sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Keskellä ikää

Toisinaan kuvittelen olevani kovinkin nuori.

Päivittelen ikäisiäni ihmisiä tekemässä erilaisia asioita: Ulkomaankirjeenvaihtajana tuollainen nuori tyyppi! Kansanedustajana mua kaksi vuotta nuorempi! Tuon lapset ovat esiteinejä – kauheaa, teinivanhempi!

Harhani haihtuu kun tajuan, että jokuhan on saattanut olla duunissaan jo viisitoista vuotta. (Jos nyt ehkä ei se kansanedustaja.) Se joku siis saattaa olla ammatillisesti pätevä jo minun ikäisenäni. Ja joku on saattanut olla kypsä vanhemmaksi varhaisessa 25 vuoden iässä. Hämmästyttävää.

Olen tavallaan kuitenkin jo ihan aikuisen ikäinen eli koska tämä fiilis menee ohi? Mietinkö yhä viisikymppisenä että mitä moinen ikäiseni hupakko kuvittelee osaavansa?

Samaan aikaan – kiitos vanhemmuuden – todellisen ikäni huomaa siitä, että nuorisolaisia nähdessäni en enää muistele itseäni sen ikäisenä, vaan samaistun heidän vanhempiinsa. (Mikä pimeä polku edessäni siintääkään...)

Toinen varma keski-ikäisyyden merkki on se, että elämässäni on kaikkea sitä, jota kuusitoistavuotiaana vannoin, etten ikinä hankkisi/tekisi/olisi. Ja olen tähän poroporvalliseen todellisuuteen ihan tyytyväinen.

Mieleen tulee isoisäni, joka ysikymppisenä kutsui nuoriksi kasikymppisiä. Tosin ei hän vanhusten päiväsairaalassakaan viihtynyt – siellä oli vain vanhoja ihmisiä.

Ikä on vain numero. Kokemus siitä ristiriitainen.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Itsenäinen nainen

Esikoinen auttoi minua ruoanlaitossa ja jutustelin lämpimikseni, että onkin hyvä oppia laittamaan ruokaa. Sitten kun joskus asuu yksinään, osaa laittaa itselleen syötävää. Ja mitä siihen lapsi?

- Sitten mä ostan yksin avoauton ja vilkuttelen sieltä "Hei hei äiti, hei hei isä!"

Pikkuisen jo kotiolot ahdistaa, vai?

Tänään itsenäinen yksilö kyseli koska mennään taas kampaajalle. Vastasin, että ei ihan pian. Sillä aikaa kun puin pikkusiskon päiväunitamineisiin, lapsi otti ohjat sakset omiin käsiinsä.

Muodikas kasarilook on päältä lyhyt, takaa pitkä.

Niin, kaikki lapsethan tekevät tämän joskus. Onneksi jouluna on tonttulakki päässä, häissä huntu.

tiistai 22. marraskuuta 2011

M, A, O, T.

Esikoinen tavaili maito-sanaan kuuluvia kirjaimia ilman kirjoitettua mallia. Vain i jäi puuttumaan.

Näin alkuun ystävällinen varoitus lukijalle: postaus on pohdintaa oman lapsen kehityksestä, mikä saattaa aiheuttaa A: ärtymystä ("oih, lapseni on ihmeellinen") ja B: tylsistymistä ("blaa blaa blaa"). Jatka omalla vastuulla.

No niin. Esikoinen on nyt aika tarkkaan kolme ja puoli. Aika tarkkaan vuosi sitten muutimme tähän asuntoon, ja muistan laulelleemme illat pitkät aakkoslaulua. Joululahjaksi saamastaan leikkitietokoneesta hän osasi pelata pelejä, joissa piti tunnistaa aakkoset (ja numerot).

Malesian-serkun vanhasta aakkoskirjasta hän luki: A niinkuin lentokone, B niinkuin kori, S niinku spagetti (sentään). Aakkosilla ei siis ollut juurikaan yhtymäkohtia lukemisen kanssa: kaksivuotiaana tunsi merkit, mutta ei osannut käyttää niitä.

