torstai 11. huhtikuuta 2013
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
tiistai 9. huhtikuuta 2013
maanantai 8. huhtikuuta 2013
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Pinaatti-ricottacannelonit
Pyynnöstä (kun on tässä nyt tätä aikaa käsissä):
Pinaatti-ricottacannelonien ohje, asenteella helposti hyvää.
Ainekset:
1 paketti canneloneja (250g)
2 pussia (300g) pakastepinaattia
300 g ricottajuustoa - tai yksi rasia ricottaa ja loput raejuustoa, kuten minä teen
1 valkosipulin kynsi
1 sipuli
mausteeksi suolaa ja pippuria
1 prk (200g) tomaattimurskaa
2 dl kermaa/ruokakermaa
pinnalle juustoraastetta
Pinaatti-ricottacannelonien ohje, asenteella helposti hyvää.
Ainekset:
1 paketti canneloneja (250g)
2 pussia (300g) pakastepinaattia
300 g ricottajuustoa - tai yksi rasia ricottaa ja loput raejuustoa, kuten minä teen
1 valkosipulin kynsi
1 sipuli
mausteeksi suolaa ja pippuria
1 prk (200g) tomaattimurskaa
2 dl kermaa/ruokakermaa
pinnalle juustoraastetta
- Sulata pinaatti ja sekoita joukkoon ricotta/raejuusto, mausteet ja sipulihake. (Resepteissä käsketään kuullottamaan sipuli, mutta yhtä hyvin voi lisätä joukkoon myös raakana.)
- Voitele/öljyä iso uunivuoka.
- Lado täyte canneloniputkiin pikkulusikalla (kannattaa laittaa putkilo uunivuokaan ja täyttää siinä, sitten sen voi täytteineen kaataa astiaan). Asettele putket vieri viereen.
- Peitä cannelonit purkilla tomaattimurskaa (joku tyylikkäämpi ihminen voisi tehdä ihan oikean tomaattikastikkeen). Tämän jälkeen kaada päälle kerma.
- Peittele juustoraasteella.
- Paista 225-asteisessa uunissa 25-30 minuuttia.
lauantai 6. huhtikuuta 2013
Jäähyväiset päiväkodille
Eilen oli oletettavasti lasten viimeinen päiväkotipäivä vähään aikaan. Sopimus on irtisanottu ensi tiistaista, mutta jos ja kun vauva syntyy viikonloppuna ja mies jää kotiin (tämä on aina yhtä jännittävä momentti*) he eivät varmaankaan enää mene sinne - paitsi kukkia viemään.
Ja nyt on kun olen röyhkeästi hengaillut kotona lasten ollessa päiväkodissa, voin sanoa, että mukavaahan tämä olisi. Saa pidettyä kodin siistinä, laitettua kelpo ruokaa lapsille, levättyä (mikä on alkanut tuntua koko ajan paremmalta idealta) ja sitten iltapäivän ja illan jaksaa touhuta lasten kanssa hyvillä mielin.
Mutta en minä silti pysty perustelemaan, että tähän malliin jatkaisin koko äitiysloman. Mieluummin uhraan itseni lastenhoidon kuin kodinhoidon marttyyrialttarille. Ja pitää muistaa, ettei tämän vanhemmuuden kuulu liian helppoa olla.
Olen myös havainnut nyt useampana päivänä että pikkusiskon (alle 3-vuotiaitten) ryhmässä on ollut röyhkeä henkilökuntavaje. Kerran saapuessani ryhmässä oli kaksitoista lasta ja kaksi hoitajaa - näistä toinen tuli juttelemaan yhtä aikaa kanssani saapuneen äidin kanssa hyväksi aikaa eteiseen, jolloin sisälle jäi siis kymmenen lasta ja yksi hoitaja. Toisena päivänä ryhmänä oli pihalla ja jälleen kymmentä lasta vahti yksi hoitaja. Toinen hoitaja puki sisällä vielä kahta lasta. Melko riskipeliltä tuntuu.
Kun nyt julkisuudessa keskustellaan tuntimaksuperusteisuuteen siirtymisestä ja sen mukanaan tuomasta hoitajien vaihtuvuudesta ja ryhmäkokojen kasvusta,** niin oma kokemus näyttäisi, että aivan sama mitä määräyksissä lukee, todellisuus voi olla aivan toista.
