Lapsiperheen vinkit Tanskanmaalle: sairastukaa

Ikävä tilanne. Yksi lapsi valittaa korviaan, toinen nostattaa kuumeen. Ja ollaan ulkomailla. Mistä ihmeestä täällä kuuluu hakea apua?

No internetistä tietenkin. Facebookin kautta odotan saavani paikallisilta tutuilta paikallisen mehiläisen yhteystiedot, mutta saankin ohjeen soittaa julkiseen päivystykseen (1813). "En osaisi muuta kuin soittaa tänne." Suomalaiseen terveydenhoitoon tottuneena varmistan vielä, että ihanko siis julkiselle mennään. Kaverini vastaa, ettei ole koskaan kokeillut "yksityisiä" (lainausmerkeissä), eikä tiedä ketään ketä olisi.

Voiko olla näin, pohdin, mutta soitan päivystysnumeroon ja kerron tilanteen. Vähän dramatisoiden, varmuuden vuoksi. Puhelinihminen kysyy hotellin osoitteen ja antaa ajan lähimpään sairaalaan. Päivystykseen. "Voitte joutua odottamaan, mutta teidän pitää olla paikalla kymmeneltä." Asia selvä.

En kehtaa enää kolmatta kertaa pyytää tavaamaan sairaalan nimeä, joten puhelun jälkeen googlaan Kööpenhaminan sairaalat ja valitsen sen, mikä eniten kuulostaa ylöskirjoittamaltani konsonanttilitanialta. Paremmin ei kyllä mennyt tavausharjoitus toisessakaan päässä, sukunimessä on kuusi kirjainta väärin. Kas siinä olivatkin tämän kertomuksen suurimmat vastoinkäymiset.

Bispebjergin sairaalan porteilla.

Olin varautunut odottamaan sairaalassa puoli päivää, ja käytävillä näyttikin (ja tuoksui) ihan sunnuntaiaamulta, mikä vahvisti oletustani. Lasten odotushuoneessa ei ollut muita. Meidät kutsuttiin sisään klo 9:55.

Lääkäri totesi nuorimmaisella korvatulehduksen - ei märkivän - ja keskimmäisellä vähän nestettä korvissa. Hän ei määräisi antibioottia, vaan jos mahdollista, tulisimme näyttämään korvia uudelleen huomenna, niin katsottaisiin onko tilanne parempaan vai pahempaan päin.

Tulla uudelleen huomenna!

Lääkäri kertoi pitkästi Tanskan nykyisestä pyrkimyksestä välttää turhia antibioottikuureja. "Ennen niitä annettiin vähän automaattisesti, mutta nykyään on aikaa tutkia."

Aikaa tutkia!

Aikamme tilannetta sitten tutkittuamme päätimme kuitenkin ottaa nuorimmaiselle antibiootin, vaikka sitten varmuuden vuoksi, koska edessä oli lento seuraavana päivänä. Ettei ainakaan päästettäisi tilannetta pahemmaksi. Varmistimme kolmeen kertaan, että vastaanotto ei todellakaan maksanut meiltä mitään, ja lähdimme väärälle nimelle kirjoitettuine resepteinemme kohti apteekkia. (Kukaan ei siis missään kohtaa kysynyt henkilöllisyystodistuksiamme, saati eurooppalaista sairaanhoitokorttia. Hoito oli ilmaista meille, koska se on ilmaista tanskalaisille.) Lääkäri totesi:

- "Tämä on Tanska. Me maksamme paljon veroja."

Kysyin käynnin lopuksi olisiko lääkärillä mahdollisesti tarroja, kun lapsi niitä kovasti kyseli. Kyllä kaikki on Tanskassa paremmin!

Tanskan terveydenhuoltojärjestelmä pysähdytti. Jokaisella tanskalaisella on "omalääkäri", jonka kanssa ilmeisesti myös syntyy pitempiaikainen hoitosuhde. Ei vain lasten, vaan myös aikuisten hoito on ilmaista - erikoislääkärikäynnit mukaanlukien. Kaverini mukaan jopa hänen silmiensä laserleikkaus tehtiin verovaroilla.

Systeemi on varmasti kallis. Tanskassa on 5,6 miljoonaa asukasta, Suomessa 5,4. Tuloverotus on tosiaan Tanskassa kireämpää, 3300 euron kuukausipalkalla tuloveroprosentti on 35,7% ja Suomessa 29,9% (erotus 191,40e). Progressio on Suomessa jyrkempi, eli pienemmissä tuloissa ero on suurempi ja suurissa palkoissa pienempi.* (Verotietoa 2012, s. 54) Tanskan kokonaisveroaste** on 49% luokkaa, Suomessa 45%.

Tanskassa maksetaan siis hieman enemmän veroja. Ja okei, Tanskassa ei ole ilmaista kouluruokaa eikä bussilla saa matkustaa vaunujen kanssa ilmaiseksi. Mutta mitä muuta niillä ei ole?

Miksi meillä ei pystytä edes lähelle samaa? Miksi meille on rakentunut kahden kerroksen terveydenhuoltojärjestelmä? Miksi julkiselle puolelle ei saa korvatulehduksen jälkitarkastusaikaa ilman, että "osaa vaatia"? Miksi meillä aikuisten terveyskeskuskäynnitkin ovat maksullisia ja jonot paukkuvat hoitotakuun määrittelemissä kolmessa kuukaudessa ja ylikin? (Ja miksi uutta lastensairaalaa varten täytyy järjestää kansalaiskeräys?)

Niin, miksi me emme voi ottaa mallia Tanskasta?

Tässä on nyt pakko olla joku juttu jota en tajua.

* Huomioitakoon tämä nyt erikseen, etten maalaa liian ruusuista kuvaa: pienituloiset kantavat siis suhteessa suuremman taakan Tanskan verotuksesta. Laura Rädyn mainitsemissa marginaalisissa palkkaluokissa veroprosentti on Suomessa n. 22% ja Tanskassa huikeat 33%.

** Kokonaisveroaste tarkoittaa kaikkea valtion verotusta suhteutettuna bruttokansantuotteeseen. Mainitsemani luvut ovat Elinkeinoelämän keskusliiton ennusteita tälle vuodelle. Kokonaisveroasteen kehitystä 1980-2011 täällä (s. 11).

Yhtä perhettä

Suomessa on olemassa sukunimilaki. Sen toisessa pykälässä sanotaan näin:

"Lapsi saa syntyessään sen sukunimen, joka vanhemmilla on lapsen syntymän hetkellä, jos vanhemmilla on yhteinen sukunimi.

Jos vanhemmilla ei ole yhteistä sukunimeä, lapsi saa sen sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat lapsen sukunimeksi ja joka jommallakummalla vanhemmalla on ilmoitusta tehtäessä. Jos vanhemmilla on yhteisessä huollossa yhteinen alaikäinen lapsi, lapsi saa kuitenkin syntyessään sen sukunimen, joka hänen sisaruksellaan on."

Lukekaapa tuo viimeinen virke vielä toisen kerran, ja kuulkaa sitten tarina. On pariskunta, oikein rekisteröitynyt pariskunta, jolla on yksi lapsi yhteisessä huollossa, perheen sisäisen adoption virallistamana. Syntyy toinen lapsi, eli täytetään paperit samalle sukunimelle kuin mitä sisaruksellakin on - tämähän on selkeä tapaus, eikö?

Kun lapselle ei ala kuulua Kela-korttia, ryhtyy vanhempi kysymään maistraatista miksi lasta ei ole viety väestörekisteriin.

- No me ollaankin tätä tapausta täällä vähän ihmetelty...

Käy ilmi, että pariskunnan toisen osapuolen synnyttämälle lapselle ei voida antaa sisaruksen nimeä, koska sisäinen adoptio kyseisestä lapsesta ei ole selvä. Perheen sisäistä adpotioprosessia ei taas voida viedä eteenpäin ilman lapsen virkatodistusta, jota varten lapsen luonnollisesti pitää olla kirjattu väestörekisteriin. Jonne tätä ei voida halutulla nimellä viedä, koska sisäistä adpotiota ei ole tehty.

Jep.

Erikoisen vivahteen tarinaan tuo, että perheen ensimmäisen lapsen kohdalla sisäinen adoptio sujui jouhevasti - ja vailla virkatodistuksia - Turun kaupungin sosiaalitoimen lastensuojelutyöntekijän laatimana. Vuonna 2014 Turun kaupunki on kuitenkin ostanut adoptioneuvonnan Pelastakaa Lapset ry:ltä, jonka lomakkeisiin samaa sukupuolta olevan parin perheen sisäinen adoptio tuntuu mahtuvan huonosti.

