Oma arvo

Lapsen harrastuksen joulumyyjäisissä jouduimme hinnoittelemaan käsitöitä. Vitonen minun tekemistäni villasukista tuntuu ihan naurettavan vähäiseltä, mutta entäpä ostajana? Kohtuullista. Ostin yhdet.

Esikoinen ilmoitti jo kotona ostavansa tekemäni huivin, eli sen kohdalla hinta tyydytti minua sekä myyjänä että ostajana. Yllättävää kyllä, tarjouskilpaa ei syntynyt.

Tänään taas järkytyin huomatessani tekemäni leivän olevan menossa vanhaksi. Ja kyllä, ruokahävikki kauhistuttaa minua aina, mutta erityisen syvältä se riipaisi tällä kertaa, kun kyseessä oli omin karhein kätöisini valmistelema limppu. (Käytännöllisestä näkökulmasta voisi ajatella, että taloudellinen hävikki on itseleivotun kohdalla pienempi kuin kaupan leivän. Käytännöllistä näkökulmaa ei käytetä.)

Vaikka esimerkkini ovat kärjistettyjä (joku toinen oikeasti tekee villasukat paljon vähemmillä tunneilla kuin minä - teollisen leivän ja itseleivotun välisestä erosta puhumattakaan), niistä kuultaa läpi, että oman työn (ja oman ajan) arvo on suurempi kuin jonkun toisen.

Mietitään vaikka myöhästymistä: todelliset force majeuret poislukien, myöhästyjä osoittaa, että minun aikani on arvokkaampaa kuin sinun aikasi. Minulla oli tämä tärkeä asia, jonka vuoksi myöhästyin - sinulla taas oli hyvää aikaa odotella minua. Minä en aiemmin myöhästellyt, mutta nykyään kyllä. Ja voihan siitä syyttää lapsia, mutta toisaalta - eivät yllättävät hidasteet lasten kanssa yllätä. Aina voisi alkaa varustautua aiemmin.

Melko itsekästä, kun oikein alkaa miettiä.

***

Eikö ollutkin hienovarainen tapa leuhkia, että olen leiponut leipää? Tällä reseptillä. Ihan huippua! (Saaristolaisleipäkin on huippua, mutta sen reseptiä en uskalla julkaista.)

Helsinki, tule mut hakemaan

Pari viikkoa sitten hankintalistalle päivitettiin

• Uusi jumppajoukkue esikoiselle
• Uusi futisjoukkue minulle
• Uusi jumppapaikka keskimmäiselle
• Uusi ompeluseura minulle
• Uusi BFF esikoiselle
• Korvaava lastenhoitojärjestelmä
• Arkipäivien pinnistelytöntä seuraa
• Uudet rutiinit
• Selkärangan murskaava asuntolaina sekä
• Uusi elämä

Helsingistä.

Ja nyt mies kävi allekirjoittamassa työsopimuksen. Aloittaa lokakuun alussa.

Tämä on täsmälleen se skenaario, jonka mielessäni näin, kun muutimme Turkuun kolme vuotta sitten: viimeistelemme väitöskirjat ja elelemme pikkulapsielämää mukavasti vanhempieni avustuksella. Väitösten jälkeen palaamme Helsinkiin, koska Turusta ei löydy meille töitä.

Nyt kun siinä pisteessä ollaan, tuntuukin, että eihän sen näin pitänyt mennä. Ei niin yllättävästi elämämme onkin juurtunut tänne. Kaverit ovat tässä, itselle ja lapsille, koulu tuossa vieressä, harrastukset valmiina, isovanhemmat lähellä. Esikoisesta on kasvanut viisivuotias, jolla on jo oma elämä ja ihan oikeita ystäviä. Kaksivuotiaanakin tämä kaipasi vanhaan kotiin kauemmin kuin muisti siitä  mitään konkreettista. Entäpä nyt viisivuotiaana?

Kesän aikana valmistelimme myös Kiinaan lähtöä, ja paikka kaksivuotiselle tutkijatohtorikaudelle olisi ollut miehelle olemassa. Sen peruuntuminen vähän kaihertaa. Mutta ehkäpä voisi ajatella, että jos meitä arveluttaa jo Helsinkiin muutto, on hyvä ettemme lähde Kiinaan. Toisaalta - Kiinasta olisimme tulleet melko suurella varmuudella takaisin, Helsingistä tuskin, vaikka saman pituinen pesti oli tarjolla kummassakin osoitteessa.