[Taannoin eräs tuttu kertoi osanneensa kaikki aakkoset kaksivuotiaana. En pitänyt tarinaa lainkaan uskottavana. Hyi minua. En kuitenkaan liikaa halua korostaa ikää, vaan kiinnostavaa tässä mielestäni on se miten oppiminen tapahtuu. Eli jatketaan:]

Aakkosilla voi tietysti aloittaa sanoja. V niinku Vertti, P niinku pappa. Aluksi tämä sekoittui niin, että lapsi yhdisti kirjaimen koko nimeen. "Tossa lukee Vertti!" – kun luki V. Ja parkkipaikalla: "Pappa!"

Aina kirjain ei ole ensimmäinen: "O niinku Sampo", ja joskus assosiaatiot kantavat liian kauas: "J niinku äiti".

Nyt viime kuukausien aikana lapsi on alkanut rytmittämään sanoja, tavuttamaan. Tavujen määrä lasketaan samalla sormin. Au-to, le-lu-ko-ri, Jou-lu-pu-kki. Ja tästä päästiin aika nopeasti uuteen "läpimurtoon", eli muidenkin kuin alkukirjaimen keksimiseen.

Kirjoittaminen on helppoa tietokoneella, mutta käsin tyttö ei ole juurikaan kirjaimia edes harjoitellut. Piirrämme kotona turhan vähän, enkä ole pitänyt aiheellisena lähteä opettamalla opettamaan, vaan menköön oman kiinnostuksen mukaan. Oma nimi menee ainakin melkein oikein ja muita kirjaimia hän osaa laittaa peräkkäin sanelun mukaan – jos niikseen sattuu.

Tämä on sanelun mukaan kirjoitettu.

Kotona lukemisesta se kiinnostus kaiketi lähtee jos on lähteäkseen. Olen itse oman legendani mukaan oppinut lukemaan kun seurasin Kapteeni Mursun seikkailut -kirjaa ja samaan aikaan kuuntelin sitä kasetilta isäni lukemana, noin miljoonatta kertaa.

Meillä soisi luettavan enemmänkin – itsekseen ja lapsille. Onneksi tämäkin vähä.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Mikä niissä kestovaipoissa mättää?

Tämä on tuotepostaus. Tämä ei ole maksettu mainos Cottonbabiesilta, mutta sen pitäisi olla – sen verran hartaasti olen heidän lippuaan kantanut viimeisen kolmen vuoden aikana. Aihe ei kenties kiinnosta monia lukijoitani, mutta jos vaikkapa joku sattuisi googlaamaan "mistä hyvä kestovaippa", niin löytää tiensä tänne.* Tervetuloa kestovaippaetsikot!

Kuivaksi puolessa päivässä (kun kone linkoaa 1400 kierrosta).

Olen ihmetellyt miksi kestovaippailua pidetään ajatuksellisesti niin vaikeana. Okei, niitä on monia erilaisia – kaikkia tuotteita on. Ja kaikista tuoteryhmistä löytyy huonoja tuotteita. Joo, joutuu käsittelemään kakkaa – näyttäkää vaipanvaihtaja, joka ei joudu. Joutuu pyykkäämään. Niin joutuu. Ja joutuu kantamaan likavaipat kotiin. Ei kukaan heitä niitä kahvilassa vaihdettuja vaatteitakaan roskikseen.

Yhden vasta-argumentin myönnän auliisti: vaihtoväli on lyhyempi kuin kertseillä, siitä ei pääse mihinkään. Vaippa vaihdetaan meillä päiväsaikaan noin kolmen tunnin välein. Tämä ei minusta ole ongema (en tykkää pitää lasta pissaisissa kertseissäkään), mutta yön yli kestävän kestovaipan löytäminen on haastavaa, eli siinä on tuotekehittelyn paikka. (BumGeniuksen bambusisävaippa kyllä imee, mutta on lotisevan märkä aamulla, eli voisin kuvitella, että ei ole niin kivan tuntuinen päällä.)

Moni näitä argumentteja esittävä ei ole kuitenkaan edes kokeillut kestoja. Jos on, niin huonoja. Näkisinkin, että ongelma liittyy kestovaippojen imagoon, joka yhdistyy johonkin luomuhamppukantoliinataaperoimetysvanhemmuuteen. Ajatellaan, että niiden käyttö vaatisi hirveän suurta rakkautta vaippojen kanssa nykertelyyn ja kodinhoitoon. No ei vaadi.