Pelastakaa Lapset ry kannattaa virallisessa kannanotossaan tasa-arvoista avioliittolakia, "koska se takaa yhdenvertaisen kohtelun riippumatta sukupuolisesta suuntautumisesta." Kuitenkin se omilla käytännöillään estää mahdollisimman yhdenvertaisen kohtelun toteutumista nykyisten lakien puitteissa.

Kun mieheni tunnusti synnyttämäni lapsen isyyden, lastenvalvoja ei kysynyt hänen tulotiedoistaan eikä terveydentilastaan; on vastoin yhdenvertaisen kohtelun ideaalia, että samaa sukupuolta olevan perheen toinen vanhempi joutuu tällaisen tarkastelun alle. Kaikki kohtuuden rajat ylittyvät siinä kohtaa kun yhdessä osoitteessa asuvan pariskunnan kaksi lasta saavat eri sukunimen, koska

- Ettehän nyt ihan tarkkaan ottaen ole samaa perhettä.

Tämän vuoksi tarvitaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Nyt.

Apua pystyville

Edellisen yksityisen terveydenhuollon ja vakuutusten epäpyhää liittoa koskeneen valitusveisuni jälkeen päätin vihdoin lähteä turistiksi turkulaiseen terveyskeskukseen. Aiheena oli lapsen korvatulehdus ja ajan sai samalle päivälle puolenpäivän aikaan. (Puhelimessa ei tarvinnut edes jonottaa, vaan ystävällinen robotti kertoi vaihtoehdoksi takaisinsoiton.) Kävelymatkaa terveyskeskukseen on meiltä reilu kilometri, aulassa oli hiljaista, lääkäri myöhässä saman verran kuin yksityisenkin lääkäri keskimäärin ja käynti maksoi varsin kohtuulliset nolla euroa.

Niin ja ihmiskokeen nimissä pyysin kurkistamaan myös esikoisen korvat samalla kun siellä oltiin. Samaan hintaan! En keksi ainuttakaan mutisemisen aihetta käynnistä.

Jälkitarkastuksen koittaessa systeemi kuitenkin petti kohdallamme: minulle tarjottin aikaa tammikuun lopulle - kahden kuukauden päähän soittohetkestä, siis. Minulle kerrottiin, että aika olisi pitänyt varata jo diagnoosin saadessa, mutta purnasin, että silloinkin varattuna kaksi kuukautta olisi ollut liian pitkä odotusaika. Vein korvat siis yksityiselle, kas näinhän se käy.

Seuraavalla neuvolakäynnillä, joka sattui olemaan lääkärikäynti, lääkäri katsoi lapsen tiedoista, että olin yrittänyt varata hänelle jälkitarkastusaikaa. (Kyllä, siitäkin jäi merkintä.) Lääkäri valisti minua, että ajanvaraushenkilö oli toiminut väärin: minulle olisi kuulunut antaa akuuttiaika myös jälkitarkastusta varten. Ensi kerralla sanot sinne, että aika on annettava, kuului neuvo.

Tässä tuleekin se ongelmakohta. En ole tottunut siihen, että palveluita pitää vaatia. Oletan, että minulle tarjotaan se mitä kuuluukin, ja jos tarjotaan ei-oota, se tarkoittaa ettei ole. En lähde - en halua lähteä - kinuamaan tai vaatimaan palveluita.

Ilmeisesti pitäisi. Viisi kuukautta vanha Hesarin pääkirjoitusjuttu kummittelee yhä pöyristyttävänä mielessäni. Kolumnissa Suomi on ahneiden hyvinvointivaltio toimittaja Pia Elonen kehuskelee osaavansa vaatia julkiselta hammashoidolta parempaa palvelua kuin muut.

"Puhelimen viereen on syytä varata hoitotakuut, lakikirjat ja muut pumaskat. Vaadin usein ties mitä kirjauksia ja lupauksia omiin tietoihini ja luetan niitä ajanvaraajilla tarpeen vaatiessa. Kerran sain tiskin alta itselleni kaksi koululaisaikaa ikään kuin palkinnoksi siitä, että hoidan hampaani hyvin."

Kerran sain tiskin alta itselleni kaksi koululaisaikaa ikään kuin palkinnoksi siitä, että hoidan hampaani hyvin! Näinkö ihan oikeasti julkisen puolen resursseja jaetaan?

Yksityiset sairaskuluvakuutukset ja työterveyshuolto asettavat ihmiset Suomessa eriarvoiseen asemaan terveydenhuollon suhteen, ja lisäksi vielä tämä: että asiakkaan, potilaan, kaupunkilaisen on osattava itse vaatia tarvitsemansa palvelut. Ottaa selvää, ottaa yhteyttä, vaatia.

Melko helposti tästä voisi päätellä, että ne, jotka eniten apua kaipaisivat, tipahtavat avun piiristä pois. Ja näin myös valitettavasti käy.

Kirkko & Kaupunki -lehden tuore artikkeli lasten korvatulehdusten hoidosta siteeraa THL:n tutkimusprofessoria Ilmo Keskimäkeä:

"Kehittyneistä länsimaista terveydenhoito suosii hyvätuloisia Suomea enemmän vain Yhdysvalloissa ja Virossa."

Viron systeemiä en tunne, mutta Yhdysvaltojen kanssa samaan virkkeeseen joutuminen kuulostaa todella huolestuttavalta. "Kukaan ei ole päättänyt, että terveyskeskukset ajetaan alas," Keskimäki sanoo artikkelissa. "Niin on vain käynyt, koska ohjausjärjestelmä on rikki."

Voisiko joku kuitenkin päättää, että ne ajettaisiin ylös? Että apua jaettaisiin tarveperusteisesti, eikä vain sille, joka osaa vaatia.

Uskontunnustus

Minä uskon lautasmalliin, 

kuusiosaiseen ravintoympyrään, 

maitoon, leipään ja vitamiinisuosituksiin.

Ja julkisiin palveluihin,

hyvinvointivaltioon, 

joka sikisi yhteisvastuullisista arvoista,

syntyi sotienjälkeisessä tulevaisuudenuskossa,

kärsi 90-luvun lamassa, 

heikentyi,

horjui ja supistui,

luisui alas talouskriisiin,

nousee yhteisellä ponnistuksella kuolleista,

ja on progressiivisen verotuksen avulla

auttava niin vanhoja kuin uussuomalaisiakin.

Ja peruskouluun,

ihmisten väliseen tasa-arvoon,

rokotusohjelmaan,
ilmastonmuutokseen,

riittävän hyvään vanhemmuuteen,
kohtuuteen,

tieteelliseen maailmanselitykseen

ja feminismiin.

Aamen.

Lukijan vastuu

Ajattelin, etten sano tästä mitään, mutta. (Yksi suosikkialoituksistani.) Kun onhan tässä jo ehditty keskustella, puoleen ja toiseen. Mutta.

Kun sapettaa tuon Matti Apusen retoriikka. Apunen kirjoittaa (ja ei, en linkkaa):

"Jos hyvinvointivaltiota ei vahdi, se menee mielellään liian pitkälle. Pitää olla mahdollista ottaa myös askel taaksepäin."

Ja hyvinvointivaltiossa pitää ottaa askel taaksepäin, koska Apusen mukaan itsekkäät vanhemmat lomailevat ilman lapsia:

"Etelänmatkan allasbileissä ei ole tilaa lasten tarpeille".

No se on tietysti kamalaa. Ja väitteen tukena on tiukkaa faktaa:

"Esimerkiksi Lohjalla lähes kymmenen prosenttia lapsista lusi päiväkodissa koko vuoden, ilman lomia. Enintään kahden viikon kotilomalle pääsee joka kymmenes lapsi."

Paitsi tietysti jos kysytään Lohjan varhaiskasvatuspäälliköltä.

"Lohjalla oli viime vuonna päivähoidossa yli 2 000 lasta, eikä joukossa ollut ketään, ei yhtään lasta, joka ei olisi ollut ollenkaan lomalla, Lohjan varhaiskasvatuspäällikkö Merja Kuusimurto sanoo. [...]
Noin kymmenen lapsen kohdalla lomapäiviä oli viikosta kahteen eli 5–8 päivää."

"Lomien pitämisestä kertoo myös se, että viime vuonna lapset olivat poissa hoidosta keskimäärin 76 päivää vuodessa. Se on matemaattinen, laskennallinen keskiarvo, joka pitää sisällään myös lasten sairauspoissaolot. Mutta lomakartoitukseen laskimme vain lomapäivät."