No, kenties onneksemme miehen työt alkavat nopeammin kuin mitä me ehdimme elämäämme uudelleenjärjestää. Eli voimme harkita tilannetta rauhassa: tunnustella miltä maistuu pendelöinti, ja miltä maistuu arki sen pendelöijän vaimona, kun miehen työpäivät venyvät ja yöunet lyhenevät. Sen pohjalta päätämme kohdistammeko oikotiehakumme asuntoon Helsingissä vai taloon Turussa.

Realistisesti arvioiden miehen seuraavakin pätkä on todennäköisemmin Helsingissä, samoin kuin minun työni. Mutta lähtöpäätös ei varmasti tule syntymään helposti. Kun muutimme Turkuun, mies vastusteli: elämämme on täällä (Helsingissä). Kun pohdimme muuttoa takaisin, mies vastustelee: elämämme on täällä (Turussa). Ehkä ihminen (mies) on lopulta vain muutosvastarintainen.

Minä onnistun näkemään muutossa myös valoisia puolia. Enemmän mahdollisuuksia, enemmän kaupunkielämää, enemmän tapahtumia, joihin voin olla osallistumatta. Isovanhemmat, joiden luokse voi mennä yökylään. Herttoniemen nero ja juokseva humoristi lenkkikaveriksi. Biojätteen keräysastiat. Ehkä jopa taloyhtiön saunavuoro.

Helsingissä on jopa Japani.

Matkakorttikin on tallella, säästän kahdeksan euroa.

Tämän kevään ylioppilaat

Aina välillä havahdun olevani uuden edessä, tienhaarassa, miten sitä nyt sitten haluaakaan metaforisoida. Katson edessä aukeavaan tuntemattomaan tulevaisuuteen kuin tämän kevään ylioppilas - jolla on kolme lasta ja asuntolainaa. Tosin ehkä minussa on vielä pieni hitunen ylioppilasta, koska en järin suuresti tulevasta stressaa. Asioilla on tapana järjestyä.

Perheemme melko tapahtumarikkaalta kuulostava ensimmäinen vuosipuolisko huipentuu pian miehen väitökseen, ja näin hänestäkin saadaan tuore lakkipää avoimen tulevaisuushorisontin eteen. Koska minä olen sementoinut itseni äitiyslomalle, hän olisi 1950-lukulaisen perhemallimme mukaan velvoitettu löytämään jotain uutta toimeentuloa suurperheemme elatukseen. Jännä juttu, että häntä tilanne siis vähän enemmän stressaa.

Työkuvioita on kaavailtu akselilla Turku-Helsinki-Nantes-Wuhan, ja minä olen antanut vapaat kädet kohteen suhteen. Vaikka lasten ja erityisesti esikoisen kanssa muutossa olisi varmasti omat haasteensa, tässä on vielä pari vuotta henkisesti vapaampaa ennen kuin kouluikä suomalaisittain koittaa. Helsinkiin mies ei olisi innoissaan palaamaan (toisin kuin minä), vaan kuulemma mieluummin pendelöisi sinne. Wuhaniin ei voisi pendelöidä, joten siellä työskentely olisi hieman isompi operaatio, mutta laskin, että ainakin saisi blogiin sisältöä, niin ei se kai ihan huono juttu olisi sekään.

Ja sitten yht'äkkiä ilmestyi työtarjous minulle. Tai ei nyt sentään työtarjous, mutta kutsu hakemaan yhtä paikkaa, minkä tulkitsen vähintään indikoivan että minua pidetään vahvana hakijana. Ja niin: se alkaisi syyskuussa.

Jouduin sitten kysymään itseltäni olisinko valmis tulemaan pois täältä 1950-luvulta ja palaamaan töihin vauvan ollessa alle viisi kuukautta. Vastaus oli aika selvä: en halua. Mutta entä pakon edessä - jos mies ei löydäkään sopivaa työtä heti? Luotan, että löytää, mutta haku tähän pestiin päättyy aiemmin kuin se tiedetään.

Miehen olisi jäätävä koti-isäksi, jotta tätä voisi edes harkita, se on selvä. Ja hänen urasuunnittelunsa menisi uusiksi, koska hän ei voisi ottaa mitään duunia vastaan seuraavaan vuoteen. Mutta tulisiko siitä silti mitään? Annan itselleni syitä imetyksestä ja yöheräilyistä, joita en voisi ulkoistaa miehelle. Pelkään, että arjesta tulisi liian rankkaa meille kaikille. Tämä työpaikka ei olisi mikään lepotyö, mistä pääsisi ajoissa kotiin.

Mutta totuus lienee, että siitä tulisi liian rankkaa minulle. Että en halua - olinhan suunnitellut nauttivani kotielämästä pitkään tällä kertaa. Nyt vielä kun siitä olen tosiaan nauttinutkin.