Niitä säilytetään laatikossa tähän tyyliin.
Meillä homma menee näin: vaippoja on vajaa kaksikymmentä, käytön jälkeen ne heitetään ilmavaan pyykkikoppaan (en esipese, mutta kakat huuhtelen pönttöön). Pesukone pyörii kahden-kolmen päivän syklillä (siinä samassa koneessa pestään vaaleat 60° eli vauvanvaatteet, pyyhkeet ja lakanat). Yli kahden yön reissuille otan kertsit.

Kokeilin esikoiselle eri vaippamerkkejä, mutta BumGeniuksen onesize on osoittautunut lyömättömäksi monellakin tapaa:

1. Joustavat säädöt ja napakka istuvuus, falskaa harvoin.

2. Helppo käyttää: ensin asetetaan täyte kuoren sisään. Sitten on valmista. Mieskin osaa. Päiväkotiin veimme valmiiksi täytettyinä.

3. Ei ammu kakkaa selästä niskaan, kuten kertsit. Miellyttävä materiaali ja kangas tuntuu (melko pitkään) kuivalta vauvan ihoa vasten.

4. Pitkä käyttöikä: mennyt meillä kaksikuisesta vaippaiän loppuun asti.  (Valmistajan mukaan 3–16 kiloa.) Samat vaipat ovat olleet käytössä kahdella lapsella, yli kolme vuotta joka päivä. Jos uuden hankintahinta onkin reilu 20 euroa, niin kyllä rahoille saa myös vastinetta.

***

Valitettavasti kaikki kestovaipat eivät ole yhtä hyviä ja vaippojen vaivalloinen maine estää monia edes kokeilemasta. Project Mama esittää että
"jos kestovaipat olisivat toimiva vaihtoehto ja käyttäjäkunta laajenisi, markkinoille tulisi kilpailua ja se taas parantaisi vaippojen laatua innovaatioiden kautta."
Olen samaa mieltä virkkeen loppuosan kanssa. Mutta mielestäni se on nyt jo toimiva vaihtoehto. Tsekkaa pyllynero jos et usko!

Ugh, olen mainostanut.

* Edit 12.20. Testasin tuota googlausta. Ei tullut osumaa. Sen sijaan Google ehdotti: "Katso englanninkielestä käännetyt tulokset haulle: mistä hyvä kestovaippa (what a good life jacket)."

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

A-aaa-frica!

Vapaus yllätti kuin talvi autoilijat. Vaikka toki tiesin, että jonain päivänä voin taas poistua kotoa kepein mielin, myönnän rypeneeni mä-en-koskaan-pääse-mihinkään -tyyppisissä tunnelmissa kuluneen vuoden aikana. Mutta nyt on toisin: voin hypätä aamulla junaan ja tulla illalla takaisin. Tai sulkea kotioven iltasella ja tulla yöllä takaisin.

Nyt tein sen ensinmainitun: kävin Afrikassa.

Aloitin visiitin ilman sen suurempaa suunnitelmaa kävelemällä Kiasman ensimmäiseen pimennettyyn huoneeseen, jossa sattui olemaan Alfredo Jaarin videoteos Ruandan kansanmurhasta.

Katsottuani miten oman ikäpolveni nainen kertoo tyynin sanankääntein maanneensa ruumiskuopassa – "tyttäreni oli jo kuollut" – ja tavoitelleen kädellään poikaansa, osuen hänen murskaantuneeseen kalloonsa, on vaikea enää lähteä analysoimaan näyttelyä. Tällaisen teoksen käsittely pinnallisesti (ja muuhun en nyt pysty) tuntuisi aiheen mitätöimiseltä. Jotkut asiat ovat liian suuria sanoille, mutta onneksi niitäkin joku uskaltaa käsitellä – myös taiteen keinoin.

Suurten, ja aivan liian kauheiden, ihmiskohtaloiden käsittelyn osaa myös Chimamanda Ngozi Adicie, jonka (äidilleni juuri lahjaksi ostamani) novellikokoelman Huominen on liian kaukana otin matkalukemiseksi. Ikäiseni Adicie on huikea kirjailija, ja Puolikas keltaista aurinkoa viime vuosien vaikuttavimpia lukukokemuksia (katso ihmeessä Inahduksen arvio täältä). Muistan kyllä lapsena kuulleeni Biafran nälkäänäkevistä lapsista, mutta vasta Adichie toi Biafran-Nigerian sisällissodan tajuntaani. ARSin nigerialaisen J. D. 'Okhai Ojeikeren valokuvia tajusin katsovani Adicien antaman tarinan kautta.

