Pieniä iloja vanhemmuudessa

Tämän blogin lukijana tiedät varmaan sen tunteen kun valvoo puoli yhteen lukemassa Jonathan Franzenin Freedomia Hesaria blogeja feissarimokia ja kiroaa kun ei ole mennyt nukkumaan kun aamulla taas väsyttää? Ja sitten lapsi herää ja voi taputella itseään olalle, että olipa hyvä, ettei mennyt nukkumaan hetki sitten kun nyt olisi kuitenkin joutunut nousemaan.

Sen jälkeen voikin mennä nukkumaan ilman, että on menettänyt yhtään kallisarvoista uniaikaa (tai ehkäpä netata hetken lisää ja toistaa sama hyvä havainto).

Valitettavasti useammin todentuva ilmiö on, että valvoo koneella ihan viimeiseen nukahtamispisteeseen saakka, ja samalla hetkellä kun miettii, että nyt hyvä jos jaksan kaatua tästä tuolilta tuohon sänkyyn niin muistaa että pyykit!

Minulle näin käy suunnilleen joka kerta kun pesen pyykkiä. Eli kuutena iltana viikossa.

Sitä voisi kuvitella pikku hiljaa oppivan.

Iltasatuhetki upgrade

Eli olemme siirtyneet (liki) kuvattomiin kirjoihin. Jes!

Niin paljon kuin diggaankin Puppe-kirjojen luukkujen kääntelemisestä ja Barbapapoista (oikeasti siis diggaan), samojen kuvakirjojen toistaminen illasta toiseen on loppujen lopuksi melko puuduttavaa hommaa. Tatut&Patut ja Mauri Kunnakset ovat myös ihania, mutta niiden ideana on, että kuvia tarkastellaan huolellisesti ja, kuten taannoin esittelin, pitäisin ideaalina, että useampi lapsi voi kuunnella saman sadun omassa sängyssään maaten. (Ja myös, koska tässä kohtaa päivää haluaisi itsekin jo vapaalle, ei iltasatuhetki saa kestää liian kauaa.)

Tämänkertaisessa sängyssäpysymismotivaatiokampanjassani (osa 49) lähdin siis yrittämään kuvattomien kirjojen kanssa, ja se toimii! Ainakin melkein. Siis toimii siten, että esikoinen roikkuu pää ulkona yläsängystään kirjaa katsellen, mutta ei vaadi, että "näytä sitä kuvaa tänne".

Lukemistossa nyt R. Räppääjän kolmas osa.

Risto Räppääjä valikoitui lukemistoon Turun lastenkesäteatteritarjonnan ohjaamana: kesän 2011 Risto Räppääjä ja Villi Kone meni juonen osalta kolmivuotiaalta (ja varmaan aika paljon vanhemmaltakin) ohi korkealta ja kovaa, mutta silti yhä muistelemme siinä laulettua tunnaria. Ensi kesänä on ohjelmistossa jälleen Risto Räppääjää, joten hahmoon voisi tutustua, ajattelin. Ja esikoinen diggaa.

En toki tiedä mitä hän kirjoista poimii, mutta jaksaa hyvin kuunnella. Samoin minuun (mikä on tietysti keskeistä) Nopoloiden tyyli puree, vaikka eivät Räppääjät eivät ehkä ihan naisten parasta tykitystä ole. Ainoana miinuksena uudesta systeemista minun pitää esittää, että nyt iltasadun vuorottelu ei toimi - harmittaa kun jää keskeisiä lukuja välistä lukematta!

Tämän Räppääjän jälkeen voisi ehkä kuitenkin välillä vaihtaa genreä. Eemeliä ja Peppiä on luettu meillä lyhyttekstisinä versioina ennenkin, ehkä nyt voisi siirtyä Astrid Lindgrenin "oikeisiin kirjoihin"? Tai Nalle Puhia? Mitä sinä suosittelet?