Uskoisin, että päätökseni on tehty, mutta silti hieman pohdituttaa. Tässä aiemmin keväällä tein päätöksen olla hakematta yhtä post-doc-pestiä, ja nyt olisin kääntämässä selkääni harvinaislaatuiselle työpaikalle - kuinka kauan niitä mahdollisuuksia tulee vastaan? Enkö kanna vastuuta perheestäni? (Jäänkö ikuisesti tänne viisikymmenluvulle?)

Puolustaudun vastakysymällä kuinka kauan kestää tämä pikkuvauvariippuvuuskaan (minun siis).

Yhtä epämääräistä se oli varmaan silloin lakkiaisvuonnakin. Paitsi että silloin pääsi Provinssiin, jossa soitti Suede. Sen oikeudesta ei ollut mitään epäselvyyttä.

Ruissalon Saaronniemen rantaa tänään. Eli asioita, joilla enimmäkseen päätäni vaivaan.

Voihan home!

Rupesin bussipysäkillä juttelemaan vieraan ihmisen kanssa. Bussissa hän tuli viereeni istumaan ja juttelimme koko yhteisen matkan ajan. Oikeastaan se on jo itsessään niin erikoista, että kokisin tarpeelliseksi raportoida tapauksen.

Nainen puhui tuttavansa kanssa bussipysäkillä lapsensa koulun homeongelmista. Tämän toisen keskustelijan lapsi on samassa päiväkodissa meidän lapsemme (pian monikossa) kanssa, ja kertoi, että sielläkin on ollut sitä kosteusongelmaa. Mutta ei kai se haittaa, koska syksyllähän päiväkoti on kuitenkin menossa remonttiin.

Tässä kohtaa minä aloin huudella vieraisiin pöytiin: päiväkodissa on tosiaan puhuttu tulevasta remontista, mutta. Mitään rahaa kaupungin budjetissa ei ole tähän varattu eli remontti ei tule alkamaan tänä vuonna. Ehkä ensi vuonna. Ehkä.

Olin unohtanut koko jutun. Kosteutta on mitattu kahdessa eri pisteessä päiväkodissa: bussipysäkkinaisen lapsen ryhmän tiloissa ja meidän kuopuksen tulevissa tiloissa. Päiväkodin johtaja viime syksynä painotti, että kyseessä ei missään nimessä ole home, vaan jonkinlaiset sieni-itiöt. En muista minkälaiset.

En ole hysteriaan taipuvainen ihminen (mies olkoon kommentoimatta) mutta hetkeksi alkoi taas mietityttää. Lapsemme ovat olleet käsittämättömän terveitä koko ikänsä (kop kop) – toissa viikolla ärhäkkä influenssa kaatoi 75% esikoisen tarharyhmästä, mutta meille se ei viitsinyt tulla. Pistää miettimään, että entäs homesieni-itiöaltistus sitten, ikävää olisi jos sellainen laukaisisisisi sairastelukierteen.

Ja sitten toisaalta, eipä sitä enää tässä kohtaa voi allergiapalloonkaan totuttaa. Olisi heti syntymästä pitänyt aloittaa.

Kuinka pieni on iso?

Sain puhelun, että kuopus saa hoitopaikan samasta päiväkodista kuin esikoinen. On helpotus, että arjen logistiikkaa ei tarvitse vaikeuttaa kahden hoitopaikan takia.

En minä silti pelkästään helpotusta tuntenut. Voisi kuvitella – eli siis minä kuvittelin – että ensimmäistä lasta suojelisi enemmän ja toinen olisi helpompi vaikkapa laittaa hoitoon. Mutta päinvastoin. Esikoinen tuntui aina isolta ja taitavalta kun ei ollut kokemusta isommasta lapsesta. Eli vaikka taidollisesti kuopus on samalla tasolla kuin esikoinen hoitoon mennessään, hoitoonlaitto tuntuu vähintään yhtä kurjalta.

Toki hoitopaikkakin on erilainen. Nyt kyseessä ei ole mikään sympaattinen kodinomainen pikku yhteisö vaan ihan aito iso parakkimainen päiväkoti. Kuopuksen tulevan ryhmän sängyt katetaan päiväuniaikaan käytävälle, koska tiloista on vähän pulaa. (Ja tiedän minä senkin, että tämä ei ole hyvän tai huonon hoidon mitta.)

Mutta kuten esikoisen kohdalla, uskon kyllä lapseni pärjäävän. Osaa se sentään kävellä. Ja syö itse, kaikkea mitä tarjotaan. Isosiskon käsittelyssä on oppinut pitämään puoliaan eikä ihan pienestä järkyty. Komentaa tomerasti, vaikka ei puhukaan.

