Yritys olla nostalginen

Blogin luonnoksissa on hyvän kolme vuotta sitten laadittu otsikko "Nyt kun en enää asu täällä". Postauksen ideana oli hehkuttaa kotipihaamme ja juoruta naapureista sitten, kun se olisi mahdollista. Mutta nyt kun asunto vihdoin on myyty, lähdöstä on ehtinyt kulua liki kaksi vuotta.

Okei, se oli ihana koti. Ja ennen kaikkea täydellinen piha, jossa lapset saivat leikkiä nelivuotiaasta keskenään (ja naapurin lapset kaksivuotiaasta). Jossa aina oli leikkikaveri. Ja kahvikaveri. Barbilla oli bestis ja Barbilla bestikset. Iltapuurolla yhdestä viiteen lasta, riippuen vähän kuka puurot viitsi keittää. Itkuhälyttimenä toimi ovikello.

Varmaan sitä hehkutin blogivuosinakin, mutta ylläolevaa en kirjoittanut. Varoin kuvia, joissa näkyisi kotimme seinää, ettei se olisi paikannettavissa. En kertonut idyllisestä Kakolanmäestä, joka pihastamme alkoi. Kuvailin, kuinka meillä oli lyhyt päiväkotimatka, mutta en sanonut sen pihan näkyneen olohuoneemme ikkunasta. En varmasti kertonut antavani lasten olla pihalla ilman valvontaa.

Tuolla me asuimme.

Vaikka olemme siis muuttaneet pois aikaa sitten, jätimme asuntoon jotain pientä. Tällä tarkoitan kaikkea suurta: kirjoituspöytä, olohuoneen lamppu, jukeboksi, kirjahylly. Sekä tietysti kaikki se romu, jotka kellariin kerätään.

Veimme viimeksimainitut Topinojalle (mikä puhdistava kokemus*), terassikalusteet ja työkalut kesämökille, kirjoituspöydän ja jukeboksin annoimme pois (mikä puhdistava kokemus**). Kirjahylly katselee minua tuosta vierestäni ja rakastan sitä, mutta se ei ole puhdistava kokemus, pikemminkin vähän ahdistava samaisesta syystä kuin luopuminen oli puhdistavaa.

Neljällä lapsella palvelleista Teutonioista katkesi asia Harbin vauvavuonna. Metalliosistaan pääsi kierrätykseen.

Vessanpönttöä emme muutaneet, mutta katsokaa nyt mikä täydellinen kierrätysmaailma. Jokaiselle asialle oma kontti!

Tabula rasa seuraavalle kertomukselle.

Sunnuntaina suljimme kodin oven viimeistä kertaa. Kodin, johon muutimme yksilapsisena jatko-opiskelijapariskuntana ja pois kolmilapsisena perheenä, uudet urat edessä. Siellä harjoittelimme häävalssin ja kahdet lektiot.

Tällaista nostalgiaa yritin kehitellä, mutta jännä kyllä, en saanut sisimpäni ripseä värähtämään. Se oli ihana koti, mutta arvaatteko: niin on nykyinenkin. Olkoonkin objektiivisilla mittareilla vähemmän idyllinen.

Kiitos Kakola 2010-2014. Näin on hyvä.

* Puhdistavaa, koska kuormaamme ei kaadettu läjänä kaatopaikan massaan, kuten kuvittelin, vaan jokaisen asian sai viedä omaan kierrätyspisteeseensä. Jätemaksu peräkärryllisestä tavaraa oli kolme euroa. Kolme!

** Miten mahtavaa luopua jostain, jota kuvittelee pitävänsä tärkeänä, mutta joka esineenä ei kuitenkaan sitä ole. Ah, mitä kolmen pennin Kon-mari-filosofiaa. Ei kestä kiittää!