J. D. 'Okhai Ojeikere, Untitled, 1970. Kuva täältä.

Kuten sanottu, hyvin syvien vesien liikuttelun jälkeen on vaikea analysoida äidin vapaapäivää, muuta kuin toteamalla, että onneksi lähdin. Pientä maailmantuskaa, joo, mutta se on vain hyvästä. (Elina Salorannan teos, jossa hän esiintyi nunnana Sambiassa, halusi varmasti kommentoida täysin toisia tasoja lähetystyössä, mutta minua se muistutti lähinnä omasta feikistä kokemuksestani vapaaehtoistyössä ja syyllistymisestä siitä kun en palvele paremmin ihmiskuntaa.)

Upeaa ja vaikuttavaa. Lämpimästi suosittelen sekä ARSia ja Adichieta.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Äidin pikku apulainen

Löysin pöydälle unohtuneen kutimeni uudelleenjärjestettynä.



Puikoilla muuten esikoisen säärystimet. Piti tulla villasukat, mutta googletin sukkaohjetta vasta kantapään kohdalla ja huomasin, että silmukoita oli vähän runsaasti jalan kokoon nähden. Sitäpaitsi kuulosti kovin vaikealta.

PS: Jos et näe kuvassa mitään outoa, ilmoittaudu: olet sopiva uhri tuotteilleni.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Kontrolliyhteiskunnan lehtiä

Käykäämme levolle rauhallisin mielin näin isänpäivän iltana. Kaikki kontrollissa.


Ja terkut Turun pääkirjaston tuntemattomalle tarkkailijalle.

torstai 10. marraskuuta 2011

11 kuukautta, aina vaan

Tällaisista kalenteriin perustuvista virstanpylväistä on vaikea pyristellä irti, ja siksipä kohta pääsen tekemään tunteikkaita yksivuotispäivityksiä. Aiemman voi-ei-vauvani-ei-enää-kohta-ole-vauva -nyyhkimisen sijaan koen kuitenkin vain iloa lapsen kasvusta omaksi persoonakseen (ja vieläpä oikein viehättäväksi sellaiseksi, huh...) ja toiveikasta odotusta siitä että "pian helpottaa".

Nimim. viime yönä nukuin puoli kahdestatoista* yhteen ja kahdesta viiteen.

Vaikka en minä lapsen kasvua surrut aiemminkaan, vaan sitä, että aika kuluu ohi huomaamatta ja vauvavuosi (muisti)jälkiä jättämättä.

Viime talvi meni hieman sumussa, sen myönnän. Ja ehkä vauva-ajan katoamisen angstiin liittyi syyllisyyttä siitä, että koin useasti ohittavani vauvan esikoisen takia. Jos vauva ei huutanut suoraa huutoa, se sai tyytyä seuraamaan muiden puuhia. Se toinen lapsi meni "siinä sivussa" niinkuin tavataan sanoa.

Järjellä ajatellen tiedän että syyllistyn turhaan. Enkä minä rehellisyyden nimissä tyytyväisenä köllivää vauvaa taukoamatta silmiin tuijotellut ensimmäiselläkään kertaa.

Nyt ei kuopus enää anna itseään ohittaa. Hyvä niin.

* Ai että kuka käski mennä niin myöhään nukkumaan? Tämä – uusi löytö, joka sai minut hekottelemaan ääneen ja kokemaan haikeaa kaukokaipuuta (ynnä jysäyttävää keski-ikäisyyttä).

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Suomalaisiin olosuhteisiin

Meidän autossa on sellainen hieno paneeli, jossa näkyy radiot, ilmastointi, bensankulutus ja sen sellaista. Noin niinku teoriassa.