Mitä hän ei osaa, on ymmärtää mikä häntä odottaa. Kuuden viikon kuluttua sitten.

Nomen est problem

Joitain pieniä yksityiskohtia tammikuisiin häihin liittyen on vielä auki. Kuten se, vaihtaisinko sukunimeä.

Miehen nimen ottamisen puolesta puhuu kaksi seikkaa: 

1. Nimi on kauniimpi ja myös harvinaisempi kuin omani. 

2. Lapseni ovat sen nimisiä.

Nimen vaihtamista vastaan puhuu useampikin näkökulma, mutta tärkeimpinä:

1. Se on mieheni nimi.

2. Se ei ole minun nimeni.

Ensimmäinen kohta viittaa tässä tietenkin miehen nimen ottamisen patriarkaaliseen perinteeseen, johon en halua sitoutua. Koen (kuten huomaatte) tarvetta selitellä, kun edes pohdin nimenvaihtoa ja väitän, etten pohtisi, ellei nimi olisi omaani viehättävämpi. Haaveilin myös yhteisestä, uudesta sukunimestä, mutta se ei enää tällä aikataululla onnistu. Nykyisille tavoilleni uskollisena selvitin asiaa maistraatista vasta kun se oli jo liian myöhäistä.

Toinen kohta viittaa siihen, että vaikka nimeni on tusinatavaraa, olen ehtinyt rakentaa identiteettiäni sen varaan jo vuosikymmeniä. Nimenvaihdosta seuraisi myös käytännön vaivaa. Ajokorttini on voimassa vuoteen 2046 ja nyt joutuisin vaihtamaan pirtsakan 18-vuotiaan kuvani tipahtaneeseen kolmekymppiseen naamaani. Kukaan korvaamattoman tärkeä tuikituntematon ala-astekaveri ei enää löytäisi minua interwebistä. Tähänastiset julkaisuni eivät yhdistyisi minuun myöhemmällä tutkijanurallani.

Seuraavaksi taas argumentoin itseäni vastaan, että jos tosiaankaan en välitä perinteistä, olen vapaa valitsemaan myös perinteen mukaisesti enkä ainoastaan sen vastaisesti. Enkä tiedä onko nimeä vaihtaniden ystävieni identiteetti muuttunut nimen myötä ainakaan ulkopuoliselle näkyvin tavoin. Amerikkaan mennessä ei enää tarvitsisi täyttää kuin yksi tullikaavake. Tähänastiset julkaisuni eivät yhdistyisi minuun myöhemmällä tutkijanurallani.

Olen taitava väittelemään itseni kanssa, ja väsytystaistoa käytäneen hääpäivään asti. Hyviä uusia argumentteja keskusteluihini, puolesta tai vastaan?

Uskon asioita

Olen vähän tylsä: muistutan lasta toistuvasti että satuolennot ovat satuolentoja. Mielikuvitusjuttuja ruokin, mutta samalla muistuttelen, että ne ovat vain mitä ovat: mielikuvitusta. Jos tyttö sängystä huutelee pelkäävänsä mörköä (joskus se on mörkö, joskus pimeä, joskus ilmoitustaulu), en sano, että "älä huoli, möröt eivät tule tänne" vaan "älä huoli, mörköjä ei ole olemassa".

Puheeni taitaa kuitenkin olla vain sanahelinää, sillä tyttö on lohdutellut itseään toteamalla, että "ei hämähäkkejä ole olemassa".

Olenkin tainnut antaa lapselle liikaa vastuuta hahmojen fiktiivisyyden tajuamisesta.

Esimerkiksi hammaspeikot meillä seikkailevat – jotenkin se on tuntunut käyttökelpoisemmalta käsitteeltä kuin kariesbakteeri. Mutta olen kuvitellut, että kun ne hammaspeikot, joita sanomme hyppivän suusta ulos, ovat ilmiselvästi näkymättömiä, olisi niiden olemassaolo itsestäänselvästi kyseenalaista lapsenkin mielestä.

Näin joulukuun koitettua en enää ole varma.

Meillä nimittäin tonttu täyttää joulukalenterin. (Enemmän kuin lapsen huijauksena, olen pitänyt tätä yhteisenä leikkinä.) Luulin jo jääväni kiinni kalenterin täytöstä, kun yhtenä päivänä saavuimme kaupasta kalenterintäytteet kassissa ja lapsi säntäsi yläkertaan tarkastamaan päivän yllätystä.

Pienen hiljaisuuden jälkeen kuului kuitenkin portaista ääni:

- Entä jos se tonttu on vieläkin siellä?