Turun käsityöläismuseo

Nyt kun moni fiksu bloggari on ymmärtänyt Turun hienouden matkakohteena ja löytänyt Turun Linnan, annan ensi kesän muumivisiitin kylkeen täkyksi toisen mahtavan kulttuurikohteen lapsiperheelle: Luostarinmäen käsityöläismuseo!

Keskustan kupeessa sijaitseva Luostarinmäki on sanan varsinaisessa merkityksessä ainutlaatuinen matkailukohde: useamman korttelin kaupunkikokonaisuus, joka selvisi Turun vuoden 1827 suurpalosta, ja on siten (ainoa) paikka, jossa voi fiilistellä kaupunkilaiselämää Suomessa parisataa vuotta sitten. Jos olette lukeneet Mauri Kunnaksen Koiramäen lapset kaupungissa -kirjaa, niin tuolla on ihan kuin siellä! Tai siis toisinpäin. (Jos ette, niin lukekaa.)

Pihamaalla kasvaa perunaa.

Kortteleiden talot ovat siis alkuperäisillä paikoillaan, mutta niihin on tiivistetysti sisutettu eri alojen ammattilaisten pajoja ja verstaita - on satulaseppää, kelloseppää ja kirjapainoa. Museo on auki ympäri vuoden, ja kesäaikaan verstaissa työskentelee käsityöläisiä, jotka toimivat myös oppaina ja kertovat entisaikain työtavoista. (Ja onhan noissa pimeissä, kylmissä huoneissa vähän synkkää talvisaikaan. Sitäkin autenttisempaa, varmasti.)

Meidän käynnillemme osui aivan harvinaislaatuisen hieno tapahtuma - museossa oli valokuvaaja kuvaamassa visiittikorttikuvia 1900-luvun alun ateljeekameralla. Puvustaja auttoi pukeutumaan asianmukaisiin varusteisiin (tyttöjen mekkoja oli vain yksi, mutta kolmivuotias keskimmäinen sujahti sujuvasti vauvan paitaan), ja lopputulos oli kerrassaan hämmentävän todenoloinen kuva raskaan työn näännyttämästä kahden lapsen äidistä. (Se kolmas, joka ei olisi pitänyt päätään paikoillaan vaadittuja sekunteja, jätettiin kuvasta suosiolla pois, semminkin, kun vailla suurmetsuria perhepotrettimme jäi vääjäämättä vajaaksi.)

 

Kuva syntyy valvovien silmien alla.

Nopealiikkeiset paikalliset ehtivät tähän tapahtumaan vielä huomenna, mutta muille voin lämpimästi suositella kohdetta minä tahansa muuna päivänä.

Nuorisotalo sekä muita kotiäitielämän parhauksia

Tänään oli sellainen niin sanottu hyvä päivä. Ja sellainen, jolloin ymmärtää pysähtyä ihmettelemään miten hyvin voikaan elää kotiäitinä Suomessa ja Suomen Turussa.

Myöhäisen aamiaisen ja varhaisen lounaan jälkeen ajoimme bussilla - ilmaiseksi tietenkin - avoimeen päiväkotiin, jossa lastenkasvatuksen ammattilainen - ilmaiseksi - lorutti lapsia ja askarrellutti virpomisvitsoja. Paluumatkalla pysähdyimme torilla ja poimimme Sorrilta salaattia ja valtavan basilikapuskan, Vimmasta valmiiksi lasitetut savityöt sekä hallista ahvenia - ei ilmaisia, mutta hintansa väärtejä - ja toisella bussilla kotiin. Päivälliseksi ahvenia ja perunaa kera sormisuolan ja Oivariinin, vähän vihreää. Onko parempaa? No ei ole.

Illalla vieläpä pakotin itseni ilmaiselle lenkille, joka osoittautui ihan pirteäksi kaupunkia katsellen, tageja bongaillen. Kotona minua odotti hämmästyttävästi kaksi nukkuvaa lasta ja sille kolmannelle sain sylissä juottaa iltamaidoksi Valion Arkea. Sitten laskin lapsen sänkyyn, se sulki silmänsä ja nukahti. Enkä edes valehtele.