Kyllähän näitäkin tietysti vielä luetaan. Kuten näkyy, näitä on luettu.

Kuopus joutuu tässä(kin?) asiassa osin elelemään isomman ehdoilla ja kuuntelemaan "isojen" satuja, mutta muutamat katselukirjat silti luetaan erikseen hänellekin. Ja tässä iässä se kuvakirjojen katselu onkin ihan palkitsevaa, kun uusia sanoja (ja lauseita) tulee lähes päivittäin.

For the record: ensimmäinen selkeästi artikuloitu kolmisanainen lause kuultiin muutamia viikkoja sitten koko perheen (eli todistajien) läsnäollessa.

"Äiti on kiva."

Isän tyttö pelaa korttinsa mielestäni erittäin viisaasti.

PS: Muistakaa myös kirja-aiheinen arvontani, jonka viimeinen osallistumispäivä huomenna sunnuntaina - kun ei kellonaikaa erikseen määrätty niin keskiyöllä. Ja arvonnan tulokset julkistetaan maanantaina. Jännää jännää!

Toisinaan tuntuu, että toistan itseäni.

Esikoinen koettelee hermoja rajojaan. Päivästä toiseen saa nalkuttaa samoista asioista, saa komentaa ja kiukutella kyllästymiseen asti.

Samaan aikaan ymmärtävä äiti (tm) minussa sanoo, että "No se juuri heräsi, ei heti aamusta pysty keskittymään." "Päiväkodissa on varmaan ollut rankka päivä." "Ja kai sitä nyt illalla jo väsyttää."  Aina olisi joku syy olla pitämättä rajoista kiinni. "Hän on vielä niin pieni."

Ihan jokaisesta asiasta ei myöskään jaksaisi tehdä numeroa. Mutta velvollisuudesta on pakko. En halua kasvattaa lasta, joka aina haluaa sen punaisen lapion naapurin kädestä ja saa kirkupotkuraivarin jos ei saa.

Tänään ollaankin tehty interventioita aiheesta tottelevaisuus - jankuttamisen ja uhkailun sijaan keinoina järkiperäisen perustelu ja miettimään laittaminen. Viimeiseksi illalla vielä yritin osallistaa lasta pohtimaan asiaa. Mikä on se keino, jolla sinut saisi tottelemaan pyyntöä, kysyin. Pitääkö äidin ja isän aina komentaa kiukkuisesti? Lapsi mietti hetken ja ehdotti:

- "Jos et nyt tottele, niin mennään leikkimään. Sano sillä tavalla."

Siinäpä äidille pähkinä toteutettavaksi.

Vaikeimman kautta - eli teoria hyvästä äitiydestä

"En myöskään tajua, mitä tekemistä kestovaipoilla, kantoliinalla tai luomusynnytyksellä tms. on hyvän äitiyden/vanhemmuuden kanssa," toteaa uusi ihana lukijani Saara tuolla aiemman postaukseni keskustelussa. Erittäin hyvä pointti. Ja minulla on tähän teoria.

Disclaimerina ilmoitan myös tietäväni, että tällaiset teoriat jäävät juurikin sen mustavalkoisuuden alueelle, mistä tapaan kiukutella.

Useinhan äitiyskeskustelut (en nyt teeskentele puhuvani vanhemmuudesta, koska äitiydestähän näissä puhutaan) keskittyvät aivan toissijaisiin aiheisiin: onko ruoat tehty itse, millaista maitoa lapsi juo, millaisiin haalareihin lapsi puetaan, onko perhepetiä tai - absurdeimmillaan - miten lapsi syntyi.

Useita näistä voi tietysti perustella monesta näkökulmasta, vaikkapa itsetehtyjen ruokien terveellisyydellä (onko välttämättä sitä?) ja perhepedin ja kantoliinan tuomalla läheisyydellä (jota voi tarjota muinkin keinoin). Kestovaippailun voisi perustella säästävän maailmaa sitä lasta varten - joka samaan aikaan puetaan uusiin goretex-asuihin. Jotain yhteistä näissä eri elämänalueen valinnoissa kuitenkin on.