Todellisuudessa se näyttää seuraavat viisi kuukautta tältä:


Minä sydän Suomi.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Rahassa mittaaminen

Salamatkustaja heitti mielenkiintoisen tehtävän: mitä (ensimmäinen) lapsi on maksanut ensimmäisen vuotensa aikana. Joskus Hesarissa taannoin eräs espoolainen äiti laski näiksi kuluiksi 4000 euroa. Sampo-pankki korotti hintalappua 4500 euroon. Olen päivitellyt mielessäni noita lukuja, että ei millään voi mennä noin paljoa. Meiltä siis. Toki jos aloittaa ostamalla tonnin vaunut ja viidensadan istuimen, niin summa menee äkkiä.

Mutta me saimme veljen perheeltä vanhat vaunut, itkuhälyttimen, ammeen, vaatteita, leluja, kirjoja yms. Ystäväperheiltä lainaksi tai omaksi lisää vaatteita ja leluja. Lahjaksi syöttötuolin, kantoliinan ja sitterin - ja vaatteita, leluja ja kirjoja. Äitiyspakkauksen tavarat olivat kovassa kulutuksessa.

Ja silti. Kun nyt oikein rupesi listaamaan, niin kyllähän niitä kuluja tuli kuitenkin: ei tavarat kirppariltakaan ilmaiseksi tule, sitten matkarattaat, se seuraava turvaistuin, lastenhuoneen kalusteet, vakuutus – yksin vauvauintiin meni melkein 500 euroa! Ja koska me saimme niin paljon tavaraa ilmaiseksi, ei se 4500 tunnu enää ollenkaan mahdottomalta summalta.

Toinen asia, mikä oli yllättävää, että ei se toinen lapsi ihan ilmaiseksi mennyt sekään. Vaikka lähes kaiken onkin isosiskoltaan perinyt. Vakuutus on tietysti iso kuluerä – ja näin jäkikäteen voi onneksi sanoa, että turhaan tuli molemmille otettua.

Välillisinä kuluina – joita en listannut – meillä tuli vielä kaksi esikoisen tuhoamaa puhelinta, kahdet silmälasit (tai oikeastaan ne samat lasit kahdesti) ja yksi macin laturijohto. Mutta menikö kaikki ensimmäisen vuoden aikana, ehkä ei... Kokonaissummaa nosti aika paljon myös uusi kamera ja pieni kolmio lähiöstä.

Välillisiin kuluihin tulee myös hotellimaksuja, sillä vaikka vauvasta ei ehkä joutunut maksamaan matkalippua, niin vaatimuksemme hotellihuoneen suhteen nousivat ihan radikaalisti.

En silti voi sanoa, että lapsi tulisi erityisen kalliiksi. Taloutta tasapainottavat myös poistuneet huvittelukulut: leffat, teatterit, baarit, ravintolaillalliset, festarit jne. Yhden laten hinnalla saa aika monta pilttipurkkia. Omat vaatehankinnat pienenivät kun sai koko vuoden hiihtää samassa fleecekerrastossa. Ja bussillakin pääsi kulkemaan ilmaiseksi.

Rahasta puhuminen on niin brutaalia, mutta menköön. Otan listat pois myöhemmin jos rupeaa hävettämään.

Ja sitten se edit klo 16: rupesi hävettämään.

Tai pikemminkin, ei (tutkija)luonto anna periksi vetää näitä summia ihan hatusta. Pohdin, että jos etukäteisarvioni lapseen käytetyistä rahamääristä oli aivan jotain muuta kuin listaamani, todennäköisesti yksittäiset summat listauksen sisällä ovat myös kaukana todellisuudesta. Vaikkapa ruokiin, tutteihin, nokkamukeihin ynnä muihin kosteuspyyhkeisiin menneet eurot. Enkä nyt oikeasti muista montako vaippaa ja vaippapakettia loppujen lopuksi ostettiin. Tai osaa edes arvailla mikä on ylimääräisen pesukoneenpyörityksen kustannus.

Ja toisaalta, voiko raskausvaatteita laskea lapsen aiheuttamaksi kuluksi? Jos ei olisi hankkinut niitä, olisin varmaan ostanut jotain muita vaatteita samalla aikajaksolla.

Mutta jos kuvittelin meidän käyttäneen paljon vähemmän rahaa kuin käytimme, se tarkoittanee, että menomme eivät radikaalisti kasvaneet vauvan saamisen myötä: ne vain kohdentuivat uudelleen. Sen sijaan tulot, etenkin hoitovapaan alettua, putosivat.