Se oli kuulkaa vauvavuoden viimeinen päivä se. Hyvä päivä muistaa.

Esikoisen huopasydän, keskimmäisen savitoukka.

Mutta niistä savitöistä varsinaisesti piti kertomani (joukossanne piileville turkulaisille vinkiksi, ennen muuta), kun itsekin löysin "Nuorten taide- ja toimintatalo Vimman" vasta pari kuukautta sitten. Tai tiesinhän minä sen olemassaolon, mutta hölmösti luulin nuorisotaloksi.

Vaan ei. Pientä sisäänpääsymaksua (2e alle 29-vuotiailta - kas siinä menee Suomen lain määrittämä nuorisolaisen ikäraja - 5e yli) ja nimellistä materiaalimaksua vastaan saa kuka hyvänsä tehdä sielunsa kyllyydestä (ja ohjattuna) savitöitä ynnä tekstiilisellaisia, kuten huovutusta ja kankaanpainantaa. Savityöpajan hinnalla saa vieläpä kaupan päälle lasituksen, jonka parissa hurahtaa toinen iltapäivä.

Koska kyllähän minä niitä lapsia ihan mielelläni kuskaan harrastamaan, mutta onhan se nyt mahtavaa jos voi tehdä jotain mikä on kaikista kivaa. Ja tämä on - kaikista kolmesta, kun isä ja kuopus on jätetty kotiin.

Ainoa pieni ongelma on, että rumien savitavaroiden tehtailu sopii vähän huonosti yleiseen antimateriahankkeeseeni. Mutta se hinta on kai vain maksettava.

Kunhan ei käy liian usein.

Olympialaisista ja maailman parhaasta passikuvaajasta

Olen niin kovasti odottanut, että joku haastaisi minut kertomaan seitsemän sekalaista asiaa, mutta ei. Itse joutuu bloggausaiheensa keksimään. Ja kun illat on tullut notkuttua Twitterissä, ja silmille vyöryy Ukrainaa ja lesbot suihkussa, niin tyhjältä alkaa tuntua oman iltapalansa puiminen. Pirkko Ruohonen-Lerneristäkin tuli avauduttua jo Saaralassa - pahoitteluni siitä.

Olympialaisethan ovat tietysti pinnalla ja kovasti olen koittanut tänä vuonna suhtautua kisoihin silleen positiivisen välinpitämättömästi, mutta vaikeaa on ollut. Ja tässä välissä koen asiakseni ilmoittaa, että Liina kirjoitti jo aiemmin tänään mukaantempaavasti ja kivasti olympialaisista, eli jos yhtään tykkää kisoista ja vaikka ei tykkäisikään, niin mieluummin kannattaa mennä sinne!

Mene jo!

No, oma vikasi. Kun urheiluhan nyt on toki ihan kivaa, ainakin jos sitä harrastaa itse, eikä ole koko viikkoa melkeinflussassa, niin en vain ymmärrä sitä sotaisaa nationalismia, mitä urheiluun on pakko tuupata. Erityisen irvokkaalta se kuulostaa, kun naapurissa ollaan oikeasti jo sodan partaalla.

Tuomas Enbuske, joka on suuri Twitter-viihdyttäjäni, vaikka (koska?) olen eri mieltä hänen kanssaan likipitäen kaikesta, on kaiken urheiluhuuman keskellä sitkeästi tuonut esiin urheiluun liittyvää turhaa nationalismia:

"Urheilulogiikalla fanittaisin Kari Peitsamoa enemmän kuin Radioheadia, koska Kari Peitsamo on suomalainen."

Minä tykkäsin, että se oli hyvin sanottu se.

En minä ihan oikeasti noin jännästi kolmella puikolla neulo, mutta kun toinen käsi piteli kameraa, niin vapaa puikko tupsahti tuohon.