Kun näihin keskusteluihin mennään, "hyvän vanhemmuuden" kriteerit ovat ne, joilla osoitetaan, että lapseen panostetaan. Lue: mitä vaivalloisempaa vanhemmuus on, mitä enemmän itsestään uhraa, sitä enemmän lapsesta välittää ja sen parempi vanhempi on.

Jos valitsee helpottaa arkeaan, ei ole riittävän paneutunut äitiyteen ja valinnasta kuuluu vähintään syyllistyä.

Tähän mielestäni liittyy myös suomalainen puhetapa voivotella odottaville/tuoreille äideille mitä kaikkea kamalaa tuleman pitää. Ja jos menee lapsen synnyttyä omaa tilannettaan kehumaan, niin vastauksena hyvin usein on: "Kyllä se siitä vielä muuttuu kunhan hampaita tulee/oppii kävelemään/tulee uhma-/murros-/keski-ikä." Viimeisenä oljenkortena huomautetaan, että "Kyllähän se vielä yhden lapsen kanssa, mutta odotas kun..." (Siksi lapsia pitääkin aina olla enemmän kuin yksi, mielellään pienellä ikäerolla.)

Väitän että tämä liittyy yleisemmin suomalaiseen työn arvostukseen. Ei täällä lotolla kuulu rikastua vaan työllä. Äitiyttäkin voi arvostaa vain jos se nähdään kovana työnä. (Ja onhan se kovaa työtä, vaikka välillä vähän aitoja madaltaisikin.) Otsa hiessä sinun on leipäsi hankittava ja niin pois päin.

Usein tuntuu, että omaa valintaa perustellaan oikein nimenomaisesti sillä vaivalloisuudella - mutta silti sitä nyt tekee näin, koska lapsen parastahan sitä vain haluaa. Jos soseiden keitto on kamalan vaivalloista, miksi ei voi hakea kaupasta Semperiä? Vai kuuluuko näin vain sanoa? Onko juuri uhrautumisen osoittaminen hyvää vanhemmuutta?

Usein olen miettinyt tätä erityisesti kestovaippailun kohdalla: ajatteleeko joku kirkastavansa omaa äitiyskruunuaan kun voivottelee miten hankalaa se on. Että kyllä minä nyt uhraudun lapsen ja maailman puolesta. Ainakaan sillä ei kannusta ketään muuta kokeilemaan.

(Mies sai esikoista odottaessamme huumorikirjan, vauvaoppaan miehille, jossa vauvaa verrattiin autoon, tsihi! Siinä kerrottiin, että kestovaipat ovat "oletettavasti ympäristöystävällisempiä, mutta joudut alistumaan siihen, että kynsiesi aluset tuoksahtavat." No ei kyllä tuoksahda. Vaatteet voi tuoksahtaa jos niitä ei huomaa vaihtaa.)

Tai ehkä en vain ymmärrä miten hyväksi äidiksi tullaan. Kun minusta kestovaipat eivät ole olleet lainkaan vaivalloisia. Päinvastoin, Prismassa käyminen on vaivalloista. Ja siksi välttelenkin sitä viimeiseen asti.

Mutta kauhean paljon ne lapset ovat valvottaneet, enkä mihinkään päässyt menemään imetyksen takia. Eli kai minäkin sitten pari hyvä äiti -pistettä saan? Paitsi, että meninhän minä - lapsen kanssa - minne päästettiin. Unohdetaan koko juttu.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Vai miten se nyt menikään?

Viikonloppuidylliä

Kävin meikkaajalla toteamassa, että edes diplomikosmetologi kera Blascon Jussin ei saanut näitä silmäpusseja kadotettua. Niihin auttaa vain uni tai kuolema. Ja jos sitä ensimmäistä ei ala kuulua, jälkimmäinen on varmasti kohta ovella.