Pahoittelut niille, jotka tulivat Salamatkustajan kommentissa mainostamani oman kululistani perässä. Ai harkita ennen bloggaamista? Ei nyt kai sentään....

maanantai 7. marraskuuta 2011

Edessä lokoisat ajat

Esikoinen ajoi minut tänään pois tuoliltaan, jolla istuin syöttämässä kuopusta.
"Kukas sitten siskon syöttää? Sinäkö?" kysyin.
Ja syötti se, riemastuneena. Lautanen tyhjeni ja lattialle meni vain se tavanomainen puoli annosta.
"Äiti, minä haluan syöttää siskon koko päivän!" [Se tarkoittaa: joka päivä.]

Nerokasta, sanoisin. Minä voin avata Hesarin, nostaa jalat pöydälle ja antaa isosiskon kasvattaa pienemmän. Niin ne ennenvanhaankin teki.

11 kuukautta

Joskus taannoin mietin, että jaksaako enää toisen lapsen kohdalla innostua niistä samoista kehitysvaiheista, joita on jo yhden lapsen kohdalla todistanut, mutta näemmä voi. (Ehkä tässä kohtaa se muistivika auttaa. Eh eh.) Yhtä suurella jännityksellä odotamme milloin käsi irtoaa sohvan ja sohvapöydän välillä siirtymisessä kokonaan.

Ja huikeaa on kehitys tässä(kin) vaiheessa. Monia hyödyllisiä taitoja otetaan haltuun.

Kuten hallittu laskeutuminen aiemman kiipeämisen lisäksi. Tämä hyödyttää eritoten äitiä, kun lapsen voi jättää vaikkapa sängylle leikkimään kauemmas kuin käsivarren mitan päähän. (Samoin eteisen riskinä on enää kengänpohjien nuoleminen aiemman portaissaputoamisriskin sijaan. Ja kurahan vain lisää vastustuskykyä.)

Tai omalla lusikalla syöminen. Ja sotkusta huolimatta lusikka kannattaa antaa, sillä muuten lautaselle menee käsi. Ja jos lautasta pitää niin ettei käsi ylety, lapsi kiipeää pöydälle. Eloonjäämisen kannalta ihan keskeistä. Älykkyyttä taas osoittaa, että käsi suunnataan mieluiten jonkun toisen lautaselle, koska sieltä saa maukkaampaa, suolattua ruokaa.

Itsessään hyödytön, mutta vanhempiin ja isosellaisiin vaikutuksentekevä on sylinterinmuotoisen palikan saaminen Jukka-laatikkoon. (Toistuvasti siis, ei tuurilla.)

Ilman tukea paikallaan seisominen on myös hyödyllinen taito, jolle on runsaasti kysyntää viimeistään yläasteiässä.

Huvittaviakin yrityksiä ottaa maailma haltuun on koittaa pukea päähänsä/kaulaansa – en ole ihan varma kumpaa lopulta haetaan – kaikki nauhan tai kankaan tapaiset kappaleet ja puhaltaa lähestulkoon leluun kuin leluun, jos siitä saisi äänen kuten kukkopillistä tai vuvuzelanpuolikkaasta. Kun käteen osuu ilmapallo, on tästä vakiolähestymisestä hyötyäkin.

Tännekin on (vanhempien mielestä) mukavampi kiivetä kun pääsee itse alaskin.

Näitä juttuja seuratessa on vanhemmuus palkitsevaa sillä harvemmin käytetyllä, ei-ironisella tasolla.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ain laulain työtäs tee

Meillä leikitään mielikuvitusleikkejä. Paljon. Bussilla matkustamista, lääkäriä, eläinlääkäriä, kauppaa, autokauppaa, koulua, vauvaa – kyllästymiseen asti vauvaa. Ja prinsessaa tietysti. Ennen olin kuningatarha, nykyään vain kuningatar. Kuningas on usein töissä. (Auts.) Meillä vierailee myös mielikuvitusystäviä, mutta ne eivät vielä riitä leikkikaveriksi, niistä yleensä vain keskustellaan.