Ei minulla silti ole pahaa sanaa sanottavana hoidon laadusta. Mutta en myöskään voi sanoa, että tuntuisi pahalta ottaa lapsia sieltä pois. Vaikka sitten askartelisivat vähän vähemmän elämässään.
(Toki sekoittaakseen pakkaa esikoinen alkoi jo kerran itkeä, että hän haluaa jatkaa päiväkodissa, ja toisen kerran kyseli innokkaana koska hän pääsee vitoskerhoon - no ei päässe lainkaan kun on kotona. Ja vaikka itsekin ajattelisin, että olisi hyvä säilyttää kosketus ryhmään, jonka kanssa ehkä aloittaa vuoden päästä esikoulun, niin, no, silti ajattelen että parempi näin.)
Tulen sitten aina tavaamaan tätä tekstiä kun järki meinaa irrota päästä.
* Mies toki "jää isyyslomalle", mutta ei peru opetustaan, eli siis näin arkilogiikalla ajatellen jatkaa töitään. Mutta ehkä sitten kotona. Tai vähän vähemmän. Tai jotain.
** Minä en ole ihan täysin tajunnut tätä koko keskustelua. Vastustajien mukaan tuntiveloitusmallissa oltaisiin "kuin hollituvassa" kun lapset vaihtuisivat pisin päivää. Mutta kun nykyäänkin lapset ovat hoidossa eri pituisia päiviä! Tuntuu kuin nämä argumentoijat sanoisivat, että jos kerran päiväkotiin tullaan, niin ollaan sitten koko päivä, ettei mene rytmit sekaisin. Ja samaan aikaan toivotaan mahdollisimman lyhyitä hoitopäiviä.
Ja ennen kaikkea - mikä hemmetin "hollitupa"?! Joka ikinen vastustaja hokee hollituvasta. Kyllä varmaan tosiaan vanha kansakin tiesi ettei sovi olla kuin hollituvassa. Mutta keksikää nyt muitakin perusteluita, pliis.
Ja nyt on kun olen röyhkeästi hengaillut kotona lasten ollessa päiväkodissa, voin sanoa, että mukavaahan tämä olisi. Saa pidettyä kodin siistinä, laitettua kelpo ruokaa lapsille, levättyä (mikä on alkanut tuntua koko ajan paremmalta idealta) ja sitten iltapäivän ja illan jaksaa touhuta lasten kanssa hyvillä mielin.
Mutta en minä silti pysty perustelemaan, että tähän malliin jatkaisin koko äitiysloman. Mieluummin uhraan itseni lastenhoidon kuin kodinhoidon marttyyrialttarille. Ja pitää muistaa, ettei tämän vanhemmuuden kuulu liian helppoa olla.
Olen myös havainnut nyt useampana päivänä että pikkusiskon (alle 3-vuotiaitten) ryhmässä on ollut röyhkeä henkilökuntavaje. Kerran saapuessani ryhmässä oli kaksitoista lasta ja kaksi hoitajaa - näistä toinen tuli juttelemaan yhtä aikaa kanssani saapuneen äidin kanssa hyväksi aikaa eteiseen, jolloin sisälle jäi siis kymmenen lasta ja yksi hoitaja. Toisena päivänä ryhmänä oli pihalla ja jälleen kymmentä lasta vahti yksi hoitaja. Toinen hoitaja puki sisällä vielä kahta lasta. Melko riskipeliltä tuntuu.
Kun nyt julkisuudessa keskustellaan tuntimaksuperusteisuuteen siirtymisestä ja sen mukanaan tuomasta hoitajien vaihtuvuudesta ja ryhmäkokojen kasvusta,** niin oma kokemus näyttäisi, että aivan sama mitä määräyksissä lukee, todellisuus voi olla aivan toista.
Ei minulla silti ole pahaa sanaa sanottavana hoidon laadusta. Mutta en myöskään voi sanoa, että tuntuisi pahalta ottaa lapsia sieltä pois. Vaikka sitten askartelisivat vähän vähemmän elämässään.