Urhea äiti pelasti tilanteen, ja lupasin käydä edeltä katsomassa josko tonttu olisi jo toimittanut asiansa. Oli se.

Keskustelimme sitten tonttujen ontologiasta: miksi ne ovat niin nopeita ja näkymättömiä. Ehdotin, että ehkä siksi kun ne ovat satuolentoja.

- Kyllä tontut on totta. Niinkuin joulupukki.

- Samalla tavalla totta kuin joulupukki, myönsin.

Meidän perhejoulussamme vierailee tosiaan pukki. Joka vuosi, vaikka lapsia ei olisi ollut paikalla yhtään. Viime vuonna, kuten monena aikaisempanakin, pukinnaamarin takana juttuja veisteli parikymppinen serkkutyttöni.

- Joulupukilla on sukkahousut, huomioi tyttö isälleen.

Uskoa hahmoon, saati kokemaansa kauhua, tämä pieni detalji ei heikentänyt.

- Ei tullut setäpukkia, tuli tätipukki, tyttö totesi jälkikäteen.

Tämä avomielisyyden taso kun saataisiin pidettyä.

11 kuukautta, aina vaan

Tällaisista kalenteriin perustuvista virstanpylväistä on vaikea pyristellä irti, ja siksipä kohta pääsen tekemään tunteikkaita yksivuotispäivityksiä. Aiemman voi-ei-vauvani-ei-enää-kohta-ole-vauva -nyyhkimisen sijaan koen kuitenkin vain iloa lapsen kasvusta omaksi persoonakseen (ja vieläpä oikein viehättäväksi sellaiseksi, huh...) ja toiveikasta odotusta siitä että "pian helpottaa".

Nimim. viime yönä nukuin puoli kahdestatoista* yhteen ja kahdesta viiteen.

Vaikka en minä lapsen kasvua surrut aiemminkaan, vaan sitä, että aika kuluu ohi huomaamatta ja vauvavuosi (muisti)jälkiä jättämättä.

Viime talvi meni hieman sumussa, sen myönnän. Ja ehkä vauva-ajan katoamisen angstiin liittyi syyllisyyttä siitä, että koin useasti ohittavani vauvan esikoisen takia. Jos vauva ei huutanut suoraa huutoa, se sai tyytyä seuraamaan muiden puuhia. Se toinen lapsi meni "siinä sivussa" niinkuin tavataan sanoa.

Järjellä ajatellen tiedän että syyllistyn turhaan. Enkä minä rehellisyyden nimissä tyytyväisenä köllivää vauvaa taukoamatta silmiin tuijotellut ensimmäiselläkään kertaa.

Nyt ei kuopus enää anna itseään ohittaa. Hyvä niin.

* Ai että kuka käski mennä niin myöhään nukkumaan? Tämä – uusi löytö, joka sai minut hekottelemaan ääneen ja kokemaan haikeaa kaukokaipuuta (ynnä jysäyttävää keski-ikäisyyttä).

En enää ikinä!

Sattuipa tänään:

Tytär tulee yläkerrasta käsivarret piirrettynä museokaupasta ostetuilla "tatuointigeelikynillä".

- Enkö minä sanonut, että pitää odottaa iskää tatuointien kanssa?
- Mutta minähän kysyin luvan!
- Niin, ja minä vastasin ei.
(Tässä vaiheessa lapsi on lähempänä ja näen puuterikasaumat poskilla.)
- Ja olen myös monta kertaa sanonut, että ei saa mennä äidin meikkipussille yksin kaivelemaan.
- Ei se puuteri ollut meikkipussissa vaan ihan siinä pöydällä.

No niin.

Myöhemmin illalla tyttö pesi makuuhuoneen peiliä öljymäisellä Ceridal-rasvalla. Huomautin tästä hieman tiukempaan sävyyn (koska toissapäivänä Ceridalilla valeltiin olohuoneen pöytää) ja vastaukseksi sain:
- Ehkä ei vaan pitäisi jättää asioita sellaiseen paikkaan, mistä minä löydän ne!

Totta sekin. Ja joku voisi tietysti kehottaa myös valvomaan lapsiaan hieman enemmän.

Sama keskustelu versioitiin tuntia myöhemmin, kun lapsi saapui iltapalalle – kuljettuaan vieraiden jäljiltä katetuksi jääneen olohuoneen kautta – naama täynnä suklaamuruja.

- Söitkö suklaakakkua?
- En.
- Juksaatko?
- No ehkä minä en vaan ole sellainen ihminen, että voi jättää suklaakakkua pöydälle. Pitää korjata pois.
- Joo, pitää korjata pois. Voisitko kuitenkin koittaa olla sellainen ihminen?
- Joo. Ens kerralla.

