perjantai 10. lokakuuta 2014

Kunnian himo

Johtunee omasta orientoitumisestani tällä hetkellä, mutta tuntuu, että media kuohuu naisten työssäkäyntiä ja äitiyttä – jälleen kerran: Naiset putoavat ruuhkavuosina työelämän kyydistä, bloggaa Sari Helin. Voiko nainen saada kaiken, kysyy Reetta Räty. (Ei voi, vastaa.) Naisia pidetään työmarkkinoilla yli-ikäisinä jo nelikymppisinä, arvioi professori Seppo Koskinen.* Miten olla uraäiti ja miten ei, pohtivat kanssabloggaajat. 

Olen aina pitänyt itseäni verrattain kunnianhimottomana – olen toki pyrkinyt kaikissa töissäni parhaaseen mahdolliseen suoritukseen, mutta en välttämättä ole kohdistanut toimiani siten, että etenisin tiettyyn suuntaan urallani. Ja jotenkin olen koko ajan pelännyt torpedoivani vähäisetkin työllistymismahdollisuuteni humanistitohtorina** tällä massiivisella lapsien tuotannolla. Siksi vähän itsekin yllätyin kun tulevan työni soveltuvuustestissä vastasin minua haastattelevalle psykologille, että arvioin pysyväni tehtävässä 5-10 vuotta.

5-10 vuotta? Tässä unelmatyössäni? Tajusin, samaan aikaan kun vasta pohdin mahdollisuutta saada työpaikka, että hoitamalla tehtäväni hyvin pätevöityisin tuossa ajassa vielä korkeampien paikkojen hakijaksi. Eli siinä missä olisin voinut tuulettaa, että nyt löysin eläkevirkani (mitä se toki voi olla, ja hyvä työura varmasti olisikin), huomasin että kunnianhimoni syttyi aivan uusiin liekkeihin heti kun sille (ja minulle) annettiin mahdollisuus.

Olen ennenkin kirjoittanut tästä, mutta kotiäitiyden suurin ansa liittyy nähdäkseni siihen henkiseen tilaan, minkä se luo. Kun päivät täyttyvät kodinhoidosta, syntyy äkkiä kuvitelma, ettei enää muuhun pystyisikään. Ja onhan sitä kotona kuitenkin niin tarpeellinen, tarpeellisempi kuin missään muualla. Pikkulapsivaihe menee kuitenkin nopeasti ohi. Kotiäitikuplassa ei pysty uskomaan, vaikka tietäisikin, että sen pikkulapsivaiheen jälkeen aivot ja toimintakyky vapautuvat uudelleen muille asioille.

Sitä paitsi, kotitöiden määrä romahtaa kun ei ole koko päivää kotona tekemässä niitä kotitöitä. (Hallelujaa!)

Omalle kunnianhimolleni aiheuttaa ongelmia tällä hetkellä lähinnä tuleva Kiinan vuosi. Nyt kun en enää ”valmistele jatkotutkimusta”, mikä on ainakin näennäisesti aktiivista toimintaa, saan olla - tai joudun olemaan - kotirouvana ekspattivuotemme ajan. Mietin haluanko viettää (vielä) kahdeksaa kuukautta ihan vain oleskellen. Yritänkö riipiä kasaan jotain tutkimuksen tapaista, etten ihan kokonaan luovuttaisi suunnitelmissa olleesta tutkijanurasta? Vai riittääkö kiinan kielen opiskelu ja kepeä kirjoittelu vuoden (työ)suunnitelmaksi? Osaako sitä vain olla? Ja miltä se sitten näyttää?

Tiedän, että toista vastaavaa taukoa työelämään tuskin (tai ehkäpä: toivottavasti) tulee. Kysymys kuuluu, kuinka kunnianhimoinen sitä sitten haluaa olla.

* Tämä naisten ikäkysymys on erityisen kuohuttava: jutussa pohditaan, että naisten niin sanotut ”neutraalit vuodet” vuodet työelämässä olisivat ikävuodet 35-37. (Kyllä, luit ihan oikein: kolme kokonaista vuotta!) Ehkä on parempi sittenkin suhtautua uuteen työhöni eläkevirkana, jos 5-10 vuoden kuluttua olen jo kehäraakki.

** Tohtoreiden korkeat työttömyysluvut ovat myös - jälleen kerran - nousseet uutiseksi. Suuri akateemisen koulutuksen parjaaja, yrittäjä ja tuotteistaja Jari Parantainen otsikoi näkemyksensä blogissaan objektiivisesti ”Tyhmä kuin työtön tohtori”. Äiti opetti, että ei saa provosoitua kun provosoidaan. Pinnistelen. Ja odotan milloinkohan näen kirjoittajalta tekstit ”Daiju kuin työtön duunari” ja ”Laiska kuin työtön lappilainen”.  Ai miten niin ei noin voi kirjoittaa?