Mutta kuinka laajalle leviää tämä pikkuisessa Länsi-Uusimaassa uutisoitu "oikaisu"? Ja vaikka leviäisi, niin pyyhkiikö se pois Apusen luomaa tunteisiinvetoavaa mielikuvaa allasbaarin sikavanhemmista?

Mielestäni on hyvä, että asioista keskustellaan, mutta joku vastuu pitäisi olla myös keskustelun aloittajalla siitä, mihin keskustelu pohjataan. Onhan sekin tietysti ikävää jos lapsi on lomalla päiväkodista pyhien lisäksi vain viikon tai kaksi vuodessa. (Ja tämä tilanne olisi siis puolella prosentilla Lohjan lapsista.) Mutta väitän, että hiukan eri keskustelu syntyisi jos aloitettaisiin tällä faktalla.

Kuusimurto vahvistaa myös minun epäilemääni teoriaa maksuttomien kesäkuukausien kannustavasta vaikutuksesta lasten lomien pituuteen.

"Päivähoitomaksua ei tarvitse maksaa, kun ilmoittaa lomasta etukäteen. Käytäntö on voimassa jo neljättä vuotta ja toimii juuri tarkoitetulla tavalla. Loma-ajat käytetään lasten hyväksi. Ennen joku saattoi tuoda lapsen hoitoon lomalla, kun siitä joutui joka tapauksessa maksamaan."

Eli ehkä se kellokortti tosiaan voisi kannustaa lyhyempiin hoitopäiviin?

Mutta kuitenkin vielä sananen viikonvaihteeksi vanhempainliiton toiminnanjohtajalta Tuomas Kurttilalta: 

"On vaarallista, jos päivähoitoon luodaan häpeän kulttuuria, jossa hyvän vanhemmuuden mittari on päivähoidon pituus."

Ja jos päivähoidon laadussa on puutteita, pitää päivähoitoa parantaa, ei syyllistää vanhempia välttämään päivähoitoa. Tokihan sitä toivoisi, että vanhemmat haluaisivat viettää aikaa lastensa kanssa. Minä myös uskon, että useimmat haluavat. Ja ne, jotka ihan oikeasti eivät - no, ehkä heidän lapsillaan on paremmat olot vaikka sitten siellä päiväkodissa.
 
PS: Olen työpaikalla eli siis melkein niinkuin töissä. Turha siis puhua mistään kalikoista. Vuf vuf!

Aseista riisuva Afrikka-kortti

Alf Rehn ruoti tänään Turun Sanomien kolumnissaan ilmiötä, jota minäkin olen pienessä päässäni hiljaa kironnut, nimittäin kahta toisistaan riippumatonta ilmiötä rinnastavia moralisoijia.

"Pohditaan vaikka tätä hevoslihajupakkaa. Ei kestänyt montaa hetkeä kunnes oikean moraalin valvojat alkoivat muistuttaa meitä miten Afrikassa lapsia kuolee nälkään – usein liittäen mukaan kuvia näistä samaisista lapsista – antaen ymmärtää, että kenelläkään ei ole oikeutta valittaa yllätyslihasta kebabissa kun on pahempiakin kriisejä."

Mielestäni nälkiintyneen afrikkalaislapsen valjastaminen tällaisen "Hei, kamoon kaverit" -tyyppisen argumentin tueksi on paitsi mautonta, myös vaarallista, koska se estää kaiken keskustelun aiheesta. Siksi minäkin olen kironnut kuvia vain hiljaa - koska mitä voi kommentoida sellaisen kuvan yhteyteen? Onhan sanomatta selvää miten eri mittakaavassa ongelmat liikkuvat.

Samanlaista tehokeinoa käytettiin somessa kiertävässä kuvassa joulun alla: rinnastettiin katkerasti itkevä valkoinen lapsi kuvatekstillä "Hän sai väärän värisen ipadin" ja jalat, joihin oli askarreltu tyhjistä vesipulloista kengät. Jos haluna oli viestittää, että kulutusjuhla on mennyt överiksi, ei siinä mitään, sen viestin allekirjoitan kyllä. Mutta tämän kuvan levittäjältä odottaisin, että on ohjannut koko perheen lahjabudjetin jonkun köyhän maan lasten kengittämiseen. Jos ei, saanko ihan vähän syyttää tekopyhyydestä?

Ja onhan niitä muitakin hyviä kaikki vasta-argumentit tappavia kaukaisia vertauksia. Kuinka usein kommenttina suomalaiseen tasa-arvokeskusteluun saa argumentin, että "Täällä sentään on naisten asiat tosi hyvin verrattuna [lisää kaukaisen maan nimi]." Tai ekopiperrykseen, että "Kiinan teollisuuden saastuttamisessa ne todelliset ongelmat ovat."

Niinpä. Ei kannata valittaa mistään, eikä ainakaan yrittää vaikuttaa mihinkään, koska aina jollain muulla on asiat huonommin. Eikä sillä niin väliä, ettei kukaan yritä vaikuttaa myöskään niihin kaukaisempiin isompiin ongelmiin.
 
PS: Siitä tasa-arvosta, kun joskus tulee ehkä napistua työn ja äitiyden yhdistämisen vaikeudesta. Hesarissa [maksumuuri] nimittäin uutisoitiin tänään* miten Yahoo haluaa vähentää etätyöntekoa. Jutussa kerrottiin, että firman toimitusjohtaja Marissa Mayer palasi töihin kaksi viikko synnytyksen jälkeen. "Hän myös ra­ken­nut­ti työ­huo­neen­sa yh­tey­teen las­ten­hoi­to­huo­neen omal­la kus­tan­nuk­sel­laan."

Että mitäs sitä oikeastaan valittamaan suomalaisena työssäkäyvänä äitinä. Right?

* Huomatkaa siis, olen lukenut kaksi sanomalehteä!

Lapsi päiväkodissa - äidin vai lapsen parhaaksi?

Liinan blogissa keskusteltiin päiväkodin hyvistä puolista - lapsi viihtyy ja äiti varsinkin - enkä malta olla jatkamatta tästä ah-niin-kutkuttavasta ikuisuusteemasta. On nähdäkseni harvinaista (ja ihailtavaa), että sanotaan, että itse ei jaksaisi olla kotona tai että haluaa mielummin töihin. Ja vaikeaahan sellaista on ainakaan julkisesti sanoa ellei halua kuulla sitä jeesustelevaa miksi-sitten-hankit-lapsia -vastausta. No, joku voi haluta lapsia sekä muuta elämää. (Jälleen kielletty ajatus, tiedän.)

Meidän lapsemme ovat menneet hoitoon reilun vuoden ikäisinä - ei koska olisin ajatellut heidän kaipaavan päiväkotia, ikätasoista seuraa tai ohjattua askartelua (henkilökohtaisesti en usko ihan pienen kaipaavan mitään näistä kovin paljoa), vaan koska minä koin tarvetta palata töihin.

Tällä samalla logiikalla, kun toinen lapsi syntyi, oli minulle selviö ottaa esikoinen pois päivähoidosta. Vaikka mies oli oikeastaan aika vahvastikin vastaan - hän pelkäsi etten jaksaisi. Perusteluni olivat selkeät: muutimme samaan aikaan kun se pikkusisarus oli syntymässä, eli muutoksia oli pienen lapsen elämässä muutenkin (aiemmassa hoitopaikassa hän oli kyllä viihtynyt), ja muutimme lasten isovanhempien kaupunkiin, eli toiveissa oli saada myös hoitoapua. Voi hyvin olla, että toisessa tilanteessa olisin toiminut toisin - itseni vuoksi.

Eli tässä haluan nyt vielä alleviivata pointtiani, joka ei todellakaan ole syyllistää niitä äitejä (joo joo, vanhempia), joiden esikoisen on päiväkodissa kuopuksen ollessa kotihoidossa. Jos hoitoapua ei saa muualta, se voi olla ainoa keino pitää itsensä järjissään. Pointtini on, että minusta myös vanhempien tarpeet pitää voida lausua ääneen, ilman että se luettaisiin väistämättä jotenkin vastakkaisena lapsen tarpeille.

Hyvä vanhempi huomioi myös oman jaksamisensa.

Seuraavaa äitiyslomaa suunnittelin siten, että otan kuopuksen pois hoidosta, ja että esikoinen saa itse valita, että jatkaako. Hän täyttää kuitenkin viisi, ja edessä olisi viimeinen päiväkotivuosi ennen eskaria. Mutta valinta vaikuttaa selvältä (esikoisen päiväkodissa viihtymättömyydestä täytynee avautua toisella kertaa). Eikä minussa ole kyllä sellaista tahtoa, että veisin vastentahtoista lasta hoitoon jos itse olen himassa - ei edes sillä ajatuksella että ryhmäytyisi niiden tulevien eskari- ja ehkä jopa koulukavereittensa kanssa. Tai että hän "tarvitsisi" omanikäistä seuraa. Tai omaa arjen taakkaa helpottaakseni.