Mutta en ole ainoa, joka perheessä kärsii väsymyksestä. Esikoinen on nukkunut öisin huonommin, minkä seurauksena kateissa ollut (mutta ei ikävöity) ystävämme Iso Kiukku on palannut iltahetkien vieraaksi.

Perjantaina tilanne kärjistyi, kun kylässä tarjottuun jauhelihaan oli sekoitettu syömäkelvotonta materiaalia kuten herneitä ja maissia. Ruokailu meni pelleilyksi, ja koska periaatteena on, että turhilla ei uhkailla, jouduimme lähtemään kotiin. Tämä ymmärrettävästi ennestään kohensi lapsen mielialaa. Epäilen, että kuuloni vaurioitui kotimatkalla pysyvästi.

Mies joko luki ajatuksen suoraan kasvoiltani tai sitten hänkin oli lukenut Salamatkustajan päivityksen: hän ei päästänyt minua lähtemään kauppaan. 

Toista tuntia myöhemmin, kun tyttö oli hieman rauhoittunut ja istui iltapuurolla, lapsi kertoi, että

- Siinä itkiessäni tuli mieleen, että en kuulu tähän perheeseen. (Tai niin luulin hänen sanovan. Nyyhkytyksestä oli hieman vaikea saada selvää.)

Minun sydämeni särkyi lausunnosta ja vakuuttelin, että tietenkin lapsi kuuluisi aina tähän perheeseen. Vaikka kuinka paljon kiukuttelisi tai vaikka äiti hermostuisi ja huutaisi, niin aina kuuluu perheeseen!

- Ei vaan en halua kuulua tähän perheeseen. Haluan kuulua mamman ja pappan perheeseen. Siellä on kivaa.

Mitäköhän kymmenen vuoden päästä?

11 kuukautta

Joskus taannoin mietin, että jaksaako enää toisen lapsen kohdalla innostua niistä samoista kehitysvaiheista, joita on jo yhden lapsen kohdalla todistanut, mutta näemmä voi. (Ehkä tässä kohtaa se muistivika auttaa. Eh eh.) Yhtä suurella jännityksellä odotamme milloin käsi irtoaa sohvan ja sohvapöydän välillä siirtymisessä kokonaan.

Ja huikeaa on kehitys tässä(kin) vaiheessa. Monia hyödyllisiä taitoja otetaan haltuun.

Kuten hallittu laskeutuminen aiemman kiipeämisen lisäksi. Tämä hyödyttää eritoten äitiä, kun lapsen voi jättää vaikkapa sängylle leikkimään kauemmas kuin käsivarren mitan päähän. (Samoin eteisen riskinä on enää kengänpohjien nuoleminen aiemman portaissaputoamisriskin sijaan. Ja kurahan vain lisää vastustuskykyä.)

Tai omalla lusikalla syöminen. Ja sotkusta huolimatta lusikka kannattaa antaa, sillä muuten lautaselle menee käsi. Ja jos lautasta pitää niin ettei käsi ylety, lapsi kiipeää pöydälle. Eloonjäämisen kannalta ihan keskeistä. Älykkyyttä taas osoittaa, että käsi suunnataan mieluiten jonkun toisen lautaselle, koska sieltä saa maukkaampaa, suolattua ruokaa.

Itsessään hyödytön, mutta vanhempiin ja isosellaisiin vaikutuksentekevä on sylinterinmuotoisen palikan saaminen Jukka-laatikkoon. (Toistuvasti siis, ei tuurilla.)

Ilman tukea paikallaan seisominen on myös hyödyllinen taito, jolle on runsaasti kysyntää viimeistään yläasteiässä.