Pienellä jännityksellä odotan mihin taituruuteen porsaanreikien löytäminen vanhempien sanomisista kohoaa. (Samalla myönnän, että nokkeluudella pääsee tässä perheessä aika pitkälle.)

Ja vakavasti puhuen, millaista tasapainoilua vanhempana! En haluaisi nipottaa jokaisesta pienestä, mutta haluan tottelevaisuutta lapsilta. Ja haluan luottaa myös lapsen lupaukseen. ("En enää ikinä tee niin!") Joku sanoo varmasti, että kasvatan lapsistani pikku huligaaneja, jonkun toisen mielestä napisen turhista. Toivottavasti eivät molemmat ole oikeassa.

Jotain vapaan kasvatuksen ja sisäoppilaitoksen välistä haetaan.

Vaatteet on mun aatteet

Lapsen pukeminen on asettanut minut monenlaisten uusien ongelmien ääreen. Ja unohdetaan nyt ne ilmeisimmät miten saan pipon tuohon kirkuvaan päähän tai miten ihmeessä tämän saa enää ikinä puhtaaksi ja keskitytään tyylillisiin ja eettisiin ongelmiin.
  

Itse kuulun siihen koulukuntaan, jolle taannoinen blogeissa kiertänyt "kuuden vaatteen haaste" ei olisi tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Suunnilleen sen verran vaatteita on normaalirotaatiossani. Shoppailu ei niin sanotusti ole mun juttuni, vaan vaatteita ostetaan tarpeeseen.* 

No, lapsella niitä tarpeita onkin sitten ihan pirusti enemmän. On kuraa ja ties mitä keliä, nakkia ja sinappia rinnuksilla jatkuvasti. Ja koko garderoobi uusitaan aluksi puolikuukausittain, myöhemmin vain vuosittain.
  

Koska lapsen vaatteen käyttöikä on niin lyhyt, en kertakaikkiaan raaski ostaa niitä luomupuuvilla-asuja ja käsityönä tehtyjä kierrätysihanuuksia, mitä noin niinku silleen teoreettisella tasolla kannattaisin. Onneksi vieläkin ekologisempi vaihtoehto on käsillä: kavereilta saadut vaatteet sekä kirpputorit.

Tästä voi siis päätellä, että kädenjälkeni lasten vaatekaapin sisällössä on rajallinen. En mitenkään pysty perustelemaan itselleni uuden vaatteen ostoa jos sellainen jo kotoa löytyy.

On myös ollut mielenkiintoista huomata, että koska kolmevuotiaamme saa pääsääntöisesti päättää omasta pukeutumisestaan, (tytöiltä saadut) perintövaatteet nauttivat paljon suurempaa suosiota kuin minun valitsemani.

Olen tähän asti sinnikkäästi ostanut housuja, koska mielestäni ne ovat "järkevä" ja "käytännöllinen" ja usein myös "tyylikäs" valinta. Säässä kuin säässä, esikoisen asuna on mekko.

Ostan myös raitapaitoja, ja "tyylikkäitä" yksivärisiä. Lapsi valitsee sen missä on kissan kuva. Kyllä, vaikka se jäisi sinne mekon alle piiloon – tässä ei järkipuhe paina. Sen sijaan värien tai sävyjen yhteensopivuus ei vielä kuulu tytön tuntemiin kategorioihin.

Minuun esteettiseen silmääni sattuu värien täydellinen kakofonia, jota toisinaan kaapista päälle löytyy, joten koitan hienovaraisesti opastaa tyttöä tällä saralla esimerkiksi kehumalla jotain (itselaatimaani) asukokonaisuutta: "Katsopa, olet ihan sävy sävyyn."

Tässä yhtenä aamuna tyttö tuli huoneestaan, ja esitteli vaaleanpunaisen Hello Kitty -mekkonsa ja keltaiset Hello Kitty -pikkarit, heilutellen vihreää Hello Kitty -nenäliinaa. "Katso äiti: sävy, sävy, sävyyn!"

Kesäeleganssia vuodelta 2010 Tukholmassa. "It's a girl alright" tiesi ohikulkeva amerikkalaisturistikin. (Jalassa muistaakseni ensimmäinen Hello Kitty -vaate, lainatavaraa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.)

* Pidätän kuitenkin itselläni oikeuden määritellä "tarpeen" hyvin tilannekohtaisesti.