Sitäpaitsi kahden kanssa kotona oli helpompaa kuin yhden - ehkä kolmen kanssa on vielä helpompaa? Ehkä ne vanhemmat sisarukset nujakoivat sen verran tehokkaasti keskenään, että minä voin keskittyä vauvaan. Eli antaa sen kölliä leikkimatolla ja itse hengailla netissä. Eikö se niin mene?

(Ja sitten tulee isovanhemmat ja pelastaa.)

Kukaties, ehkä tästä saadaan taas keskustella laajemminkin. Turkulainen demari kansanedustaja Eva-Johanna Eloranta esitti, että subjektiivista päivähoito-oikeutta tulisi rajata osa-aikaiseksi - kustannussyistäpä tietenkin. No, ensimmäisenä älähtivät oman puolueen edustajat: "Esitys ei ole kannatettava, eikä missään määrin sosialidemokraattisen puolueen linjan mukainen valtakunnallisesti tai kuntatasolla."

Nämä jälkimmäistä argumentoivat naiset Heli Paasio ja Piia Elo kannattaisivat "avointa varhaiskasvatusta, päivähoitomaksujen tuntiveloitusta, jolla tarkoitetaan todelliseen käyttöön perustuvaa taksaa, ja kotiapua."

Kyllä kiitos! Päivähoitoa voisi myös tehostaa siten, ettei osapäivälapsi veisi kokopäivälapsen paikkaa ryhmässä - silläkin tulisi jo ehkä pientä säästöä.

Siis vastaus otsikkooni: kumman vaan tai molempien.

Hyvä vai huono uutinen?

Tämän päivän aivomadoksi jäi parin rivin uutinen Turun Sanomista.

A: Hyvä uutinen: Lisää Bumgeniuksia ihmisten kaappeihin! (Tehdas oli juuri laajentamassa Kiinan kasvaviin tarpeisiin vastatakseen. Ne kiinalaiset ja niiden jääkaapit...)

B: Huono uutinen: Ei kai räjähtelevät tehtaat hirveän hyvä juttu ole. Kuolonuhreja yksi, ja entä ympäristövaikutukset?

C: "Uutinen": "Japanilaislehti varoitti." "Voi johtaa pulaan." Pelkkää sivuntäytettä, ja sitäkin aika vähän.

Itse kallistuin A:sta B:n kautta C:hen. Ehdoton ehkä! (Harmi että juuri sulkivat kuntavaaliehdokaslistat kun (jälleen) löysin sisäisen poliitikkoni.)

Lasinen lapsuus

Olipa todella pysäyttävä video.

Oma suhteeni alkoholiin on lähtökohtaisesti suhteellisen ongelmaton. Alkoholi on nautintoaine, jota voi kohtuudella ottaa lasten seurassa, ja aikuisten seurassa muutaman enemmänkin. (Meillä ei myöskään juoda "aikuisten mehua" tai "aikuisten limpparia", vaan "viiniä" tai "olutta".)

Kenties tämä juurtaa lapsuudenkodistani (eikö kaikki?), jossa alkoholia nautittiin, mutta kukaan ei örveltänyt. Muistan mukavina tilanteet, jossa minut ja veljeni pistettiin nukkumaan ja aikuisten puheensorina kohosi olohuoneessa. Juhlissa oli myös lapsilla hauskaa ehkä hieman väljemmän kontrollin ansiosta - vappuna aikuiset pelleilivät ja naapurin Matias söi serpentiiniä. Varmasti ratkaisevasti vaikutti se, että äitini ei juurikaan juonut (näin siis aikuisena päättelen), eikä kukaan muukaan käyttäytynyt mitenkään holtittomasti.

Samanlaisen ohjenuoran olen siis antanut itselleni. Yhden vanhemman (tai poikkeustilanteessa, kuten häissämme, jonkun muun aikuisen) on oltava "vastuuvanhempi", mikä tarkoittaa ajokunnossa pitäytymistä, eikä hillitöntä juopottelua tarvitse lasten nähdä lainkaan. Tätä ei ole ollut vaikea toteuttaa. Meillä tarjoillaan alkoholia jopa nimiäisissä, mutta ystäväpiirissäni ei tarvitse pelätä, että tilanne jotenkin riistäytyisi käsistä. Aikuisten illanvietoissa taas lapset eivät ole mukana. (Sieltä häistä lapset lähtivät yhdeksän jälkeen nukkumaan.)

Miehen ajatukset olivat etukäteen epärealistisemmat. Odottaessamme esikoista hän vakavana julisti, että seuraavaan kahdeksaantoista vuoteen ei sitten voi ottaa. Sittemmin hän on tullut toisiin ajatuksiin.

Kuten huomaatte, kiittelen kauniisti omaa toimintaani. Hyvin teen. Silti tämä mainos pysäytti kyseenalaistamaan paitsi niiden ongelmatapausten, myös omaa alkoholinkäyttöä. Kuinka hyvin aikuinen voi päätellä mikä lapsesta on pelottavaa? Puristien mukaan tietysti jo yksikin juoma muuttaa aikuisen käytöstä.

Kommentti youtubesta: "Olen 5 kymppinen äijä, ja en voi itkemättä katsoa tätä. Olen jokainen noista lapsista. Edelleen."

Pistää miettimään.

Nuorisolaiset ******n!

Nyt kun aloitin kiukuttelun, mutta ensimmäinen aihe tuntuu jo loppuun ammennetulta (tää on niin nopeasyklistä tää post-postmoderni internetelämä), niin jatkanpa hetken hiukan eri kulmasta - nuorista kuitenkin.

Toisinaan lapsiperhekeskusteluissa kuulee valitusta yhteiskunnan lapsivihamielisyydestä, mikä minusta on aina kuulostanut vieraalta. Tai ilmeisesti omat lapseni ovat niin kerrassaan hellyyttäviä otuksia, että olen siksi kohdannut vain lähes pelkästään lapsirakkautta. No okei, ehkä joku kirkumiskohtaus Ikean kassajonossa on saattanut korveta kanssalaatuajanviettäjiä, mutta voiko heitä syyttää? Itsekin olen yrittänyt katseella lamaannuttaa keuhkoavaa kolmivuotiasta lentokoneessa. (En omaani, toim. huom. Niitä yritän lamaannuttaa tehokkaammin keinoin.)

Sen sijaan kun se söpö lapsi tulee teini-ikään, vihamielisyys alkaa. Nuoret halutaan pois kauppakeskuksista, huoltoasemilta, kahviloista ja pihoilta - mistä vain mihin ne pääsevät. Lorvivat juomalla yhden kahvin per pöytä ja pitävät meteliä. Huikeimmillaan niitä on yritetty karkottaa häiritsevillä korkeilla äänillä, joita me isomman rahan kuluttajat emme enää vanhoilla korvillamme kuule.

Nuorison vikahan on tietysti se, että ne tekevät vääriä asioita. Kuuntelevat paskaa musiikkia (liian lujalla) ja muutenkin vievät liikaa tilaa ympäriltään. Ne töhrivät, räkivät ja kiroilevat. Eivät kuluta tarpeeksi. Niin ja skeittaavat.

Ja skeittaaminenhan on väärin, koska se ei ole asiallista liikkumista niinkuin käveleminen. Ja siitä tulee kolinaakin. Ja paikat menee rikki. Iltasanomat raportoi eilen, että Helsingin kaupunki oli rouhinut asfaltin Baanalle tilaamansa Janne Siltalan skeitattavan teoksen ympäriltä - jotta siinä ei voisi skeitata.

"Syynä oli se, että skeittausmelu häiritsi lähiympäristön asukkaita," Pekka Sauri valaisi. (Ja kertoi, että asfaltti tulee takaisin, yöskeittauksen kieltävän kyltin kera.)

Sama syy on varmasti ollut näissä muissakin kohteissa? (Kuvat Spot Digger facebooksivuilta.) Mannerheimin patsaan ympärillä skeittimelu ei ehkä häiritse lähialueen asukkaita, mutta siellä se nyt vain on muuten tosi väärin.

Toinen esimerkki samasta teemasta nousi päiväkotimme vanhempainillasta, missä (tänäkin vuonna) yhtenä keskeisenä puheenaiheena oli pihassa iltaisin notkuva nuoriso. Kyllä, ne roskaavat - ja minäkin olen toistuvasti käskenyt niitä korjaamaan roskansa lähtiessään. Aina ovat myös korjanneet (niin kauan kuin valvova silmä on paikalla).