(Ei vaineen: pyydän anteeksi. Tuntuu pahalta kirjoittaa noin edes parodiana.)

8 kommenttia:

  1. Musta ajatus eläkevirasta on tässä iässä jopa jotenkin vähän pelottava. Jos nyt lasketaan mukaan eläkeiän todennäköinen (tai ehkä hieman liioiteltu) nousu, ajatus siitä, että tekis NELKYT VUOTTA duunia samassa paikassa on aika kaamea.

    Mulla on sellainen ongelma näissä keskusteluissa usein, että tuntuu siltä, kuin äideille olisi tarjolla kaksi tietä: kunnianhimoinen singahdus kohti ylempää johtoa tai tasainen, kunnianhimoton duunarointi joko jossain leipätyössä tai sit kotona.

    Ikään kuin sitä uraansa liittyvää kunnianhimoa ei voisi toteuttaa tosi monella tavalla, joista vain yksi pieni osa on se singahdus kohti ylintä johtoa. Ikään kuin kaikille ei kuitenkin tekisi ihan hyvääkin olla vähän kunnianhimoisia edes jonkin asian suhteen. Se pitää virkeänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä olet ehkä sen verran dynaamisemmassa bisneksessä, että voin kuvitella, ettei eläkevirka oikein kutittele. Mä sen sijaan voisin teoriassa kuvitellakin moisen - se kenttä millä työskentelen kun kuitenkin muuttuu koko ajan. Mutta joo, en silti kuvittele :)

      Ja jaan kyllä ahdistuksen tuosta uraäiti-kotiäiti-vastaanasettelusta - toivottavasti en tällä omalla tekstilläni sitä toisintanut? Mun valaistuminenhan nimenomaan on, että kotiäitimeiningeistä huolimatta löysin itsestäni uude(llee)n ammatillisen kunnianhimon. Eikä eteneminen uralla tarkoita mulle kasvavaa alaismäärää, vaan vastuullisempia ja kiinnostavampia tehtäviä - joskin ne kenties käytännössä varmaan helposti korreloivat.

      Ja viimeiselle ajatuksellesi kyllä. Juuri näin!

      Poista
  2. Aamen Liinan kommentille. Maailma ei ole mustavalkoinen: on kunnianhimoa ja kunnianhimoa. Mulle on tässä viime vuosina kirkastunut, että mun kunnianhimo ei ole iso-Arskan eilen NBforumissa hehkuttamaa tee hitosti töitä dollarinkuvat silmissä -sorttia, vaan halua saada aikaan jotain positiivista maailmassa.

    Enkä muuten tunnista itsessäni tuota, että kotivuodet olisivat vieneet uskon siihen, että osaan muutakin. Ei tainnut sinullekaan käydä niin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, kyllä vähän meinasi käydä. Kovan työn takana oli vakuuttaa itsensä palaamaan tutkimustyöhön ja uskoa, että tauko työstä oli ollut "hedelmällistä kypsyttelyaikaa" eikä kaiken unohtamista ja kärryiltä tippumista. Ja olihan ne lopulta varmaan sitä. Hedelmällistä siis. Tai enpä voi verrata millaista olisi ollut ilman taukoja :D

      Mutta mulla on ihan sama. Raha on ollut melkolailla viimeinen motivaattori, joskin joku palkka on tietysti ihan kiva perheen elättämiseksi. Ja nyt kun siirryin sieltä tutkimusmaailmasta yhteiskunnallisemman vaikuttamisen puolelle, koen tekeväni aidosti jotain hyvää yhteisössämme. Siitä olen ehdottomasti iloisin tässä duunissa.