Jopa kirjastossa olisi ollut tänään jääkiekon kisakatsomo, ja avarakatseisena äitinä kysyin lapsilta, että haluavatko katsoa ja halusivathan ne. Mutta kun esikoinen tajusi, että peli tulikin televisiosta, niin emme sitten jääneet. Sen sijaan kirjastontäti luki satutuokiossa lapsille satuja (vain minun lapsilleni, koska kaikki muut maassa katsoivat lätkää) ja minulla onnentytöllä olikin kudin mukana kassissa! Taas tuli useampi rivi siihen viime vuoden joululahjapipoon!

Tänään oli muutenkin erityishieno päivä, sillä kävin lasten kanssa passikuvassa, ja löysin vahingossa maailman parhaan passikuvaajan. Paitsi että kuvaaja onnistui ottamaan lapsista ilmeikkäät, mutta asialliset kuvat, hän "pensselillä vetäisi" kadoksiin meikämandoliinon mustat silmänaluset "Muuttaa ei saa mitään, mutta itsestään korjaantuvat asiat voi häivyttää."

Korjaantuvat! Nämä alukset! Hah! Sanoinhan, että maailman paras!

(Punainen lanka juttuun tuli tuossa pipossa.)

Lasten päivä

Taideteos täältä.

Erään ystäväni äiti jakoi aikoinaan minulle viisautta: aikana ennen videoita, Wäinö Aaltosen museon kahvila oli ykköspaikka viettää väsynyttä sunnuntaita. Siellä sai juoda kahvinsa rauhassa kun lapset olivat nauliutuneet jättimäisen akvaarion eteen.

Toimii yhä, ipadinkin aikakaudella. Akvaarioviihteen lisäksi ison peukun saa lapsille suunnattu opastettu kierros ja korkeatasoinen taidetyöpaja. Turkulaiset huomio: tämä kaikki vielä huomenna!

(Ja se akvaario joka viikonloppu.)

Avoimet ovet

Löysimme sen! Eli se avattiin viimein.

 

Avoin päiväkoti: ihan loistava konsepti.

Avoin tulla ja mennä miten haluaa, lapsille ohjelmallinen tuokio ja joku joka askarrelluttaa Suomen liput itsenäisyyspäivän alla ja joulukortit joulun alla. Lorutuokiot, uudet lelut, leikkiseuraa, aikuisseuraa. Aikaa neuloa. Kuppi kahvia kaupungin laskuun.

Siirsimme äitiyslomabestikseni kanssa viikkotreffimme avoimeen päiväkotiin. Saimme me toki ennenkin juoruta lasten peuhatessa keskenään, mutta nyt lapset varhaiskasvattuvat siinä sivussa. Ei tarvitse enää morkkistella askartelemattomuuksista, vaan lapset saksivat itsensä sisään suomalaiseen kulttuuriin täysin ilman minun panostani.

Meillä (siis minulla, en puhu kaverini puolesta) on myös pakko olla viikossa määrätty määrä ohjelmoitua ohjelmaa, muuten alamme hyppiä seinille. Harrastuksia voi toki haalia, mutta harva sopii kolmelle eri-ikäiselle lapselle ja niitä voi olla vaikea sovittaa kalenteriin tai kurahousujen puntteihin. Avointa julkista tilaa, jossa lapset saavat temmeltää rauhassa, on tarjolla vähän. Kotikyläilyissäkin on oma vaivansa siivoamisineen. Eli tällainen palvelu on kuin luotu minunkaltaisilleni ihmisille. Eikun siis se on nimenomaan luotu minunkaltaisilleni ihmisille.

Ja mahtuu sinne vielä muitakin.

Mainitsinko jo, että minä voin neuloa sillä aikaa kun lapset askartelevat?

Nerokasta.