(Toki sekoittaakseen pakkaa esikoinen alkoi jo kerran itkeä, että hän haluaa jatkaa päiväkodissa, ja toisen kerran kyseli innokkaana koska hän pääsee vitoskerhoon - no ei päässe lainkaan kun on kotona. Ja vaikka itsekin ajattelisin, että olisi hyvä säilyttää kosketus ryhmään, jonka kanssa ehkä aloittaa vuoden päästä esikoulun, niin, no, silti ajattelen että parempi näin.)
Tulen sitten aina tavaamaan tätä tekstiä kun järki meinaa irrota päästä.
* Mies toki "jää isyyslomalle", mutta ei peru opetustaan, eli siis näin arkilogiikalla ajatellen jatkaa töitään. Mutta ehkä sitten kotona. Tai vähän vähemmän. Tai jotain.
** Minä en ole ihan täysin tajunnut tätä koko keskustelua. Vastustajien mukaan tuntiveloitusmallissa oltaisiin "kuin hollituvassa" kun lapset vaihtuisivat pisin päivää. Mutta kun nykyäänkin lapset ovat hoidossa eri pituisia päiviä! Tuntuu kuin nämä argumentoijat sanoisivat, että jos kerran päiväkotiin tullaan, niin ollaan sitten koko päivä, ettei mene rytmit sekaisin. Ja samaan aikaan toivotaan mahdollisimman lyhyitä hoitopäiviä.
Ja ennen kaikkea - mikä hemmetin "hollitupa"?! Joka ikinen vastustaja hokee hollituvasta. Kyllä varmaan tosiaan vanha kansakin tiesi ettei sovi olla kuin hollituvassa. Mutta keksikää nyt muitakin perusteluita, pliis.
perjantai 5. huhtikuuta 2013
torstai 4. huhtikuuta 2013
Sisarusten välisestä ikäerosta
Sallinette.
Vaikka on silkkaa hupsuutta pohtia oman lapsikatraan ikäerojakauman toimivuutta, niin nyt on ehkä hetki pienelle itsesuggestiolle, että miten hyvin tämä kaikki tuleekaan toimimaan kolmen lapsen kanssa. Tilanteemme on siis seuraava: vauvan syntyessä esikoinen on kuukautta vaille viiden ja kuopus, jota pitäisi oppia kutsumaan keskimmäiseksi, kaksi vuotta ja neljä kuukautta.
1. Ensinnäkin, kuten jo aiemmin olen todennut: molemmat tytöt jaksavat katsoa hyvän tovin telkkaria.
2. Kuopus nukkuu yhä päikkäreitä, mikä jatkunee kunhan hankin toiset vaunut päikkäreitä varten, ja esikoinen viihtyy keskenään tunnin tai hyvän tovin: Hama-helmien, piirustustehtäviensä tai viimeistään iPadin Lasten Areenan kanssa (josta näkyy vain lastenohjelmia eli sillä on turvallista surffailla). Pieni lepohetki mahdollistuu siis myös minulle (kunhan vauva lepää samaan aikaan, mutta miksipä ei lepäisi). Isosisko myös kyläilee omatoimisesti naapureissa, mikä vähentää toisinaan kodin päälukua. Pikkusiskokin kyläilisi, mutta en kehtaa naapureiden vahdittavaksi laittaa.
3. Ikäero isompien sisarusten välissä ei ole liian suuri - yhteiset leikit onnistuvat jo. Silloin kun ei riidellä.
4. Kuopus tuntuu saavuttaneen ihan viime kuukausien aikana monia tärkeitä taitoja, eli ero on huikea vaikka viime syksyynkin verrattuna:
Valitettavasti kotikasvatuksessamme on ollut puutteita:
5. Heräämme tyypillisesti koko perhe yhdestä 180-senttisestä vuoteesta. Tämä yhtälö ei toimi jos minun kyljessäni vielä "nukkuu" vauva. Kuten tekee - pinnasänky on vahvasti kappaleina kellarissa.
6. Isommat kaipaavat ohjelmaa, tai minä kaipaan niille ohjelmaa - muuten turhautuneisuus purkautuu toimintana, jota ei jaksa katsella. Ja joku raja se on minunkin sallimissani tv:n katselumäärissä.