Päiväkodin johtaja kehotti meitä lähialueen vanhempia soittamaan poliisit, jos näemme nuoria pihalla. Kuvittelin hetken puheluani poliisille, että partio tänne, täällä on nuoria keinumassa ja polttamassa tupakkaa päiväkodin pihalla! (Kuiskaten:) Luulen, että aikovat roskata.

Sitten esitin, että eihän pihassa oleskelu ole laitonta - onhan se ihan julkista kaupungin tilaa. Väärin tämä - ovat yrittäneet polttaa pihan leikkikatoksenkin. Okei, se on laitonta, mutta se ei tee muiden pihassa hengailusta poliisiasiaa.

Huojennukseksemme saimme kuulla, että päiväkoti on saanut järjestymään vartijoita hätyyttelemään nuoria pois pihalta. Valaistusta ei kaupungilta heru, joten eräs äiti ehdotti, että emmekö me vanhemmat voisi maksaa valosensoreita pihaan. Ja portit lukkoon. Ja korkeammat aidat tarvittaisiin tietysti. Mieluummin se, että alueen lapsiperheet eivät saa leikkiä iltaisin pihassa kuin se, että siellä on lapsiperheiden lisäksi myös nuoria.

Minä ehdotin vanhemmille, että josko mieluummin perustettaisiin kansanliike, että saataisiin alueelle nuorisotalo, niin niilläkin olisi joku paikka johon mennä. (En kuitenkaan pelotellut, että meidänkin lapsista tulee joskus nuoria.) Tämä kerrottiin seuraavan päivän vanhempainillassa jonkinlaisena kevennyksenä (paikalla oli sillä kertaa mies, en minä). Ja kehotettiin soittamaan poliisille jos pihalla näkyy nuorisoa.

Kriminalisoida pitäisi koko nuoruus.

PS: Ohessa tällä kertaa vähän siistimmin artikuloitu toinen näkemys samasta aiheesta. Tuomas Rantanen puhuu laajemmin kaupunkikulttuurista, mutta kummasti siistimistoimenpiteiden kohteina ovat nimenomaan nuorisokulttuurin ilmiöt. Okei, juopot ovat toinen yhtä ikävä ihmisryhmä.

Ihan tavallista punavihreää hikoilua

Erehdyin lukemaan Ihan tavallisia asioita -sivustoa. Somessa jo kiertäneiden paolocoelhomaisten viisauksien ohella kuvittelin presidentti Niinistön asettaman nuorten syrjäytymisenestoprojektin sivuilta löytyvän jotain konkreettisempaakin sisältöä. Mutta ei.

"Ei ole vain yhtä syytä siihen, miksi elämän tapahtumat joskus karkaavat käsistä. Vain harvoin edes jälkikäteen tiedämme, miksi on käynyt niin kuin on käynyt. Jotain tiedämme: apua ja tukea tarvitseva voi olla sinun lapsesi, lapsenlapsesi, sisaresi, veljesi, naapurisi tai ystäväsi. Me kaikki olemme osallisia. Ihan tavallisten asioiden, arkikeinojen, avulla me aikuiset voimme yhdessä tehdä lasten ja nuorten arjesta turvallisempaa."

Vertailun vuoksi, THL (mikä tässä yhteydessä tarkoittaa tutkittua tietoa) sanoo näin:

"Syrjäytyminen on prosessi, josta tunnetaan monia tärkeitä altistavia ja suojaavia tekijöitä. Altistavia tekijöitä ovat esimerkiksi maahanmuuton tai köyhyyden tuoma erillisyyden kokemus, vanhemman päihde- tai mielenterveysongelmat tai poikkeuksellisen ankara kasvatus. Suojaavia tekijöitä ovat muun muassa läheiset lämpimät ihmissuhteet kasvuympäristöissä tai onnistuminen koulunkäynnissä. Näihin prosesseihin voidaan vaikuttaa."

Yksi keskeinen pointti, mikä Ihan tavallisia asioita -selfhelpissä menee pieleen on se, että siinä suljetaan silmät Suomen räikeältä jakautumiselta hyväosaisiin ja huono-osaisiin. Jos Elin­kei­no­elä­män val­tuus­kun­nan joh­ta­ja Matti Apunen ojentaa kätensä kummilastaan kohti (kuten hän Hesarin pääkirjoitussivulla tänään neuvoo meitä kaikkia tekemään), hän tuskin kohtaa siellä syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta. Syrjäytymisvaarassa ovat ne nuoret, joilta tuo kättäojentava tukiverkko puuttuu (ks. THL yllä).

Monet sivuston arkiset neuvot paljastavat kenelle vinkit on tarkoitettu. "Ihan tavallisiin" ei selkeästi kuulu päihde- tai mielenterveysongelmaisia, saati lastenhakkaajia. Sivusto neuvoo esimerkiksi "tolkkua törsäämiseen":

"Helpolla ja ansiotta saatu laiskistaa. Seurauksena on tyytymättömyys ja tyhjyyden tunne. Älä anna nuorelle liikaa rahaa, tavaraa tai herkkuja. Se opettaa ajattelemaan, että kaikki aina vain tulee jostain automaattisesti. Jos nuori omaksuu tällaisen asenteen, hän ei ehkä opi hankkimaan elantoaan työllä."

Kummalle tämä neuvo sopii, keskiluokkaisen perheen rahalla poissaoloaan paikkaavalle äidille vai toimeentulotuella sinnittelevälle päihdeongelmaiselle yksinhuoltajalle? (Sori räikeä kärjistys.) Ja kumman lapsi oikeastaan olikaan suuremmassa syrjäytymisvaarassa?

Henkilökohtainen on poliittista, julistivat feministit aikoinaan. Rakenteellisista ongelmista ei voi tehdä yksilötason ongelmia, joita paikataan lukemalla lasten kanssa kasvikirjaa - ei, vaikka niistä rakenteellisista ongelmista kärsivät ovatkin yksilöitä. Lastensuojelun asiakkuus periytyy, usein jopa kolmanteen sukupolveen, kertoi Hesari tällä viikolla. (Mikä tietysti kertoo myös siitä, ettei lastensuojelu nykymuodossaan onnistu tavoitteessaan.)

Apunen isällisesti neuvoi meitä punavihreitä marisijoita ottamaan rauhoittavat päiväunet ja kokoamaan sen aikana ajatuksensa. Apunen halusi puolustaa hanketta, jota hänen sanoillaan kritisoidaan "hol­hoa­vaksi, alen­tu­vaksi, se­tä­mäi­seksi, oi­keis­to­lai­seksi, tar­pee­ttomaksi ja nau­ret­ta­vaksi" käyttäytymällä holhoavasti, alentuvasti, setämäisesti ja naurettavasti. Vankka veto.

Apunen toivoo myös aitoa kansanliikettä.

"Ken­ties myös yli­ver­tai­suut­taan hi­koi­le­vat blo­gis­tit ym­mär­tä­vät, et­tä työ­ryh­män esiin nos­ta­ma yh­tei­söl­li­syys ei ole vain juo­ni ra­han sääs­tä­mi­sek­si."

Mutta kun ei ymmärrä.

Ihan tavallisia asioita -sivustolle voi jättää myös oman vinkkinsä. Aktiivinen kansalainen Kaisa Kangas jätti seuraavan:

"Voimme äänestää päättäjiä, jotka ovat valmiita lisäämään resursseja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen - siis esimerkiksi käyttämään yhteiskunnan varoja nuorille suunnattujen mielenterveyspalveluiden parantamiseen. Monissa tapauksissa tarvitaan ammattiauttajan apua."

Vastaus tuli Sakari Huovisen nimissä: "Ihan tavallisia asioita -tiimi" katsoi, että ehdotusta ei voi julkaista "koska niin lainsäädännölliset, taloudelliset kuin hallinnolliset rakenteet eivät kuulu presidentin toimivaltaan." (Aika harva vinkki sivulla muuten kuuluu suoraan presidentin toimivallan alle.) Ja vastaus jatkuu: "Ammattiauttajia todella tarvitaan nyt, mutta eikö olisi hyvä, jos niitä tulevaisuudessa tarvittaisiin vähemmän, kun ei olisi niin paljon ongelmiakaan."

No se olisi kyllä todella hyvä. Poistetaan toki loputkin tukirakenteet - sen sijaan "Voimme auttaa esimerkiksi ikkunanpesussa." Ja "Voimme järjestää työpaikalla tutustumiskierroksen ja mehujuhlat työntekijöiden perheille." Ja vielä "Voimme neuvoa, miten oikea ystävä toimii ja miten ei."