Huvittaviakin yrityksiä ottaa maailma haltuun on koittaa pukea päähänsä/kaulaansa – en ole ihan varma kumpaa lopulta haetaan – kaikki nauhan tai kankaan tapaiset kappaleet ja puhaltaa lähestulkoon leluun kuin leluun, jos siitä saisi äänen kuten kukkopillistä tai vuvuzelanpuolikkaasta. Kun käteen osuu ilmapallo, on tästä vakiolähestymisestä hyötyäkin.

Tännekin on (vanhempien mielestä) mukavampi kiivetä kun pääsee itse alaskin.

Näitä juttuja seuratessa on vanhemmuus palkitsevaa sillä harvemmin käytetyllä, ei-ironisella tasolla.

Requiem for a dream

"Äiti sä näytät tosi väsyneeltä."

No shit.

Olen viimeisen viikon aikana jälleen havainnut, miten herkässä on arjen tasapaino. Kahdestatoista kahdeksaan neljällä herätyksellä on pitänyt nämä junat vielä kiskoilla, mutta puoli neljästä kuuteen valvominen syöksee VR:n palvelutasolle. Pyykit kasaantuvat (luonnonlakeja nopeammin), kotoa ei poistuta ja ärsyyntymiskynnys on kiukuttelusta kulunut pois.

Mutta se on vaan se vaihe, eikö niin..?

Vauvaperheen äidille ongelmanratkaisuna suositeltuja päiväunia ei voi ottaa kun lasten määrä ei rajoitu yhteen päiväunia nukkuvaan yksilöön. Henkisen tasapainoni ylläpitämiseksi tarvitaan myös pieni hetki "omaa aikaa" lasten nukahtamisen jälkeen. Viime aikoina olen kyllä joutunut priorisoimaan nukkumista - pidän siis jutut lyhyenä.

Väsymys alkaa kuitenkin näkyä. Viime talvena ipana bongasi minut sanomalehdestä, se oli Maria Veitola. Nyt lokakuussa se oli Kaari Utrio.

Pitäisi saada univelat ulosottoon.

En enää ikinä!

Sattuipa tänään:

Tytär tulee yläkerrasta käsivarret piirrettynä museokaupasta ostetuilla "tatuointigeelikynillä".

- Enkö minä sanonut, että pitää odottaa iskää tatuointien kanssa?
- Mutta minähän kysyin luvan!
- Niin, ja minä vastasin ei.
(Tässä vaiheessa lapsi on lähempänä ja näen puuterikasaumat poskilla.)
- Ja olen myös monta kertaa sanonut, että ei saa mennä äidin meikkipussille yksin kaivelemaan.
- Ei se puuteri ollut meikkipussissa vaan ihan siinä pöydällä.

No niin.

Myöhemmin illalla tyttö pesi makuuhuoneen peiliä öljymäisellä Ceridal-rasvalla. Huomautin tästä hieman tiukempaan sävyyn (koska toissapäivänä Ceridalilla valeltiin olohuoneen pöytää) ja vastaukseksi sain:
- Ehkä ei vaan pitäisi jättää asioita sellaiseen paikkaan, mistä minä löydän ne!

Totta sekin. Ja joku voisi tietysti kehottaa myös valvomaan lapsiaan hieman enemmän.

Sama keskustelu versioitiin tuntia myöhemmin, kun lapsi saapui iltapalalle – kuljettuaan vieraiden jäljiltä katetuksi jääneen olohuoneen kautta – naama täynnä suklaamuruja.

- Söitkö suklaakakkua?
- En.
- Juksaatko?
- No ehkä minä en vaan ole sellainen ihminen, että voi jättää suklaakakkua pöydälle. Pitää korjata pois.
- Joo, pitää korjata pois. Voisitko kuitenkin koittaa olla sellainen ihminen?
- Joo. Ens kerralla.

Pienellä jännityksellä odotan mihin taituruuteen porsaanreikien löytäminen vanhempien sanomisista kohoaa. (Samalla myönnän, että nokkeluudella pääsee tässä perheessä aika pitkälle.)