7. Kaikessa omatoimisuudessaan kuopus ei ole lainkaan kiinnostunut vaipoista luopumisesta. Päinvastoin, hän ei edes toivo likaisen vaipan vaihtamista: "Äiti, älä huomaa!" Tämä olisi pakko saada pian koulittua pois, koska kaksi vaipatettavaa on minulle vähän turhan monta, ja sitä paitsi haluan kuopuksen nyt käyttämät vaipat viimeistään kesällä uudelle kuopukselle.
8. Molemmilla (tai ehkä koko perheellä) on dramaattinen luonteenlaatu ja vietävä uhma.
Mutta aika balanssissa, eikö?
Vaikka on silkkaa hupsuutta pohtia oman lapsikatraan ikäerojakauman toimivuutta, niin nyt on ehkä hetki pienelle itsesuggestiolle, että miten hyvin tämä kaikki tuleekaan toimimaan kolmen lapsen kanssa. Tilanteemme on siis seuraava: vauvan syntyessä esikoinen on kuukautta vaille viiden ja kuopus, jota pitäisi oppia kutsumaan keskimmäiseksi, kaksi vuotta ja neljä kuukautta.
1. Ensinnäkin, kuten jo aiemmin olen todennut: molemmat tytöt jaksavat katsoa hyvän tovin telkkaria.
2. Kuopus nukkuu yhä päikkäreitä, mikä jatkunee kunhan hankin toiset vaunut päikkäreitä varten, ja esikoinen viihtyy keskenään tunnin tai hyvän tovin: Hama-helmien, piirustustehtäviensä tai viimeistään iPadin Lasten Areenan kanssa (josta näkyy vain lastenohjelmia eli sillä on turvallista surffailla). Pieni lepohetki mahdollistuu siis myös minulle (kunhan vauva lepää samaan aikaan, mutta miksipä ei lepäisi). Isosisko myös kyläilee omatoimisesti naapureissa, mikä vähentää toisinaan kodin päälukua. Pikkusiskokin kyläilisi, mutta en kehtaa naapureiden vahdittavaksi laittaa.
3. Ikäero isompien sisarusten välissä ei ole liian suuri - yhteiset leikit onnistuvat jo. Silloin kun ei riidellä.
4. Kuopus tuntuu saavuttaneen ihan viime kuukausien aikana monia tärkeitä taitoja, eli ero on huikea vaikka viime syksyynkin verrattuna:
- Se osaa ihan oikeasti pukea. Henkselihousut, takin, kengät, hanskat ja pipon. Siis halutessaan. Unohdetaan tässä kohtaa aika vahva minä itte -ikä, joka tekee auttamisesta vaikeaa silloin kun omat avut eivät ihan riitä. "EI SAA AUTTAA! [kuluu kaksi sekuntia] Äiti auta! [yritän lähestyä] ITTE!" Kts. kohta 8.
- Se osaa kommunikoida monimutkaisiakin asioita. Ja kertoo (Porvoon matkan jälkeen) joka yskäisyn jälkeen, että "Ei tullut oksennus!" - mikä on hyvä tietää.
- Se tietää missä mikäkin on, osaa hakea kaapista omat vaatteensa, ja voi pyydettäessä kuljettaa alakerrasta vessapaperirullan yläkerran vessaan. Isosisko osaa tarpeen vaatiessa vaikka tehdä omat voileipänsä, ja tuolin kanssa ylettyy hakemaan mitä vain mistä vain. Onko se sitten hyvä vai ei... Molemmat ovat myös ainakin teorian tasolla hyvin kiinnostuneita pikkuveljestä, eli lapsia voi juoksuttaa tuttien ja vaippojen noutajina.
Valitettavasti kotikasvatuksessamme on ollut puutteita:
5. Heräämme tyypillisesti koko perhe yhdestä 180-senttisestä vuoteesta. Tämä yhtälö ei toimi jos minun kyljessäni vielä "nukkuu" vauva. Kuten tekee - pinnasänky on vahvasti kappaleina kellarissa.
6. Isommat kaipaavat ohjelmaa, tai minä kaipaan niille ohjelmaa - muuten turhautuneisuus purkautuu toimintana, jota ei jaksa katsella. Ja joku raja se on minunkin sallimissani tv:n katselumäärissä.