Sakari Huovinen, joka ilmeisesti siis toimii Ihan tavallisia asioita -hankkeen tiedottamisessa (onhan hän väitellytkin pörssitiedottamisesta) toimii myös Sauli Niinistön ja Hjallis Harkimon perustaman Tukikummit-säätiön hallituksessa. Tukikummit kanavoi yksityisten ihmisten tekemiä lahjoituksia nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi Kirkon diakoniatyön kautta.

Ja siinä ei toki ole mitään vikaa - on hienoa, että korkeilla palleilla istuvat ihmiset (hallituksessa myös Sari Baldauf ja Björn Wahlroos) antavat aikaansa ja arvovaltaansa hyväntekeväisyydelle. Hyväntekeväisyys ei kuitenkaan pysty korvaamaan eikä kattamaan hyvinvointiyhteiskunnan perusteita. Sen hämärtämisessä Ihan tavallisia asioita menee metsään.

Siksi punavihreä marina, Matti.

PS: 21:40. Lue myös kiukkuisempi punavihreä marisija.

Eheytyneille tuplabonukset!

Homoseksuaalisuus on muutettavissa!

Näin markkinoi (huutomerkin kera) Prisma vasta-avatussa nettikaupassaan kyseenalaista eheytysopasta. Ja linkki levisi kohisten somessa.

Maineikas hollantilainen tri Gerard J. M. van den Aardweg "kumoaa yleisen käsityksen, että homoseksuaalisuus on synnynnäistä. [...] Homoseksuaalisuus on oire kokonaispersoonallisuuden neuroottisesta häiriöstä ja on sen tähden hoidettavissa. [...] Tri van den Aardweg antaa ohjeita, joihin asianomainen itse voi perusteellisesti paneutua hoitajansa, terapeuttinsa tai sielunhoitajansa kanssa."

Itsekin pistin linkkiä jakoon, ja vasta luettuani S-ryhmän boikottiherjailua uutisvirrassani perehdyin jutun taustoihin hiukan enemmän (ensin hutkitaan, sitten tutkitaan -metodi) ja jäin pohtimaan sananvapauden rajoja myös väärien mielipiteiden osalta. Kiellettyjen kirjojen lista kuulostaa sentään hiukan liian putinistiselta minun makuuni.

Uutinen osoittautui myös ankaksi siltä osin, että kirjaa myy myös moni muu nettikauppa (kuten sympaattinen Levykauppa X). Silti teoksen myymistä ei voi vastuullinen kauppias perustella.

Eli vaikka nyt pohjimmiltani olenkin sitä mieltä, että tällaisenkin kirjan saa kirjoittaa, painaa ja sitä levittää (mutta kuka on Terttu Pihlajamaa, jonka förlag tämän helmen on käännättänyt ja julkaissut?) vaadin tämäntasoiselle shaiballe tupakkaan verrattavaa markkinointikieltoa, haittaveroa, ja tiskin taakse piilottamista. Sekä tietysti varoitustarraa kanteen:

• Tämän lukeminen vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia 

• Pyydä apua lukemisen lopettamiseen: soita 09 681 2580

• Suojele lapsia - älä pakota heitä kuulemaan tästä kirjasta 

PS: Salaliittoteoreettikko minussa miettii tuliko skuuppi sittenkin Prisman suunnalta. Vai tietäisimmekö ilman tätä moraalipaniikkia Prisman avanneen verkkokaupan viikko sitten?

PS2: Tsekatkaa muuten brasilialaisen version kansi (ja nimi):

"Taistelu seksuaalisen normaaliuden puolesta"

Ei pukinkonttiin.

Ei näin

Mitä haluaa kertoa meille Helsingin Sanomat tällä kuvituksellaan? Naiskauppa ja pakkoprostituutio on tyylikästä erotiikkaa - siistiä sisätyötä, jonka lopputulemana nainen sujauttaa eurot viettelevien pitsisukkiensa sisään? Siinä missä juttu on asiallinen, tuottaa sen kuvitus kuvottavia ja valheellisia mielikuvia.

Minusta kuva liittyy kovin huonosti tilanteeseen, että Suomessa voi 16-vuotias romanialaistyttö joutua pakotettuna päivystämään Aleksis Kiven kadulla ja pokaamaan autoissa puolenkymmentä asiakasta päivässä. Enkä edes halua kysyä miten kielitaidottomalle, täysin tilanteesta pihalla olevalle 16-vuotiaalle ihmiskaupan uhrille löytyy päivässä puolenkymmentä halukasta asiakasta - siihen ajatusmaailmaan tuo kuva voisikin jo liittyä.

Hesarille tiedoksi: ihmiskaupassa ei ole mitään seksikästä.

Positiivisen kautta

Tämä kyltti pistää vihaksi aina kun sen näen. Luen sen muodossa "Emme kaipaa polkupyöräileviä asiakkaita." Ja ehkäpä talon liikkeet ovatkin sen verran korkean profiilin paikkoja, ettei sinne pyörähippejä kaivata.

Kyltti kutsuu minua myös testaamaan uhkailun lainvoimaisuutta. Jos kerran yksityisten firmojen jakamat parkkisakot eivät ole yksiselitteisiä, millä oikeudella joku yksittäinen taloyhtiö voisi sakottaa polkupyörien parkkeerajia?

Tietyllä tasolla ymmärrän, että liikkeet eivät halua näyteikkunoidensa hautautuvan pyörämeren taakse,* mutta toiveen voisi ilmaista myös toisin. Epäilisin, että moinen nihkeys on suurempi imagohaitta kuin vaikka sitten tehottomampi ystävällinen pyyntö. Ja olisiko se edes tehottomampi? Mieluummin noudattaisin pyyntöä "Ole ystävällinen, älä pysäköi pyörääsi tähän. Kiitos!" Saattaisin jopa käyttää kiinteistön liikkeitä vailla pahaa mieltä.

* Toisaalta en ymmärrä pyyntöä, jos samaan aikaan nuristaan keskusta-alueen näivettymisestä ja ihmisten karkaamisesta automarketteihin. Eli eikö kannattaisi laittaa kyltti "Hei, parkeeraa pyöräsi tähän ja tule meille ostoksille!"

Vaikeimman kautta - eli teoria hyvästä äitiydestä

"En myöskään tajua, mitä tekemistä kestovaipoilla, kantoliinalla tai luomusynnytyksellä tms. on hyvän äitiyden/vanhemmuuden kanssa," toteaa uusi ihana lukijani Saara tuolla aiemman postaukseni keskustelussa. Erittäin hyvä pointti. Ja minulla on tähän teoria.

Disclaimerina ilmoitan myös tietäväni, että tällaiset teoriat jäävät juurikin sen mustavalkoisuuden alueelle, mistä tapaan kiukutella.

Useinhan äitiyskeskustelut (en nyt teeskentele puhuvani vanhemmuudesta, koska äitiydestähän näissä puhutaan) keskittyvät aivan toissijaisiin aiheisiin: onko ruoat tehty itse, millaista maitoa lapsi juo, millaisiin haalareihin lapsi puetaan, onko perhepetiä tai - absurdeimmillaan - miten lapsi syntyi.

Useita näistä voi tietysti perustella monesta näkökulmasta, vaikkapa itsetehtyjen ruokien terveellisyydellä (onko välttämättä sitä?) ja perhepedin ja kantoliinan tuomalla läheisyydellä (jota voi tarjota muinkin keinoin). Kestovaippailun voisi perustella säästävän maailmaa sitä lasta varten - joka samaan aikaan puetaan uusiin goretex-asuihin. Jotain yhteistä näissä eri elämänalueen valinnoissa kuitenkin on.

Kun näihin keskusteluihin mennään, "hyvän vanhemmuuden" kriteerit ovat ne, joilla osoitetaan, että lapseen panostetaan. Lue: mitä vaivalloisempaa vanhemmuus on, mitä enemmän itsestään uhraa, sitä enemmän lapsesta välittää ja sen parempi vanhempi on.

Jos valitsee helpottaa arkeaan, ei ole riittävän paneutunut äitiyteen ja valinnasta kuuluu vähintään syyllistyä.

Tähän mielestäni liittyy myös suomalainen puhetapa voivotella odottaville/tuoreille äideille mitä kaikkea kamalaa tuleman pitää. Ja jos menee lapsen synnyttyä omaa tilannettaan kehumaan, niin vastauksena hyvin usein on: "Kyllä se siitä vielä muuttuu kunhan hampaita tulee/oppii kävelemään/tulee uhma-/murros-/keski-ikä." Viimeisenä oljenkortena huomautetaan, että "Kyllähän se vielä yhden lapsen kanssa, mutta odotas kun..." (Siksi lapsia pitääkin aina olla enemmän kuin yksi, mielellään pienellä ikäerolla.)