Ja vakavasti puhuen, millaista tasapainoilua vanhempana! En haluaisi nipottaa jokaisesta pienestä, mutta haluan tottelevaisuutta lapsilta. Ja haluan luottaa myös lapsen lupaukseen. ("En enää ikinä tee niin!") Joku sanoo varmasti, että kasvatan lapsistani pikku huligaaneja, jonkun toisen mielestä napisen turhista. Toivottavasti eivät molemmat ole oikeassa.

Jotain vapaan kasvatuksen ja sisäoppilaitoksen välistä haetaan.

Lisää vauvoja

"Aika iso vatsa sulla äiti! Siellä taitaa olla vauva."

Kiitos kiitos. Tätä ei oltukaan pariin kuukauteen kuultu.

Kun raskauteni toisesta lapsesta oli pitkällä, puhuimme aika paljon siitä tulevasta pikkusisaruksesta, "masuvauvasta" (pardon my French). Juttelin vauvan äänellä isosiskolle ja pohdimme miten päin vauva siellä mahassa oli.

Varmastikin looginen seuraamus oli, että myös esikoinen alkoi odottaa vauvaa, ja hienosti hän osasikin vatsaansa pullistaa. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, esikoisen raskaus on jatkunut pikkusiskon syntymän jälkeen. Vauva syntyy yliviikolla tai viiden viikon päästä. Mona Lisan vauva syntyi kotona, kun hän unohti lähteä sairaalaan. "Voi sitä pöhköpäätä!"

Mutta epäselväksi ei siis jäänyt, että mahaa kasvattaa vauva. Kun pikkusisko oli syntynyt, esikoinen antoi klassisen kannustavan kommentin: "Kyllä siellä vielä toinen voisi olla. Toinen pieni."

Kesän kuluessa napero alkoi puhua pikkuvelivauvasta, joka olisi kivampi kuin pikkusisko. Ja huomautettakoon tässä, että hän ei ollut vaihtamassa pikkusiskoa pois, vaan nyt puhuttiin siitä toisesta vauvasta minun vatsassani. Kun koitin ystävällisesti, mutta jämäkästi kertoa, ettei vatsassani ollut vauvaa, esikoinen ohitti selitykset toteamuksella, että mahani vaan "isontuu ja isontuu!" (Myös miehelle sain ystävällisesti, mutta jämäkästi kertoa, ettei raskauden ensioireita ole massiivinen keskivartalon kasvu, vaan ilmiö tunnettiin ns. lomalihomisena.)

Pyykkilautavatsa tai koiranpentu. Niillä pääsisi pahimman yli, eikö?

Maraton juostu ja lapset nukkumassa. Onnea voittajille!

Hämärä laji tuo maratoonaus. Mies saavutti tavoitteensa (huh) ja kertoi, että maaliin päästyään paikat puutuivat, myös esimerkiksi huulet. Kuulostaa varsin terveelliseltä.

Pohtivat juoksukaverinsa (joka myös alitti neljä tuntia, huh) lähtisivätkö illalla ulos, mutta kuulemma ei olut maistunut. Kerroin – koska sillä hetkellä täällä oli kaksi kirkuvaa lasta – että täällä on kaksi kirkuvaa lasta. Jos vaikka alkaisi olut maistua pelkästä välimatkan ilosta.

Lopulta nukahtivat molemmat nopeasti – lapset siis, maratoonareista en tiedä – mutta pitkiä olivat ne illan viimeiset minuutit. Onneksi tätä ei ihan aina tarvitse jaksaa yksin.

Mies uhosi maaliin tultuaan, että maratonit olisi nyt juostu. Pistetään ylös, jos vaikka ensi kesän ilmoittautumisten koittaessa on hyvä lupaus unohtunut. Tosin en minä tästä maratonharrastuksesta ole juurikaan kärsinyt – mitä nyt hieman sen tuomasta stressistä. Ja ne ryvettyneet suunnistustossut kuistin nurkassa ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen.