Kampa mukaan, tytöt (eli sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, osa II)

Hiljan uutisoitiin tukholmalaispäiväkodista, jossa ei erotella lapsia tytöiksi ja pojiksi vaan heitä kutsutaan keksityllä pronominilla "hen". Itse en koe mielekkääksi salata tai ohittaa lapsen biologista sukupuolta, mutta haluan taistella sukupuoleen perustuvaa stereotyyppistä luokittelua vastaan – mihin jo olen viitannutkin. En yksin tyttöjen kohdalla, vaan yhtä lailla luokittelu vahingoittaa poikia, joiden roolit ovat, jos mahdollista, vielä tyttöjä kapeammat. On ihan ok olla poikatyttö, mutta entäpä tyttöpoika?

Esikoinen aloitti päivähoidossa alle puolitoistavuotiaana: ryhmässä, jossa oli ainoa tyttö. Ensimmäiseksi hänelle näytettiin "se toinen" leikkihuone, se jossa oli kotileikkitavarat. Tokihan hän tyttönä leikkisi kotia. Ja oppi hän sitä leikkimään.

Videoimalla päivittäisiä toimintoja päiväkodeissa Naisasialiitto Unioni on havainnut, että päiväkodeissa

"Päiväkodin henkilökunta auttaa pukeutumisessa hanakammin poikia kuin tyttöjä [...]
Pojat saavat ohjatuissa leikkituokioissa ajoittain jopa kaksinkertaisen määrän huomiota [...]
tyttöjen kanssa puhutaan enemmän ja pojat saavat vastauksiksi lyhyempiä kommentteja [...]
Vastaavasti tyttöjä käytetään pikkuapulaisina viemään ja tuomaan esineitä tai pitämään pienemmille lapsille seuraa – he joutuivat kantamaan enemmän vastuuta kuin pojat [...]
Tyttöjen pitää jo siivota siinä vaiheessa, kun pojat vielä leikkivät."

Ks. myös Kirsi Hölttä samasta aiheesta Lapin Kansassa.

Nyt uudessa päiväkodissa päivän paikallaolijat jaotellaan sukupuolen mukaan (vaaleansiniselle ja -punaiselle taululle tietenkin). Ja vain tyttöjen vanhempia pyydetään tuomaan kampa hiusten selvittämiseksi. Poikien suurta määrää pidetään selityksenä sille, että "menoa ja vilskettä riittää".

Ja nyt disclaimer, että en tarkoita näillä esimerkeilläni moittia lapsemme mukavia ja varmasti ammattitaitoisia hoitajia, vaan kuvaamaan sitä miten läpisukupuolittunut ajattelumme ja myös kasvatusjärjestelmämme on jo ihan sieltä alkuvaiheista. Esitin pohdintani aiheesta nykyisessä päiväkodissa ja minulle vakuutettiin, että ihan samat säännöt koskevat kaikkia.

Miksi sitten taistelen näitä perinteisiä luokitteluita vastaan?

Haluaisin kasvattaa lapsistani vahvan itsetunnon omaavia itsenäisiä ihmisiä. Usein prinsessaroolit eivät ole sellaisia – tai Hello Kitty: eihän sillä ole edes suuta jolla puhua! Haluaisin kasvattaa tyttöni muuksi kuin kodinhengettäriksi, jotka huolehtivat pojista (miehistä). Toki annan isosiskolle pikkusiskoon kohdistuvia "hoivatehtäviä" ja pyydän/vaadin esimerkiksi oman huoneen siivoamista. Mutta haluaisin uskoa, että teettäisin samat tehtävät myös pojalla.

Valitettavasti en taida koskaan tulla tietämään osaisinko olla tasapuolinen äiti eri sukupuolen lapsille. Eli helppohan se on huudella, right?

Että kannattiko?

Lapsi makaa huoneensa lattialla ja kirkuu naama punaisena. Kohtaus vain pahenee, jos yritän lähestyä: "Ei saa tulla!", "Mee pois! Äiti mee pois!" Tällä kertaa se alkoi liimausprojektin mentyä pieleen ja askartelun päätyttyä, mutta syyt vaihtelevat ihan sattumanvaraisesti. Yhteinen nimittäjä kohtauksille on, että takana on kolmetuntinen päiväkotipäivä.

Kolmevuotias laitettiin siis kymmenen kotonaolokuukauden jälkeen tarhaan, aamupäiviksi, 3-4 päivää viikossa. Ajateltiin pehmeää laskua – ja nyt hoitovapaalla halusin päästä tekemään edes hiukan töitä, joista saa edes hiukan rahaa. Nuorempi kun onneksi vielä vähän nukkuu päivisinkin. (Kerroinko juuri äskettäin, etten ole tehnyt töitä äitiyslomalla tällä kertaa? No, en siis kovin paljoa.)