Väitän että tämä liittyy yleisemmin suomalaiseen työn arvostukseen. Ei täällä lotolla kuulu rikastua vaan työllä. Äitiyttäkin voi arvostaa vain jos se nähdään kovana työnä. (Ja onhan se kovaa työtä, vaikka välillä vähän aitoja madaltaisikin.) Otsa hiessä sinun on leipäsi hankittava ja niin pois päin.

Usein tuntuu, että omaa valintaa perustellaan oikein nimenomaisesti sillä vaivalloisuudella - mutta silti sitä nyt tekee näin, koska lapsen parastahan sitä vain haluaa. Jos soseiden keitto on kamalan vaivalloista, miksi ei voi hakea kaupasta Semperiä? Vai kuuluuko näin vain sanoa? Onko juuri uhrautumisen osoittaminen hyvää vanhemmuutta?

Usein olen miettinyt tätä erityisesti kestovaippailun kohdalla: ajatteleeko joku kirkastavansa omaa äitiyskruunuaan kun voivottelee miten hankalaa se on. Että kyllä minä nyt uhraudun lapsen ja maailman puolesta. Ainakaan sillä ei kannusta ketään muuta kokeilemaan.

(Mies sai esikoista odottaessamme huumorikirjan, vauvaoppaan miehille, jossa vauvaa verrattiin autoon, tsihi! Siinä kerrottiin, että kestovaipat ovat "oletettavasti ympäristöystävällisempiä, mutta joudut alistumaan siihen, että kynsiesi aluset tuoksahtavat." No ei kyllä tuoksahda. Vaatteet voi tuoksahtaa jos niitä ei huomaa vaihtaa.)

Tai ehkä en vain ymmärrä miten hyväksi äidiksi tullaan. Kun minusta kestovaipat eivät ole olleet lainkaan vaivalloisia. Päinvastoin, Prismassa käyminen on vaivalloista. Ja siksi välttelenkin sitä viimeiseen asti.

Mutta kauhean paljon ne lapset ovat valvottaneet, enkä mihinkään päässyt menemään imetyksen takia. Eli kai minäkin sitten pari hyvä äiti -pistettä saan? Paitsi, että meninhän minä - lapsen kanssa - minne päästettiin. Unohdetaan koko juttu.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Vai miten se nyt menikään?

Keitä ne on ne fundamentalistit?

Onko lastenkasvatus ja äitiys oikeasti sellaista fundamentalismia, mitä mediassa maalataan? Onko vain minun ystäväpiirini siitä vapaata, kun nämä esitetyt asetelmat tuntuvat minusta niin utopistisilta? Ja kyllä, olen käynyt AV:lla, mutta eihän ihmiset siellä kirjoita tosissaan. Eiväthän?

Nyt viikonloppuna oli sekä Sunnuntai-sivuilla että Kuukausiliittessä nostettu esiin Pamela Druckermanin Bébénkasvatusteos, ja Amy Chuan Tiikeriäitiydestä vasta kohuttiinkin.

Druckermanin teesi lehtijuttujen pohjalta on siihen suuntaan, että ranskalaiset vanhemmat eivät liikaa jousta omista menoistaan tai haluistaan, minkä seurauksena lapsista kasvaa hyväkäytöksisiä ja itsenäisiä. Kolmikuisina vauvat nukkuvat yönsä läpi, pienet lapset leikkivät itsenäisesti vanhempien seurustellessa sivistyneesti ja kuusivuotiaina lähdetään reippain mielin viikon luokkaretkelle.

En toki kiistä, ettenkö noista kahta ensimmäistä mielelläni sanoisi todeksi omalta kohdaltani. Mutta olen myöskin siinä määrin suomalaisen imetysfasismin sokaisema, että uhrasin tiettyyn pisteeseen asti omat yöuneni ihan mielelläni. (Ja se ei tarkoita, että pitäisin imetystä hyvän äitiyden mittarina.) En myöskään näe lapsia sosiaalisissa tilanteissa pelkkinä haittatekijöinä. (Ja se ei tarkoita, ettenkö joskus viihtyisi pelkässä aikuisseurassa.) Ei kaikki ole niin mustavalkoista.

Tätä tematiikkaa pohdin tänään kun vietimme oikein kepeän iloisen lounaan miehen kanssa kahdestaan. Lapset käyttäytyivät itsenäisesti ja luullakseni myös hyvin päiväkodissa parin kilometrin päässä. Ranskalaismittarein molemmat ovat aloittaneet päivähoidossa pöyristyttävän myöhään ja suomalaisittan kaamean aikaisin. Ehkä niistä sitten kasvaa kelpo tanskalaisia.

Ja saahan sitä tietysti juttuja kirjoittaa. Mutta pitäisin hienona jos näissä jotenkin yritettäisiin purkaa suomalaista syyllistämis- ja syyllistymiskeskustelua (joista jälkimmäiseen syyllistyn [sic] itsekin). Tuntuu, että usein vain ylläpidetään näkemystä suomalaiskeskustelun yksisilmäisyydestä. "Lapsilähtöisyydestä on Suomessa tullut fundamentalismia," kirjoittaa Hesarin Druckerman-jutussaan Heli Suominen. Onko? Ja jos on, niin uusintaako vai purkaako tällainen kirjoittelu sitä fundamentalismia?

Pahimmillaan pohjavireenä tuntuu jopa olevan, että pitäisi olla yhtä itsestäänhuolehtiva kuin ranskalaisäiti, yhtä tiukka kurinpitäjä kuin Chua, ja kuitenkaan ei saa tinkiä suomalaisista standardeista.

Mieleni tekisi myös mutista, että ranskalaisäiditvanhemmat elävät eri todellisuudessa neljän kuukauden äitiyslomineen. On turha lähteä "liikaa" elämään lapsen ehdoilla jos se ei kerran ole vaihtoehtojen rajoissa. Myöskään imetystä ei (samasta syystä?) pidetä turhaan ranskalaisagendalla.

Taannoin ranskalainen filosofi Elisabeth Badinter kauhisteli Hesarin haastattelussa suomalaisnaisten imetysintoa. Juttua ei löydy netistä, mutta (hämmästyttävää kyllä) juttua on siteerattu jos jollakin lapsiaiheisella keskustelupalstalla:

"Minusta on outoa, että Pohjoismaissa 90 prosenttia äideistä imettää. Luku on stalinistinen. Voiko silloin puhua valinnanvapaudesta?"

Badinterin mukaan ranskalaisnaisten paineet kohdistuvatkin lapsen sijasta parisuhteen suuntaan. Ilmeisesti kaltaiseni fleeceturkkinen panda ei olisi ollut ranskalaismittarissa hitti. Minä sain fleeceni lahjaksi mieheltä. Ja tuulipuvun - samanlaisen kuin sillä. Kaurismäkeläisen ankeaa suomalaisrakkautta.

Äitiyskirjabuumissa meillä on tietenkin myös Vuoden mutsi, jonka teesi keskinkertaisuudesta on virkistävä. Ilmeisesti myös tarpeen.

Uutinen: Soini paheksuu!

Tänään on uutisoitu, että Soini tuomitsee perussuomalaisten kunnanvaltuutetun kirjoituksen, jossa ehdotetaan mitalia oululaisessa pizzeriassa miehen tappaneelle jengiläiselle. Ruutukaappauksen puheenvuorosta ja sivistytynyttä pohdintaa sananvapaudesta voi lukea täältä.

Mutta miksi Soinin lausuntoa saatiin odottaa? Miten muuten tällaiseen puheeseen voi reagoida?

Myös perussuomalaisten Satakunnan puheenjohtaja Seppo Toriseva on tiukkana:
- Mielestäni nyt on ylitetty se raja, joka voi oikeasti johtaa puolueesta erottamiseen.
- Sen verran olen kuullut, ettei häntä todennäköisesti enää otettaisi puolueemme listoille tulevissa kunnallisvaaleissa.

Soini pesee kuitenkin kätensä: puolueen puheenjohtajan mukaan on mahdotonta ennakolta estää vastaavanlaisia möläytyksiä, Iltalehti kertoo.
- Ei auta kuin käydä yksitellen läpi, jos tällaista tulee. Meillä on 560 000 kannattajaa, ei kukaan pysty käymään heitä nuppi nupilta läpi.