Kolmevuotiaan mielikuvitus näyttäytyy myös omassa laulutuotannossa. Esikoisen lauluissa on tarinallinen kaari, eli joku teema, johon poimitaan uusia aiheita, yleensä siitä mitä ympärillä on. Niissä on myös kertautuva sävel, jossa voi olla muistumia tutuista lauluista ja ihan omaa sävellystä.

Lauluja lauletaan rattaissa (nykyään laudalla), polkupyörän takana, usein autossa – liikkuminen, tai siis kenties paikallaanolon tylsyys, inspiroi lasta laulamaan. Täten laulut kestävät myös pitkään, usein niin kauan kuin matkakin jatkuu.

Tänään kotimatkalla autossa lauleskeltiin tällaisia:

Tulee talvi ja kylmä ja jää
Ja sulle jää
Ja mulle jää
Ja tulee talvi ja Gaian silmä
[…]
Ja me mennään uuteen kotiin
me muutettiin vanhasta kodista
se jäi sinne naapurille
minä haluaisin mennä sinne
ja tulee talvi ja tulee talvi
Kirjoitin sanat muistiin jälkeenpäin eli säkeet eivät ehkä tulleet juuri tässä järjestyksessä, mutta kovasti pinnistelin puuroaivojani painaakseni edes muutaman värssyn mieleen. Kotona pyysin laulamaan laulua uudelleen – mikä puolestaan on vähän keinotekoinen tilanne – ja sain kirjattua ylös seuraavan biisin:

Tulee talvi, tulee talvi, tulee jäätä jäätä jäätä
sitten tulee isä, äiti nukkumaan,
nyt mennään kaikki nukkumaan
kylmä on ja aina
sitten alkaa tulla talvi näin
tulee talvi
tule jo peiton ja makuupussin alle
tulee jää aina
ja sitten yksi jäi pois
yksi jäi pois
ja sitten kolmannen tuli tänne, ei
ja kun me mennään pihalle
ja jää
ja tulee jää
sulle jää
aina mulle jää
ja sitten tulee joo-joo-joo-joo joulu näin

Uusi ilmiö viime päiviltä on absurdi tajunnanvirtapuhe, eli mahdollisimman mahdottomien juttujen keksiminen. Tänään valmistelin iltapuuhia tutulla litanialla: "No niin, sitten iltapesulle ja hammaspesulle ja pissalle ja sitten yöpuku päälle..." Ja lapsi jatkoi: 

"Ja sitten mennään kakkalle ja sitten kakataan pussiin [jep, kakka- ja pissajutut ovat täällä] ja sitten mennään tauluun piiloon ja sitten mennään katolle ja laitetaan sortsit päälle [...]Ja sitten mennään kirjastoon ja sitten mennään laatikkoon ja sitten mennään matkalaukkuun ja sitten mennään lentokoneella [Malesian-serkun] luo ja sitten litistytään ja..."

Lapsi on keksinyt myös toiveammattinsa. (Ja hyvä niin, koska eikös sillä aina kuulu lapsia kiusata: "No pikku-Pentti, mikäs sinusta tulee isona?") Se on laulaja ja lääkäri. 

Ja miksi ei, Dr. Alban näytti hienon esimerkin miten yhdistää ne kaksi. Sanoituksia tuntuisi ainakin irtoavan.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Karamazov! Karamazov! Karamazov! Karamazov!

Joskus on ihana päästä syömään mielipiteensä. Olen usein kritisoinut nykyistä trendiä tehdä älyttömän pitkiä näytelmiä (ja elokuvia) ja julistanut, että on ammattitaidon puutetta jos ohjaaja ei pysty sanomaan sanottavaansa kahteen tuntiin. Mutta Smeds kyllä tyhjensi lippaan ja pajatson ja pään, ja kymmentä vaille kaksitoista olin pahoillani ainoastaan siitä, että esitys päättyi.

Toki en vieläkään tiedä mitä Smeds yritti sanoa, enkä edes yritä kirjoittaa jutusta arviota, mutta näyttelijöiden (olen jo niin vanha, että voin sanoa "nuorten näyttelijöiden" silleen vähän tätimäisesti) intensiteetti, energia ja monipuolinen lahjakkuus oli täydellisen mukaansatempaavaa ja, no, ne oli vaan niin pirun hyviä. Koko viisituntinen oli hengästyttävää mättöä ja "näytelmä" parempi keikka kuin moni näkemäni.