7. Kaikessa omatoimisuudessaan kuopus ei ole lainkaan kiinnostunut vaipoista luopumisesta. Päinvastoin, hän ei edes toivo likaisen vaipan vaihtamista: "Äiti, älä huomaa!" Tämä olisi pakko saada pian koulittua pois, koska kaksi vaipatettavaa on minulle vähän turhan monta, ja sitä paitsi haluan kuopuksen nyt käyttämät vaipat viimeistään kesällä uudelle kuopukselle.
8. Molemmilla (tai ehkä koko perheellä) on dramaattinen luonteenlaatu ja vietävä uhma.
Mutta aika balanssissa, eikö?
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Stilleben
Tein vauvanhoitoaiheisen asetelman lastenhuoneen lipaston päälle. Kutsun sitä nimellä "Valmistaudutaan meilläkin".
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Paremman arjen reseptit
Terveisiä pääsiäisestä! Se oli kiva! Ja rento!
Yleensä loma - etenkin lyhyt sellainen - on hyvin haasteellista aikaa: miten saadaan kohtaamaan kaikkien odotukset tekemisistä ja tekemättömyyksistä, vieläpä jos ollaan kotona ja eletään jatkuvan kotityökuoleman vaarassa. Tiedättehän: oleta, pety, mökötä.
Nyt synnytyksen lähetessä meillä ei ollut lomaksi mitään suunnitelmia enkä minä järjestänyt itselleni ohjelmaa, miehen toiveena oli urheilla. Perjantaina meillä oli ystäväperhe illallisella, sunnuntaina vierailtiin vanhempieni luona, ja maanantaina ompeluseura kokoontui meillä, siinä kaikki virallinen ohjelma. Pystyimme siis oikeasti viettämään sellaista rutiinintäyteistä perhearkea, mistä olen usein kuullut puhuttavan: aamiaisen jälkeen pihalle, sitten yhteinen, yhdessä nautittu lounas, sitten pienempi päiväunille, mies urheilemaan, esikoinen naapuriin tai omiin touhuihinsa ja minä lepäämään. Sitten taas ulkoilua, yhteinen, yhdessä nautittu päivällinen ja iltameiningit.
(Ja siinä sivussa minä muuten urakoin valmiiksi ne juuttaan valokuva-albumit - vähänkö olen suuri sankari! Luinpa vähän kirjojakin.) Historiallista tässä oli myös se, että söimme koko perhe saman pöydän ääressä jopa kolmesti päivässä. Ja mikä jännittävintä - tämä rutiininomainen eläminen tuntui ihan lomalta.
Osaltaan tämän onnistuneen loman mahdollisti ruokasuunnittelu, jota - uskokaa tai älkää - meillä ei ole koskaan harrastettu. Kaupasta ostetaan aina "kaikkea", siis sellaista perustarvetta, mitä meillä käytetään. Sitten kello 11.30 tai 16.30 aletaan penkoa kaappeja, että mitäs täällä nyt sitten olisi. Nelipäiväisen viikonlopun aikana kaappeja olisi täydennetty vähintään kerran, ellei kahdesti.
Mutta nyt kun tiedossa oli pitkät pyhät (yleensähän niistä ei kerrota etukäteen), jotka vietettäisiin lähes kokonaisuudessaan kotona, laadin menun neljälle päivälle ja miehelle kauppalistan sen mukaan. Ja istu ja pala, suunnitelma toimi nerokkaasti! Toki järjestin tällä metodilla itselleni kaikki viikonlopun ruoanlaittovuorot, mutta mies pyytämättä kompensoi rastia esimerkiksi siivoamalla keittiötä, mikä meillä normaalisti lasketaan ruoanlaittajan vastuualueeksi.
Onkin nyt tehnyt jotain poikkeuksellista ja harkinnut muuttavani toimintatapojani sellaisiksi, että ne paremmin toimisivat arjessa. Yleensä seison tiukassa vastarinnassa kaikkia itse keksimiänikin uusia tapoja vastaan - en halua toimia järkevästi, haluan toimia niin kuin toimin.
Uutena arjenjärkeistämistavoitteena on siis tehdä viikottainen ruokalista ja kahdesti viikossa kauppareissu. Jo nyt tapa on kestänyt pitkään, sillä tänään lähetin miehen kauppaan loppuviikon menun mukaisen kauppalistan kanssa.