Yllättävän raskaasti on tarhan aloitus mennyt. Päiväkodissa on aina ollut "kivaa", mutta sen enempää ei kerro. Ei muista mitä oli ruokana. Ei kerro kenen kanssa on leikkinyt.

Jos kolmen tunnin päivästä kestää kaksi tuntia toipua, alkaa hyöty olla vähissä. Päiväunet saattaisivat auttaa, mutta niille en kertakaikkiaan osaa tyttöä rauhoittaa. Automatkoja lukuunottamatta ei ole nukkunut sen jälkeen kun lopetti tarhassa viime syksynä.

Kovin avuttomaksi tuntee itsensä, kun ei saa lasta edes halata. Vielä avuttomammaksi vanhemmaksi kun lähes poikkeuksetta oma hermo pettää jossain kohtaa kiukuttelun kaarta. Onneksi kohtaukset jatkuvat vain aikansa. Tänään huomion käänsi pois vanhempien yöpöydälle jäänyt sipsipussi, josta sai ottaa yhden.

Samanlaista kirkupotku-uhmaa oli havaittavissa viime syksynä, kun vaihdoimme kaupunkia. Se laantui. Kai tämäkin.

Ceci n'est pas un hääblogi...

...mutta vähän kuitenkin.

Ensimmäisellä äitiyslomallani tein kovasti töitä, enkä vailla pohdintoja siitä, menetinkö siinä jotain, menikö tuo "ikimuistoinen vauva-aika" jotenkin ohi, kun en osannut paneutua siihen paremmin, vaan näpyttelin töitä menemään päiväuniajat ja iltayön tunnit (okei, joskus myös aamuyön). Kokemuksesta viisastuneena päätin, etten toisella kertaa tee samoin, ja olenkin tehnyt töitä paljon vähemmän, ja olen ollut kuukausia tekemättä lainkaan.

Täydellinen tylsistyminen sekä kotitöihin hukkuminen (tekemällähän ne eivät lopu) uhkakuvina keksin kuitenkin, että nytpä olisi oiva hetki mennä naimisiin, kun minulla olisi aikaa järjestää häät. Ja niin sovittiin päivä keskelle tylsintä talvea, nuorimmaisen täytettyä yksi vuotta, ja minun töihinpaluuni hetkille – en halunnut enää työaikaa uhrata tälle projektille.

Naimisiinmenoon meitä kannustavat lähinnä perimysjärjestykseen liittyvät juridiset kysymykset, ja, no, mahdollisuus järjestää kunnon juhlat. Tämä valtava vaaleanpunainen romantiikkahuttu "elämän parhaasta päivästä", jota hääteollisuuteen nykyään liittyy, on sen sijaan kaukana meistä. Tarkoituksena on järjestää isot juhlat, joissa pääosassa on hyvä ruoka, juoma, musiikki ja hauskanpito, ilman mitään kertakäyttöistä hääkrääsää ja vaivaannuttavaa ohjelmaa.

Mutta kuinka ollakaan, on miehestä paljastunut perinteenvaalija: "Kyllähän nyt valkoinen hääpuku pitää olla" ja "Kyllähän nyt häävalssi pitää olla". Ja kuinka ollakaan, minä otin harrastuksekseni hääblogit sekä ruutu.fin häärealityn seuraamisen. (Nyt listani siitä mitä en halua alkaakin olla jo kunnossa.)

En tiedä oliko ideani pikku kotirouvan päiväuniajan projektista sittenkään kovin hyvä. Häät sinänsä tuntuu ihan kivalta yhä, mutta samalla järjestelyduuni on aiheuttanut myös stressiä: kun maallisista yksityiskohdista ei ollut tarkoitus välittää, niin miksi to-do-listani on jo neljän sivun pituinen? Entä miten hyväksyä yletön rahankäyttö vain yhteen päivään? Salaa kuitenkin ajattelen, että juhlista pitää tulla (tulee) parhaat ikinä, vaikka tiedän, ettei ajatuksesta voi seurata kuin pettymys. Ja koska rahaa menee ylettömästi joka tapauksessa jo pelkkään ruokaan ja juomaan, olisi tyhmää jättää panostamatta myös muihin puitteisiin.

Eli siis koska läpinäkyviä kirjekuoria hääkutsuja varten ei löytynyt suomalaisista nettikaupoista eivätkä amerikkalaiset toimittaneet Suomeen, niin olihan se nyt vaan järkevää tilata ne Kiinasta. (Tämä toki meni myös säästön puolelle.)

Mutta ironia sikseen: tuleehan niistä, parhaat juhlat ikinä.