Mikä parasta, teatterin jälkeen analysoimme miehen kanssa näkemäämme puolihurmioituneena ja sen jälkeen keskustelimme tuopillisten ääressä myös muista aiheista. Arjessa kun keskustelemme harrastusvuoroista ja laskujen maksusta ja analysoimme korkeintaan sitä kumpi on kulloinkin jättänyt asioita ärsyttävämmällä tavalla tekemättä.

Miten ihanaa – ja miten tarpeellista – oli taas muistaa, että tässähän oli tää parisuhdejuttukin, ja vielä ihan hyvän tyypin kanssa.

Olemme käyneet viimeisen vuoden aikana pikaisesti syömässä ja pari kertaa leffassa, mutta muistelin, että viimeksi olisimme olleet tässä mittakaavassa vapaalla jalalla Flowssa 2010. Tästä järkyttyneenä päätin (taas) että tähän on saatava muutos.

Niin ja lapset olivat tietysti pärjänneet loistavasti. Ja vanhempanikin näyttivät olevan ihan tolpillaan. Ja minä nukuin: kolmesta puoli seitsemään ja sitten puoli kymmeneen, jolloin heräsin esikoisen hiippailuun portaissa. Ja noilla unilla olen ollut levänneempi kuin aikoihin. Oh bliss.

torstai 3. marraskuuta 2011

Hyvää syntymäpäivää minulle!

Syntymäpäiväni meni jo aikaa sitten, mutta lahjani lunastan tänään: menemme miehen kanssa katsomaan Smedsin uutuuden, 12 Karamazovia. Siinä saakin teatteria koko rahan edestä kun teoksella on kestoa 4,5 tuntia. Hiukan epäillen mietin, mikä voi olla perusteena noin pahasti ylipitkälle teokselle, ja toivon hartaasti, että minut pistetään jälkikäteen häpeämään epäilystäni.

Mutta loppujen lopuksi on aivan sama millainen näytelmä on, tämä ei voi olla huono ilta. Sillä teatterin myöhäisestä ajankohdasta ja vanhempieni armollisuudesta johtuen lapsemme pääsevät yökylään – kuopus ensimmäistä kertaa ikinä. Jiihaa! Kannatti kertoa äidilleni blogista, niin se on täältä saanut lukea unettomuusruinauksiani.

Turun Sanomien Irmeli Haapasen mukaan "Nuorten virolaisten näyttelijöiden esitys on energiapiikki, joka lävistää koko aineenvaihdunnan ja josta ei tokene ihan hetkessä." Mieleni tekee saivarrella aineenvaihdunnan lävistävän energian mahdollisista ulottuvuuksista, mutta en ole huolissani yöunien menetyksestä. Riippumatta siitä millaista punkenergiaa virolaiset pistävät kehiin, tämä äiti aikoo ensi yönä nukkua!

Näin iloiselta minäkin näytän nyt. Kuva lehdestä.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Requiem for a dream

"Äiti sä näytät tosi väsyneeltä."

No shit.

Olen viimeisen viikon aikana jälleen havainnut, miten herkässä on arjen tasapaino. Kahdestatoista kahdeksaan neljällä herätyksellä on pitänyt nämä junat vielä kiskoilla, mutta puoli neljästä kuuteen valvominen syöksee VR:n palvelutasolle. Pyykit kasaantuvat (luonnonlakeja nopeammin), kotoa ei poistuta ja ärsyyntymiskynnys on kiukuttelusta kulunut pois.

Mutta se on vaan se vaihe, eikö niin..?

Vauvaperheen äidille ongelmanratkaisuna suositeltuja päiväunia ei voi ottaa kun lasten määrä ei rajoitu yhteen päiväunia nukkuvaan yksilöön. Henkisen tasapainoni ylläpitämiseksi tarvitaan myös pieni hetki "omaa aikaa" lasten nukahtamisen jälkeen. Viime aikoina olen kyllä joutunut priorisoimaan nukkumista - pidän siis jutut lyhyenä.

Väsymys alkaa kuitenkin näkyä. Viime talvena ipana bongasi minut sanomalehdestä, se oli Maria Veitola. Nyt lokakuussa se oli Kaari Utrio.

Pitäisi saada univelat ulosottoon.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...