Päivän suositus: Turun pääkirjasto

Jos jossain Turussa on viime vuosien aikana onnistuttu, niin pääkirjaston remontissa. Uudisrakennuksella saatiin keskeisimmälle paikalle kaupunkia epäkaupallinen julkinen tila, jossa on kutsuva arkkitehtuuri, pitkät aukioloajat ja mainio kahvila, jossa mukava henkilökunta, terassi, lämmintä ruokaa myös "lounasajan" jälkeen ja A-oikeudet.

Uudessa kirjastossa yhdistyvät lehtienlukusali, lastenkirjasto ja musiikkikirjasto, jotka ennen oli ripoteltu eri puolille keskusta-aluetta. Ilman mitään tilastoja uskallan väittää, että kirjaston käyttöaste on korkea. Väitän myös, että taidehankinnoissa eivät menneet rahat hukkaan.

Mikä parasta, rakennuksessa on huomioitu lapset - ja jopa nuoret.

Lapsille on tilava leikkialue, erilaisia lukunurkkauksia, seurapelejä sekä hiirilainausrobotteja, jotka nauravat kun laina on mennyt läpi. (Sukupuolisensitiivinen sivuhuomio, että automaatteja on kaksi: toisessa hiirellä on hame. Me lainaamme kirjat tietenkin tyttöautomaatista.)

Kun asiaa rupeaa miettimään, niin on todella vaikea löytää lämmintä, vessoilla varustettua oleskelupaikkaa, johon voi mennä viettämään aikaa lapsen/lasten kanssa. Ilmainen, viihtyisä tila, joka ei perustu ostamiseen. Ei sellaisia ole.

Eli kun kohdalle sattuu ohjelmoimaton yksinhoitovuoro menen mielelläni kirjastoon. Tänään nappasin tytöt päiväkodista, hurautimme bussilla keskustaan ja menimme kirjastoon. Luimme, lapset leikkivät. Esikoinen pelasi erän Afrikan tähteä vieraan pojan ja hänen äitinsä kanssa: hävisi tyynesti ja sanoi "Kiitoksia peliseurasta." Söimme kasvislasagnea päivälliseksi ja tulimme iltapuuroksi kotiin. Kympin päivä.

 

Puristiystäväni sanoo, että leikkialue opettaa lapset vain riehumaan kirjastossa. Minä väitän, että riehuminen on ikäsidonnaista (eikä ne riehu: korkeintaan vähän hihkuvat, itkevät tai juoksevat), oppivathan kuitenkin käymään kirjastossa. Ja lasten puoli on eristetty muista osastoista melko hyvin. Meistä ei siis tarvitse ei-lapsellisten kärsiä kuin kahvilassa.

Niin ja sieltä saa lainata kirjoja.

Jätteprinsessahejsan!

Mentiin me. Tulin siihen tulokseen, että on ärsyttävää olla ihminen, joka ei tee asioita sen takia, että on huono sää. Mutta onneksi ei satanut. Sillä ärsyttävämpää kuin olla sellainen, on tehdä asioita huonolla säällä.


Prinsessaparin lisäksi näimme myös muita vilkutuksia. Kuten vaalipiirimme hämmästyttävän äänikuningattaren Kike Elomaan.
Ja kaupunginhallituksen jäsenen Piia Elon puolisoineen.Lopulta prinsessan kohtaaminen oli pieni antikliimaksi. En osannut päättää vilkutanko vai otanko valokuvia, joten yritin vähän molempia. Ensi kerralla pitää olla paremmin valmistautunut.

Ja ottaa kukkapuska. Kukkapuskalla sai kättelyn ja poseerauspysähdyksen. Sievällä lapsella vaunuissa sai vain hymyn ja vilkutuksen. (Prinsessa kommentoi Danielille jotain, "Oj, vilket sött barn" luultavimmin. En kuullut ihan tarkkaan kun olin niin keskittynyt vilkuttamaan ja valokuvaamaan.)