Ystäväni kyseli millaisia lenkkejä mies juoksi maratoniin valmistautuessaan, ja totesin, että niitä neljän kilometrin suunnistusreittejä. Tällä logiikalla minä voin spurtata itseni puolikaskuntoon kahden kilometrin metsälenkeillä. Se ei kuulostaa kovin pahalta. Pistetään hautumaan.

Mää eka!

Ohimennen on tullut sivuttua kilpailuviettiä. Että sitä löytyy sekä miehestä että minusta. Mielestäni on turha kilpailla, jos ei hae voittoa. Mutta toisin kuin mies, joka hakeutuu kilpailulajeihin, itse koitan niitä jopa välttää (koska minusta ei ole mukavaa hävitä).

Kilpailemisen olemmekin saaneet oikein hienosti siirrettyä seuraavalle sukupolvelle:
"Pue nyt. Puehan nyt reippaasti. Katsotaan kumpi on pukenut ensin!"
"No niin, nyt mennään. Tulehan nyt. Minä taidankin olla eka ulkona..."
(Päiväkodissa kuulin, että tämä keino toimii hyvin poikiin. Mutta ei nyt siitä aiheesta tällä kertaa.)

Vielä pitäisi hiukan harjoitella häviämisen ja pettymisen sietämistä.

Yhden mieltäylentävimmistä hetkistä äitinä olen kokenut Kampissa, kun ystäväni lapsi ehti painaa hissin nappia ennen meidän tyttöämme. 2,5-vuotias kirjaimellisesti lyyhistyi kauppakeskuksen lattialle raivoonsa tämän tragedian kohdattuaan.

On kaksi tilannetta, jotka ovat erityisen tärkeitä esikoiselle. Portaat ja hissin nappulat. Niitä pitää saada käyttää ekana. Aina. Kotona annan lapsen usein mennä ensin jos olemme portaissa yhtä aikaa. En aina. Joskus tällöin tulee kohtaus. Ei aina. Armollisina päivinä hän saattaa huudella yläkerrasta että "sä voit olla tänään ekammainen". Muualla liikkuessamme yritän pääsääntöisesti muistaa antaa lapsen painaa hissin nappuloita. Tämä toimii myös houkuttimena siirtyä paikasta toiseen: "Tulehan nyt, saat painaa hissin nappia."

Vielä se on helppoa, kun nappulanpainajia on vain yksi. Eli voin vain toivoa, että esikoinen pääsee tästä yli ennenkuin kuopus on samassa vaiheessa. Ainakin portaissa kilpailemisessa on potentiaalista vaaranpaikkaa.

Kilpaurheilunko pariin se lapsi kuuluu ohjata häviämistä harjoittelemaan? Vai yltyykö siellä vain halu voittaa? Itse olemme kuopan kaivaneet, mutta miten sieltä kuopasta noustaan?

Urheilulauantai

Tällaista on meidän perheen elämä: perjantaina oltiin katsomassa lapsille tarkoitettua nykytanssiesitystä, lauantai-aamulla koko perheen voimin suunnistamassa, myöhemmin aikuisten kesken keilaamassa ja leffassa katsomassa Kaurismäen uutta. Huomisen kohteina taiteilijoiden työhuoneet Kulkuluvassa.

(Totta joka sana. Mutta nykytanssiesitys oli vauvan ensimmäinen taidepläjäys, suunnistamassa olin viimeksi just yläasteella ja keilaamassa lukioikäisenä. Leffa oli kolmas tänä vuonna.)

Suunnistus on miehen uusin hurahdus. Aikoinani yritin saada miestä metsään sienestämään, mutta en tajunnut, että olisi pitänyt ottaa aikaa ja punnita saalis, jotta voitaisiin määritellä voittaja. Nyt kun suorituksilla voi kilpaillla ja niitä vertailla verkossa, menee se metsään säästä katsomatta kahdesta neljään kertaan viikossa.