No ei tietenkään! Eikä tietenkään voi ajatella, että puolue on mahdollistanut samankaltaisten viestien esittämisen toistuvasti, kenties varoituksella tai huomautuksella näpäyttäen. (Ja sivumennen sanoen, perussuomalaisten kannattajien möläytyksistä harva on kiinnostunut, mutta puolueen valtuutettuja luulisi voivan pitää jonkinlaisessa järjestyksessä. Tai toinen villi ajatus: voisiko tehdä valikointia ehdokasasettelun hetkellä?)

Perussuomalaiset ovat olleet mielessä myös koska kuulin poliittisen juorun: kansanedustaja Kike Elomaa on hankkinut kelomökin Turusta ja aikoo asettua ehdolle Turun kaupunginvaltuustoon. 


Perussuomalaiset saivat vuonna 2008 kaksi paikkaa kokoomusenemmistöisessä kaupunginvaltuustossa. Pahoin pelkään, että ensi lokakuussa uutisoidaan turkulaisjytkystä. Eduskuntavaaleissa 2011 Kike Elomaa sai 13 121 ääntä, niistä 4 433 Turusta. Vertailun vuoksi: Turun oma poika Ilkka Kanerva sai kuntavaaleissa (2008) 3 136 ääntä ja eduskuntavaaleissa (2011) 3 473 ääntä Turusta. Jos Kike kerää eduskuntavaalien lukemansa ensi syksyn kuntavaaleissa, hän tulee vetämään valtuustoon perässään edustajia noin kolmella äänellä.

Jos harkitset äänestämistä, täältä voit lukea Kiken pitämät puheenvuorot eduskunnassa. Ensimmäisen kauden edustajaa on puhuttanut ainakin veteraanit, sudet, opintotuki ja yksityisautoilu. Ja tässä edustajan kuvaus itsestään:

"Yrittäjä,röntgenhoitaja.Isänmaallinen ja oikeudenmukainen kansalainen.Historiassa myös viiden vuoden ammattilaisurheilu-ura pääosin ulkomailla.Isän kansanedustajuus SMP:n riveissä kylvi kiinnostuksen politiikkaan.Perussuomalaisiin liityin 2006,kun kannatus oli n. 2 %.Olen Varsinais-Suomen Peruss. 1. var.puh.johtaja jo toista kautta,samoin Peruss. Naisten hallituksen jäsen. Mottoni on : OIKEUDENMUKAISUUS KUNNIAAN. Tuloerojen kasvu on katastrofaalista.Kansan ääni ei ole kuulunut aikoihin.Nyt siihen on mahdollisuus,vaalit ovat ovella."

Mietinkin tässä pitäisikö lähteä perussuomalaisten listoille ehdokkaaksi? Aukeaisi heittämällä ovet politiikan ytimeen.

Keskitä, saat kalliimmalla!

Olen katsellut lentoja. (Jee!) Häät - kaiken muun mukavan ohella - tarjoavat legitiimin syyn karata miehen kanssa kahdestaan matkoille. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2008. (Se tuntuu pidemmältä kuin mitä kuulostaa.)

Joskus entisessä elämässä kävin myös ulkomailla, ja niinpä Finnairin pisteitä on jäänyt varastoon. Sen verran, että saisi pari "palkintolentoa" lunastettua. Lentoja katsellessani taas muistinkin, miksi niitä palkintolentoja ei ole lunastettu.

Lennot Kiovaan: 24.000 pistettä + 264 euroa veroja ja muita kuluja. Kilpailija lentää halvemmalla normihintaan.

Minua kanta-asiakkuudet enemmän harmittavat kuin ilahduttavat. Kaupoista ei tahdo enää päästä ulos ilman kanta-asiakaskorttia; tarjoukset saa vasta kirjauduttuaan taas yhteen rekisteriin ja otettuaan sadannen muoviläpyskän lompakkoon.* Kaksi vuotta sitten taivuin plussakorttiin, kun huomasin millaisia satasmääriä kannoimme Itäkeskuksen Citymarketiin. Ja muiden plussapisteitä minäkin kuitenkin ostoksissani maksoin. Silti ne viiden euron lipukkeet ovat suurinta puhallusta mitä tiedän. Yhtä ilmaisia kuin nuo Finskin lennot.

Mutta takaisin saarnastuolista: olisiko kellään kivoja vinkkejä matkakohteeksi? Lyhyt lento eli Euroopassa. Neljän päivän matkalle ei saa olla liikaa nähtävyyksiä - ei siis Roomaan. Saisi olla lämmintä kesäkuussa - ei siis Islantiin. Ehkä mieluummin idässä päin: Ukraina, Slovakia, Kroatia..? Sellainen kaupunki, missä voi harhailla pari päivää kivoilla kaduilla ja syödä hyvää ruokaa. Emme siis pyydä paljoa.

* Kaikkien kaksien asuntokauppojemme seurauksena meillä on myös kahden eri kiinteistövälittäjän "kanta-asiakaskortit". Kamoon, hei...

Why fix it if it's broke?

Esikoinen hajotti reipasotteisena yksivuotiaana silmälasini kahdesti. Sarana nätisti poikki, ja optikon vastaus on: "Ei voi korjata, tarvitset uudet". Nyt sama kävi miehen laseille. Samalla vastauksella tietenkin.

Minun on vaikea hyväksyä, että yhteiskunnassamme korjauttaminen on lähes aina vaihtoehtojen ulkopuolella. Jossain toisessa (=köyhemmässä) maassa optikon vastaus olisi varmuudella toinen. Ei voi korjata saranaa? Ei voi vaihtaa toisenlaista saranaa kehykseen? En usko.

Jos korjaaminen on mahdollista, se on liian kallista. Itsekin sortuu ajatteluun "uuden saa halvemmalla". Ihan kelpo digikamerani hajosi: korjausarvio 200 euroa. Tämä taisi olla aika lähellä kameran hankintahintaa viitisen vuotta aiemmin. Ja Ikean muovista yölamppua, jonka korjasin jesarilla, ei taida kauaa pystyä katselemaan.

Tietysti tiedostan, että Suomessa työ maksaa, ja sen pitääkin maksaa, mutta silti tässä on jotain pielessä. Hääpukuni muokkaaja kertoi, että korjaustöiden alv nousi tämän vuoden alusta 9 prosentista 23 prosenttiin. Siinäpä eettisesti kestävä veronkorotus.

Asetelman kääntöpuolena on tietenkin, että tavara on liian halpaa. Korvaavan tuotteen saa halvemmalla, koska tuotantomaissa työ ei maksa mitään.

Mies sai siis uudet lasit, ja optikon jälkeen lapset olivat jo niin kierroksilla ja minä täynnä moraalista paheksuntaa kulutuskulttuuria kohtaan, että karkasin vaateostoksille. (Kauhea ongelma kun joka päivä pitää pukeutua ihmiseksi.)

Suomalaisessa kirjakaupassa ei ollut kauniita paitoja, mutta kylläkin kolme pokkaria kympillä. Kirjaostoksilla minulla on yksi johtoajatus: "Mitä Ina tekisi?" Ian McEwanista osaan tykätä ihan itsekin, ja Snellmanista tai Tiilikasta en muistanut Inalta ainakaan haukkuja kuulleeni, jos en ehkä kehujakaan.

Eli sitten vaan pinoon lukemattomien muiden kirjojen kanssa – koska kirjojen ostaminenhan ei ole turhaa materialismia vaan puhdasta sivistystä. Köh.

Akateemisesta pätkätyöläisyydestä ja vanhemmuudesta

Koti-isä kävi yliopistolla ja tapasi laitoksensa professorin. Tämä kysyi muutaman kohteliaan kysymyksen mukana olevasta lapsesta ja jatkoi: "Kai silti pystyt tekemään tutkimustasi?"

Ja tekeehän se, iltaisin ja öisin. Eikä ole yhtään stressaantunut tai väsynyt koskaan. Eivät deadlinet mene mihinkään, vaikka on isyysloma, sanoo. Ja tottahan se on.

Myös minulta pyydettiin raporttia viime vuoden toiminnastani, "koska olet varmaan työskennellyt äitiyslomallasi". Harmitti myöntää, että olin.

Omasta tutkimuksesta on kovin vaikeaa jäädä lomille. Olkoon sitten kesä tai vauva. Tai ainahan voi ottaa vapaata, mutta kukaan ei edistä töitä sillä aikaa. Ja kun rahoitusta tai palkkaa jaetaan pahimmillaan muutaman kuukauden pätkissä, tuloksia pitää tulla, että seuraavan pätkän saa taas kotiutettua.

Vaikea yhtälö.