Haasteellista on vain keksiä noin kolmekymmentä helppoa arkiruokaa, joita meillä söisi edes valtaosa perheestä. Mutta kun saan listan aikaan, sen rotaatiolla voi elellä vaikka kuinka kauan.
Erityisongelman muodostavat erityisruokavaliot: mies on kasvissyöjä ja lapset eivät (minä syön kalaa, mutten lihaa). Käytännössä voimme syödä kolme ihmistä kalaa ja yksi kasvista, tai sitten kaksi lihaa ja kaksi kasvista. Liharuokien tarjonta on meillä ollut surkeaa, koska en tykkää ostaa lihaa - broileria en mistään hinnasta - mutta nyt kun en voi tuudittautua yhteen syötyyn ateriaan päiväkodissa, pitänee petrata ja ostaa hieman useammin lihaakin (koska myös ne papuruoat ovat heikoissa kantimissa).
Pääsiäisenä listalla oli:
- Pinaattikeitto (so. eines pakkasesta - pieni pehmeä lasku sentään ruoanlaittoviikonloppuun)
- Sienirisotto ja uunipunajuuret - lapsille osa risotosta erikseen ennen sieniä ja timjamia (olen nero!) ja lisukkeeksi lihapullia (jauhelihasta)
- Muussia ja lihapullia/täytettyjä portobellosieniä
- Pinaattiricottacannelonit
- Lauantain iltapalana: pannukakkua, marjoja ja jäätelöä
Kaikkia isompitöisiä syötiin kahdesti, ja sunnuntaina syötiin vanhemmillani (kaalikääryleitä), mistä saatiin yksi ateria mukaankin. Minun logiikallani näin pitää ollakin. Joka päivä ei voi valmistaa kahta lämmintä ateriaa alusta loppuun. Älkää kertoko miten te se kätevästi teette.
Tämän loppuviikon (ke-la) listalla on:
- Kalakeitto (miehelle erotetaan osa keitosta ennen kalan lisäämistä, siitä joko soijanakki/soijajauhelihakeittoa)
- Muussi ja (itsetehdyt) pinaattiletut
- Basmatiriisi ja limassol (halloumia tomaattikastikkeessa)
Palaan ruokalista-asiaan sen päivittyessä. Sillä välin: kaikki vinkit helppovalmisteista ruoista, joissa ei ole lihaa, kasviksia, tomaattikastiketta, mausteita eikä mikä muutakaan epäillyttävää, otetaan suurella lämmöllä vastaan!
Yleensä loma - etenkin lyhyt sellainen - on hyvin haasteellista aikaa: miten saadaan kohtaamaan kaikkien odotukset tekemisistä ja tekemättömyyksistä, vieläpä jos ollaan kotona ja eletään jatkuvan kotityökuoleman vaarassa. Tiedättehän: oleta, pety, mökötä.
Nyt synnytyksen lähetessä meillä ei ollut lomaksi mitään suunnitelmia enkä minä järjestänyt itselleni ohjelmaa, miehen toiveena oli urheilla. Perjantaina meillä oli ystäväperhe illallisella, sunnuntaina vierailtiin vanhempieni luona, ja maanantaina ompeluseura kokoontui meillä, siinä kaikki virallinen ohjelma. Pystyimme siis oikeasti viettämään sellaista rutiinintäyteistä perhearkea, mistä olen usein kuullut puhuttavan: aamiaisen jälkeen pihalle, sitten yhteinen, yhdessä nautittu lounas, sitten pienempi päiväunille, mies urheilemaan, esikoinen naapuriin tai omiin touhuihinsa ja minä lepäämään. Sitten taas ulkoilua, yhteinen, yhdessä nautittu päivällinen ja iltameiningit.
(Ja siinä sivussa minä muuten urakoin valmiiksi ne juuttaan valokuva-albumit - vähänkö olen suuri sankari! Luinpa vähän kirjojakin.) Historiallista tässä oli myös se, että söimme koko perhe saman pöydän ääressä jopa kolmesti päivässä. Ja mikä jännittävintä - tämä rutiininomainen eläminen tuntui ihan lomalta.