Mutta myönnettäköön, että hauskaahan se oli – kauniilla ilmalla ja ilman aikatavoitteita.* Minä kuljin reitin kahdeksan kilon puntin kanssa ja mies osan matkaa 15 kilon punnuksin. Isompi punnus käveli kyllä itse viiden kilometrin matkasta valtaosan, mistä olin aika vaikuttunut. Minä en kaatunut kertaakaan ja hyppäsin metrisen ojan yli punnuksineni, mistä olin myös aika vaikuttunut.

Keilausreissu taas oli viimevuotisten joululahjojen lunastusta serkkuperheelle. (Kannatan aineettomia lahjoja noin muutenkin, mutta viime joulu meni kuopuksen syntymän jälkimainingeissa täysin lahjakorttien voimalla. Miehelle antamani "Tämä lahjakortti oikeuttaa sinut joululahjaan vuoden 2011 aikana" oli niistä ehkä korkealentoisin.) Myös keilaus oli sen verran hauskaa – etenkin kun sain kaksi kaatoakin – että uusiksi voisi ottaa aiemmin kuin viidentoista vuoden päästä.

Viiden tunnin poissaolomme aikana kuopus oli oppinut vilkuttamaan, leikkimään kukkuu-leikkiä, laittamaan palikoita laatikkoon ja osoittamaan "missä on lamppu". Että miksiköhän pohdin saako hän kotona tarpeeksi huomiota?

* Edit 19.9. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö tuloksia olisi tarkastettu. Olimme viimeisiä. (Quelle surprise!) Emme kuitenkaan olleet viimeisiä joka rastilla. Ilmeisesti tämäkin tieto oli jollain tapaa palkitseva.

Että kannattiko?

Lapsi makaa huoneensa lattialla ja kirkuu naama punaisena. Kohtaus vain pahenee, jos yritän lähestyä: "Ei saa tulla!", "Mee pois! Äiti mee pois!" Tällä kertaa se alkoi liimausprojektin mentyä pieleen ja askartelun päätyttyä, mutta syyt vaihtelevat ihan sattumanvaraisesti. Yhteinen nimittäjä kohtauksille on, että takana on kolmetuntinen päiväkotipäivä.

Kolmevuotias laitettiin siis kymmenen kotonaolokuukauden jälkeen tarhaan, aamupäiviksi, 3-4 päivää viikossa. Ajateltiin pehmeää laskua – ja nyt hoitovapaalla halusin päästä tekemään edes hiukan töitä, joista saa edes hiukan rahaa. Nuorempi kun onneksi vielä vähän nukkuu päivisinkin. (Kerroinko juuri äskettäin, etten ole tehnyt töitä äitiyslomalla tällä kertaa? No, en siis kovin paljoa.)

Yllättävän raskaasti on tarhan aloitus mennyt. Päiväkodissa on aina ollut "kivaa", mutta sen enempää ei kerro. Ei muista mitä oli ruokana. Ei kerro kenen kanssa on leikkinyt.

Jos kolmen tunnin päivästä kestää kaksi tuntia toipua, alkaa hyöty olla vähissä. Päiväunet saattaisivat auttaa, mutta niille en kertakaikkiaan osaa tyttöä rauhoittaa. Automatkoja lukuunottamatta ei ole nukkunut sen jälkeen kun lopetti tarhassa viime syksynä.

Kovin avuttomaksi tuntee itsensä, kun ei saa lasta edes halata. Vielä avuttomammaksi vanhemmaksi kun lähes poikkeuksetta oma hermo pettää jossain kohtaa kiukuttelun kaarta. Onneksi kohtaukset jatkuvat vain aikansa. Tänään huomion käänsi pois vanhempien yöpöydälle jäänyt sipsipussi, josta sai ottaa yhden.

Samanlaista kirkupotku-uhmaa oli havaittavissa viime syksynä, kun vaihdoimme kaupunkia. Se laantui. Kai tämäkin.