Jäähyväiset päiväkodille

Eilen oli oletettavasti lasten viimeinen päiväkotipäivä vähään aikaan. Sopimus on irtisanottu ensi tiistaista, mutta jos ja kun vauva syntyy viikonloppuna ja mies jää kotiin (tämä on aina yhtä jännittävä momentti*) he eivät varmaankaan enää mene sinne - paitsi kukkia viemään.

Ja nyt on kun olen röyhkeästi hengaillut kotona lasten ollessa päiväkodissa, voin sanoa, että mukavaahan tämä olisi. Saa pidettyä kodin siistinä, laitettua kelpo ruokaa lapsille, levättyä (mikä on alkanut tuntua koko ajan paremmalta idealta) ja sitten iltapäivän ja illan jaksaa touhuta lasten kanssa hyvillä mielin.

Mutta en minä silti pysty perustelemaan, että tähän malliin jatkaisin koko äitiysloman. Mieluummin uhraan itseni lastenhoidon kuin kodinhoidon marttyyrialttarille. Ja pitää muistaa, ettei tämän vanhemmuuden kuulu liian helppoa olla.

Olen myös havainnut nyt useampana päivänä että pikkusiskon (alle 3-vuotiaitten) ryhmässä on ollut röyhkeä henkilökuntavaje. Kerran saapuessani ryhmässä oli kaksitoista lasta ja kaksi hoitajaa - näistä toinen tuli juttelemaan yhtä aikaa kanssani saapuneen äidin kanssa hyväksi aikaa eteiseen, jolloin sisälle jäi siis kymmenen lasta ja yksi hoitaja. Toisena päivänä ryhmänä oli pihalla ja jälleen kymmentä lasta vahti yksi hoitaja. Toinen hoitaja puki sisällä vielä kahta lasta. Melko riskipeliltä tuntuu.

Kun nyt julkisuudessa keskustellaan tuntimaksuperusteisuuteen siirtymisestä ja sen mukanaan tuomasta hoitajien vaihtuvuudesta ja ryhmäkokojen kasvusta,** niin oma kokemus näyttäisi, että aivan sama mitä määräyksissä lukee, todellisuus voi olla aivan toista.

Ei minulla silti ole pahaa sanaa sanottavana hoidon laadusta. Mutta en myöskään voi sanoa, että tuntuisi pahalta ottaa lapsia sieltä pois. Vaikka sitten askartelisivat vähän vähemmän elämässään.

(Toki sekoittaakseen pakkaa esikoinen alkoi jo kerran itkeä, että hän haluaa jatkaa päiväkodissa, ja toisen kerran kyseli innokkaana koska hän pääsee vitoskerhoon - no ei päässe lainkaan kun on kotona. Ja vaikka itsekin ajattelisin, että olisi hyvä säilyttää kosketus ryhmään, jonka kanssa ehkä aloittaa vuoden päästä esikoulun, niin, no, silti ajattelen että parempi näin.)

Tulen sitten aina tavaamaan tätä tekstiä kun järki meinaa irrota päästä.

* Mies toki "jää isyyslomalle", mutta ei peru opetustaan, eli siis näin arkilogiikalla ajatellen jatkaa töitään. Mutta ehkä sitten kotona. Tai vähän vähemmän. Tai jotain.

** Minä en ole ihan täysin tajunnut tätä koko keskustelua. Vastustajien mukaan tuntiveloitusmallissa oltaisiin "kuin hollituvassa" kun lapset vaihtuisivat pisin päivää. Mutta kun nykyäänkin lapset ovat hoidossa eri pituisia päiviä! Tuntuu kuin nämä argumentoijat sanoisivat, että jos kerran päiväkotiin tullaan, niin ollaan sitten koko päivä, ettei mene rytmit sekaisin. Ja samaan aikaan toivotaan mahdollisimman lyhyitä hoitopäiviä.

Ja ennen kaikkea - mikä hemmetin "hollitupa"?! Joka ikinen vastustaja hokee hollituvasta. Kyllä varmaan tosiaan vanha kansakin tiesi ettei sovi olla kuin hollituvassa. Mutta keksikää nyt muitakin perusteluita, pliis.

Fiksatut identiteetit

Mainitsin tuossa edellisessä postauksessa termin "flunssakausi" aivan kuin se olisi osa normaalia elämäämme. Ei ole (ollut).