      Poista
  3. Kirjoitin joskus vuosi sitten "mitä tehdä väitöksen jälkeen"-pohdintoihisi, että harkitsen tohtorin tutkinnon jälkeen maisterin tutkintoa, jotta saisin töitä. Asia sivuaa kunnianhimoa myös, joten ajattelin kirjoittaa, miten minulle kävi. Sain reilu vuosi sitten yllättävästi töitä toisen alan tutkimuskeskuksesta ilman mitään kokemusta tai taustaa, lähinnä varmaan oppimispotentiaalini vuoksi. Opin työt nopeasti, kuten myös ohjelmointitaidon, vaikka olin vain osa-aikainen. Saanen ainakin yhden julkaisun tuosta uudesta projektista, tosin en ole ensimmäinen kirjoittaja. Sen perusteella sain saman alan tutkijan töitä toisesta paikasta (jälleen ilman kummoisempaa kokemusta). Kunnianhimoni ja intohimoni tutkimukseen on kasvanut valtavasti ja odotan innolla uutta työtä ja tutkijan uraa taas. Joten kyllä se kunnian himo ja oppimispotentiaali ovat siellä taustalla ja ihan turhaan pelkäsin syrjäitymistä työelämästä kokonaan. Itse olin kolmisen vuotta pois töistä putkeen, ja olin raskaana tai imetin yhteensä yli 4 vuotta putkeen. Uusi tutkimuskohteeni on myös yhteiskunnan kannalta "hyödyllisempi" kuin entinen, ja se tuntuu äitinä tärkeältä. Nämä alat ovat kumpikin matemaattis-luonnontieteellisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun päivitit - on tosi mielenkiintoista kuulla miten väitelleet (naiset ja äidit etenkin) saavat työuriaan järjestettyä! Tuon "oppimispotentiaalin" toivoisi työnantajien laajemminkin ymmärtävän ja hyödyntävän. Minä kuulin rekrytoinnin yhteydessä psykologilta että osoitin keskimääräistä nopeampaa uusien asioiden omaksumiskykyä. Väitelleiden ei siis pitäisi sortua tuijottamaan vain oman väitöskirjan sisältöjä, vaan ymmärtää koulutuksen arvo myös laajempana työelämän taitojen kasvattajana.

      Mutta hienoa kuulla, että sinullakin on hommat järjestyneet hienosti tuosta "pitkästä" tauosta huolimatta. Ja tosiaan, kunnianhimo kasvaa työtä tehdessä :)

      Poista
  4. Liinalla on hyvä pointti. Ymmärrän ja allekirjoitan sen, vaikka olenkin tässä kärjistellyt. Mulla tähän "haluan vain nysvätä kotona"-kriisiin liittyy kotiäitiyden lisäksi se, että tein 16-vuotiaasta alkaen opiskelujen ohessa ainakin kahta duunia samalla ja nyt, kotiäitinä, mulla on ekan kerran elämässäni oikeasti vapaa-aikaa, esim. harrastaa. Just ennen Ompun syntymää painoin 65 tuntia duunia viikossa ja opiskelin, ja nyt vasta jälkikäteen tajuan että tuli ehkä poltettua sitä kuuluisaa kynttilää kahdesta päästä. Toinen tekijä on mun isän kuolema - mies, joka teki sairaan paljon duunia (josta pääasiassa piti paljon) koko elämänsä, mutta ei koskaan päässyt nauttimaan eläkevuosista. Ja kun tieto lähestyvästä kuolemasta tuli, ei faija kertaakaan puhunut töistä tai muistellut aikaa työelämässä (paitsi että ois voinut tehdä vähemmänkin), vaan oleellista oli yhdessä vietetty aika. Toisaalta tästä vastareaktiosta huolimatta tajuan, että työ kuitenkin toi faijalle elämässä paljon sisältöä ja mahdollisti ne ihanat reissut yms mitä sitten ehdittiin muistella. Anyways, löydän sen kultaisen keskitien varmasti kun alan etsiä. Ehkä parin vuoden päästä. Olen kuitenkin superonnellinen sun puolesta, ihan mielettömän mielenkiintoisen kuuloinen duuni ja tosiaan, ponnahduslauta tai askel matkalla tuntemattomaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kommentoit! Ei ollut tarkoitus kirjoittaa sulle vastinetta, toivottavasti et lukenut sitä niin - mutta on totta, että juuri tällä hetkellä katsotaan työmaailmaa aika eri vinkkeleistä: sä olet juuri taas lompsahtanut äitiyslomalle (joskin näemmä teet töitä samalla) ja mä taas olen sen kakun mielestäni lusinut loppuun ja innolla odotan paluuta työelämään. Ja, kuten tuossa totesin ja tajusin, on helppo olla innostunut ja kunnianhimoinen, kun on tilanteessa, jossa ne mahdollistuvat.

      Hyvin tiivistit tuossa kuitenkin isäsi kautta työn kaksi puolta: se tuo aika paljon merkitystä elämään, mutta ei kuitenkaan riitä elämän merkitykseksi. Mä ainakin tosi mielelläni ajattelen, että en vain myy vapaa-aikaani jostain korvauksesta, vaan myös koen merkitykselliseksi ja mieluusti myös nautin siitä mitä teen.

      Mutta nautihan rauhassa äitiysolostasi, varmasti se kultainen keskitie ja oma polku löytyy ajallaan! Ja kiitos viimeisistä sanoistasi <3

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...