Joulun ihme

Lupasin kai palata kalenteriasiaan, ja nyt kun puolet kalenterikuukaudesta on eletty, voin todetta: niin pitkälle niin hyvä. Vain kerran tonttu on unohtanut täyttää kalenterin yöllä. Enkä ole sortunut Tigeriin ostoksille. Purkkapussiaamuna herätti pientä vastustusta havainto, että meillä oli jo samaa purkkaa kotona. Mietin kannattaisiko yhyttää tarkistamaan: ei meinaan ollut.

Enää. Mutta ei takerruta yksityiskohtiin.

Barbi, joka päätti joululahjatoivelistansa toiveeseen tietää kuka on joulupukkina tänä vuonna, on hauskasti vielä solahtanut yhteiseen leikkiin. Siten, että kun hän toivoi alkukuusta kalenteriin ilmestyvän Babylips-huulirasvaa (en ole googlannut tuotetta, mutta ilmeisesti tällainenkin hittiasia on olemassa), käskin hänen kirjoittaa tontulle. Lapsi kirjoitti toiveen paperille ja toiselle puolelle viestin "Onko äiti pakko leikkiä? Vastaus ruutuun, kiitos." Vastasin ruutuun, että "on" ja hymiön perään, mistä kuulemma jäin kiinni, sillä tontut eivät käytä hymiöitä.

Harva se aamu Barbit yrittävät käräyttää minut tonttuudesta. Tutun kynän käytöstä, käsialasta, vanhoista joulukoristeista (jotka ne, herraisä, muistavat kahden vuoden takaa). Ja aivan suotta, myönnänhän auliisti kysyttäessä. Tai no, ainakaan en väitä, etten olisi. Minulla kun on vähän kahtiajakautunut suhtautuminen lapsille valehtelemiseen.

Mutta mukava silti on ollut huomata, että kun lahjuksista on kyse, toteaa vähän isompikin lapsi, että parempi uskoa ainakin varmuuden vuoksi. Vähän kuten Suurmetsurin eräs ystävä lapsien kastamisesta. Mutta se on eri tarina se.

Kalenteri toimii myös kaksisuuntaisena viestintävälineenä. Piparienleivontapäivänä tonttu toivoi itselleenkin piparia, ja sai kaksikin. Ja eräänä aamuna ihan pyytämättä euron maalarinteippiin kirjoitettujen terveisten kera. Mielestäni ihan kohtuullista, vaikka lieneekin tontun omasta käsilaukusta löydetty.

Mutta tarkoitushan oli kertoa joulun ihmeestä.

Noh, olimme eilen Barbin kanssa katsomassa Barbin jumpan joulunäytöstä, ja päätin sen jälkeen olla ihana nostalgisia lapsuusmuistoja tarjoava äiti ja viedä heidät katsomaan Stockan jouluikkunoita. Perinne se on uusikin perinne. Nälkäisinä ja vähän väsyneinä puskin lapsia iloisella joulumielellä tungeksivan väkijoukon läpi ikkunoiden luo.

- "Mä vihaan näitä ikkunoita," totesi Barbi.

Lähdimme sitten. Ymmärsin vähän myöhemmin, että kiinalaisista väkijoukoista traumatisoitunut lapsi ei vielä(kään) kestä käsitellä väenpaljouksia, edes sitten suomalaisia versioita väenpaljoudesta.

Olin ajatellut piipahtaa kirjekuoria ja kotiin ruokaa samalla kun olemme kaupungilla, mutta jopa minä järkytyin väkimäärästä, joka yhdessä kaupassa yhtäaikaisesti vaelsi. Ajatus, että siellä olisi pitänyt tehdä ostoksia, oli jopa vielä kauhistuttavampi kuin ajatus jouluostosten tekemisestä ylipäätään.

Suunnistimme siis suoraan Stockmannin pizzeriaan, ja kelasin mielessäni mihin ihmeeseen yrittäisimme seuraavaksi mahtua, olisihan ravintola takuuvarmasti tupaten täynnä. Mutta saapuessamme poistui juuri eräs perhe, ja pääsimme suoraan pöytään.

Toden totta: joulun ihme!

Jouluostokseni ovat yhä täysmääräisesti tekemättä. Siinä ei ole ihmettä eikä poikkeusta.

Leluteekki heitti haasteella etsiä Bloglovinista kymmenen postausta ilman joulumieltä. Ei ollut sitten tämäkään!