Uhosin lokakuun alussa että jos en käy jumpassa viidesti kuussa, vedän tilanteesta johtopäätökseni kuten politiikot konsanaan. No, lokakuussa kävinkin viidesti ja sitten marraskuussa kaikki yhden kerran ja joulukuussa en vielä kertaakaan. Kiireen, laiskuuden ja huvittamattomuuden lisäksi käyntejä on estänyt puolet mainituista kuista kestänyt flunssa. Marraskuussa oli omansa, nyt joulukuussa uusi.

Ja miehellä sama.

Lapsilla taas diagnosoitiin lokakuussa korvatulehdus: esikoisella elämänsä toinen (nelivuotiaana) ja kuopuksella ensimmäinen (kaksivuotiaana). Marraskuun kontrollikäynnillä havaittiin ärhäkkä, märkivä korvatulehdus, ja nyt joulukuun kontrollikäynnillä saimme kotiinviemisiksi diagnoosin alkavista liimakorvista. Kahden viikon päähän kontrolli ja harkintaan tuubitus.

Siis meillä?

Kun eiväthän meidän lapset sairasta. Niinkuin emme me vanhemmatkaan.

Esikoisen ensimmäinen korvatulehdusdiagnoosi tehtiin viime keväänä ja silloin, kuten nytkin, muun tutkimuksen yhteydessä. Tulehduksiin ei ole kummallakaan lapsella liittynyt kipua, kuumetta, tai mitään havaittavaa oireilua. Nyt jälkeenpäin osaan yhdistää kuopuksen satunnaisen kaatuilun sekä valituksen kovista äänistä korvatulehduksen oireiksi.

Eli kysymys herää onko esikoinen sairastanutkin elämässään oikeasti kahdeksankymmentä korvatulehdusta, joita ei vain koskaan ole havaittu, koska ne ovat oireettomia. Vai onko kyseessä sittenkin se päiväkoti - päiväkoti, jonka superresistentit virukset tunkevat myös meidän perheemme aiemmin hyvän immuniteetin läpi? Meillä vanhemmilla varmasti stressi, huonostinukkuminen, -syöminen ja liikunnan puute ajavat elimistön ottamaan vastaan jokaikisen vastaantulevan pöpön.

Mutta jotenkin en osaa hyväksyä ajatusta; minun on hyvin vaikea identifioitua uuteen rooliini "korvalasten" äitinä. Ja tuntuu hurjalta ajatella, että tähän asti niin terveiden lasten korvat pitäisi tuubittaa vain muutaman tulehduksen jälkeen. Mutta lääkärimme lohdutti, että hänen esikoisellaan tarvittiin tuubitukseen vain yksi korvatulehdus - yksi joka ei millään parantunut.

No, eräs ystävä - kolmen lapsen äiti - tuossa juuri pohdiskeli miten vaikeaa on päästä eroon lapsettoman ihmisen identiteetistä.

Kai se pitää hyväksyä, että asiat voivat muuttua.

Huolehtija

En ole ainoa, joka on murehtinut kuopuksen hoitoonmenoa. Aamulla esikoinen alkoi kysellä milloin pikkusisko aloittaa hoidossa.

- Kuukauden päästä.
- Ai sitten kun se osaa puhua?
- Ei se kyllä vielä silloin taida osata puhua.
- No entä sitten kun on ruoka-aika ja sanotaan, että "Maija (nimi muutettu), tule tänne" ja sitten sanotaan, että "Ole hyvä", niin mitä sitten tapahtuu?

Lapsi oli huolissaan, että pikkusisko ei saa ruokaa, koska ei osaa kiittää sen tarjoajaa. Sanoin, että ei pienten puolella tarvitse osata, riittää varmasti nyökytys ja "Nnn-n", ja kuopus nyökytteli päätään ja hymyili leveästi. Että ei niiden tarvitse hakea ruokaakaan itse.

Mutta miten näenkään tuon lapsen alkavan kantaa maailman murheita niskoillaan. Olen antanut hänelle jo mikroluokan vastuutehtäviä, tyyliin "Haen lehden olohuoneesta, huuda jos pikkusisko meinaa nousta tuolista." Mietin, ettei pitäisi sitäkään - tuolla luonteenlaadulla huolehtii pian (vai nyt jo?) liikaakin.

Voihan home!