Osaltaan tämän onnistuneen loman mahdollisti ruokasuunnittelu, jota - uskokaa tai älkää - meillä ei ole koskaan harrastettu. Kaupasta ostetaan aina "kaikkea", siis sellaista perustarvetta, mitä meillä käytetään. Sitten kello 11.30 tai 16.30 aletaan penkoa kaappeja, että mitäs täällä nyt sitten olisi. Nelipäiväisen viikonlopun aikana kaappeja olisi täydennetty vähintään kerran, ellei kahdesti.
Mutta nyt kun tiedossa oli pitkät pyhät (yleensähän niistä ei kerrota etukäteen), jotka vietettäisiin lähes kokonaisuudessaan kotona, laadin menun neljälle päivälle ja miehelle kauppalistan sen mukaan. Ja istu ja pala, suunnitelma toimi nerokkaasti! Toki järjestin tällä metodilla itselleni kaikki viikonlopun ruoanlaittovuorot, mutta mies pyytämättä kompensoi rastia esimerkiksi siivoamalla keittiötä, mikä meillä normaalisti lasketaan ruoanlaittajan vastuualueeksi.
Onkin nyt tehnyt jotain poikkeuksellista ja harkinnut muuttavani toimintatapojani sellaisiksi, että ne paremmin toimisivat arjessa. Yleensä seison tiukassa vastarinnassa kaikkia itse keksimiänikin uusia tapoja vastaan - en halua toimia järkevästi, haluan toimia niin kuin toimin.
Uutena arjenjärkeistämistavoitteena on siis tehdä viikottainen ruokalista ja kahdesti viikossa kauppareissu. Jo nyt tapa on kestänyt pitkään, sillä tänään lähetin miehen kauppaan loppuviikon menun mukaisen kauppalistan kanssa.
Haasteellista on vain keksiä noin kolmekymmentä helppoa arkiruokaa, joita meillä söisi edes valtaosa perheestä. Mutta kun saan listan aikaan, sen rotaatiolla voi elellä vaikka kuinka kauan.
Erityisongelman muodostavat erityisruokavaliot: mies on kasvissyöjä ja lapset eivät (minä syön kalaa, mutten lihaa). Käytännössä voimme syödä kolme ihmistä kalaa ja yksi kasvista, tai sitten kaksi lihaa ja kaksi kasvista. Liharuokien tarjonta on meillä ollut surkeaa, koska en tykkää ostaa lihaa - broileria en mistään hinnasta - mutta nyt kun en voi tuudittautua yhteen syötyyn ateriaan päiväkodissa, pitänee petrata ja ostaa hieman useammin lihaakin (koska myös ne papuruoat ovat heikoissa kantimissa).
Pääsiäisenä listalla oli:
- Pinaattikeitto (so. eines pakkasesta - pieni pehmeä lasku sentään ruoanlaittoviikonloppuun)
- Sienirisotto ja uunipunajuuret - lapsille osa risotosta erikseen ennen sieniä ja timjamia (olen nero!) ja lisukkeeksi lihapullia (jauhelihasta)
- Muussia ja lihapullia/täytettyjä portobellosieniä
- Pinaattiricottacannelonit
- Lauantain iltapalana: pannukakkua, marjoja ja jäätelöä
Kaikkia isompitöisiä syötiin kahdesti, ja sunnuntaina syötiin vanhemmillani (kaalikääryleitä), mistä saatiin yksi ateria mukaankin. Minun logiikallani näin pitää ollakin. Joka päivä ei voi valmistaa kahta lämmintä ateriaa alusta loppuun. Älkää kertoko miten te se kätevästi teette.
Tämän loppuviikon (ke-la) listalla on:
- Kalakeitto (miehelle erotetaan osa keitosta ennen kalan lisäämistä, siitä joko soijanakki/soijajauhelihakeittoa)
- Muussi ja (itsetehdyt) pinaattiletut
- Basmatiriisi ja limassol (halloumia tomaattikastikkeessa)
Palaan ruokalista-asiaan sen päivittyessä. Sillä välin: kaikki vinkit helppovalmisteista ruoista, joissa ei ole lihaa, kasviksia, tomaattikastiketta, mausteita eikä mikä muutakaan epäillyttävää, otetaan suurella lämmöllä vastaan!
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