Rupesin bussipysäkillä juttelemaan vieraan ihmisen kanssa. Bussissa hän tuli viereeni istumaan ja juttelimme koko yhteisen matkan ajan. Oikeastaan se on jo itsessään niin erikoista, että kokisin tarpeelliseksi raportoida tapauksen.

Nainen puhui tuttavansa kanssa bussipysäkillä lapsensa koulun homeongelmista. Tämän toisen keskustelijan lapsi on samassa päiväkodissa meidän lapsemme (pian monikossa) kanssa, ja kertoi, että sielläkin on ollut sitä kosteusongelmaa. Mutta ei kai se haittaa, koska syksyllähän päiväkoti on kuitenkin menossa remonttiin.

Tässä kohtaa minä aloin huudella vieraisiin pöytiin: päiväkodissa on tosiaan puhuttu tulevasta remontista, mutta. Mitään rahaa kaupungin budjetissa ei ole tähän varattu eli remontti ei tule alkamaan tänä vuonna. Ehkä ensi vuonna. Ehkä.

Olin unohtanut koko jutun. Kosteutta on mitattu kahdessa eri pisteessä päiväkodissa: bussipysäkkinaisen lapsen ryhmän tiloissa ja meidän kuopuksen tulevissa tiloissa. Päiväkodin johtaja viime syksynä painotti, että kyseessä ei missään nimessä ole home, vaan jonkinlaiset sieni-itiöt. En muista minkälaiset.

En ole hysteriaan taipuvainen ihminen (mies olkoon kommentoimatta) mutta hetkeksi alkoi taas mietityttää. Lapsemme ovat olleet käsittämättömän terveitä koko ikänsä (kop kop) – toissa viikolla ärhäkkä influenssa kaatoi 75% esikoisen tarharyhmästä, mutta meille se ei viitsinyt tulla. Pistää miettimään, että entäs homesieni-itiöaltistus sitten, ikävää olisi jos sellainen laukaisisisisi sairastelukierteen.

Ja sitten toisaalta, eipä sitä enää tässä kohtaa voi allergiapalloonkaan totuttaa. Olisi heti syntymästä pitänyt aloittaa.

Että kannattiko?

Lapsi makaa huoneensa lattialla ja kirkuu naama punaisena. Kohtaus vain pahenee, jos yritän lähestyä: "Ei saa tulla!", "Mee pois! Äiti mee pois!" Tällä kertaa se alkoi liimausprojektin mentyä pieleen ja askartelun päätyttyä, mutta syyt vaihtelevat ihan sattumanvaraisesti. Yhteinen nimittäjä kohtauksille on, että takana on kolmetuntinen päiväkotipäivä.

Kolmevuotias laitettiin siis kymmenen kotonaolokuukauden jälkeen tarhaan, aamupäiviksi, 3-4 päivää viikossa. Ajateltiin pehmeää laskua – ja nyt hoitovapaalla halusin päästä tekemään edes hiukan töitä, joista saa edes hiukan rahaa. Nuorempi kun onneksi vielä vähän nukkuu päivisinkin. (Kerroinko juuri äskettäin, etten ole tehnyt töitä äitiyslomalla tällä kertaa? No, en siis kovin paljoa.)

Yllättävän raskaasti on tarhan aloitus mennyt. Päiväkodissa on aina ollut "kivaa", mutta sen enempää ei kerro. Ei muista mitä oli ruokana. Ei kerro kenen kanssa on leikkinyt.

Jos kolmen tunnin päivästä kestää kaksi tuntia toipua, alkaa hyöty olla vähissä. Päiväunet saattaisivat auttaa, mutta niille en kertakaikkiaan osaa tyttöä rauhoittaa. Automatkoja lukuunottamatta ei ole nukkunut sen jälkeen kun lopetti tarhassa viime syksynä.

Kovin avuttomaksi tuntee itsensä, kun ei saa lasta edes halata. Vielä avuttomammaksi vanhemmaksi kun lähes poikkeuksetta oma hermo pettää jossain kohtaa kiukuttelun kaarta. Onneksi kohtaukset jatkuvat vain aikansa. Tänään huomion käänsi pois vanhempien yöpöydälle jäänyt sipsipussi, josta sai ottaa yhden.

Samanlaista kirkupotku-uhmaa oli havaittavissa viime syksynä, kun vaihdoimme kaupunkia. Se laantui. Kai tämäkin.