Fiilaten ja höyläten

Mä fiilaan ja höylään, ja rakastan [pilkkua] vain
Fiilaten ja höyläten [l]uin aamuun asti ain.  

Olen jotenkin mahdoton kirjoittaja. Kirjoitan kyllä nopeasti. Mutta sen ensimmäisen version jälkeen hion ja hion ja hion. Ja hion. Ja sitten vähän hion. Nytkin tätä väitöskirjan "viimeistä hiomista" on ollut tauotta marraskuusta asti. En tiedä montako kertaa olen koko (300-sivuisen) käsikirjoituksen lukenut.

Ja silti piti painon tekemään oikovedokseen tehdä vielä viitisentoista uutta sivua kun virheet hyppivät silmille. Ja siitä uudestakin vedoksesta löysin heti muutaman (joita en vaan enää kehdannut korjauttaa).

Onneksi osaan tehdä - ja noudattaa - myös deadlineja, koska muuten minulla ei valmistuisi mikään. Koskaan.

Aina jossain kohtaa hiomista turhaudun ja mietin, että johan tämä oli tässä - ja sitten huomaan, että jostain puuttuukin puoli sivua tekstiä, tai viittaan täysin vääriin numeroihin, tai sama nimi on luettelossa kahdesti. Ja sitten pelästyn, että jos täällä on tällaista niin mitä muuta täällä vielä onkaan! Ja aloitan alusta. Ja samalla keksin vähän uusia muotoiluja (ja teen uusia typoja), joita voin taas seuraavalla muokkauskierroksella hiukan kääntää toiseen suuntaan.

Olen miettinyt, että jos osaisin toimia toisin: käyttäisin enemmän aikaa kirjoittamiseen ja vähemmän viilaamiseen, syntyisiköhän syvempiä aatoksia. Ja päivitellyt että jos on näin hemmetin pilkuntarkka nylkyttäjä tarkastusvaiheessa, miksi ihmeessä kirjoittaessa syntyy mitä vaan.

(Mieheltä en saa sympatiaa, kun kuulemma kursiivilla kirjoitettua pilkkua ei lasketa virheeksi. Ja kyllä, sellaisia olen laittanut taittajani useampaan kertaan korjaamaan. Tekniikkaan nojaavana ihmisenä hän näkee ongelmakseni sen etten käytä valmiita templaatteja ja viitteenhallintaohjelmia. Minä näen ongelman ytimenä toisiaan huonosti kättelevän hutilouden ja pedanttiuden yhdistelmän.*)

Tai ehkäpä minun pitäisi vain suosiolla suuntautua kustannustoimittamiseen. Sen sijaan arkistoammattilaisen uran saan unohtaa: yksi yllättävimpiä havaintoja tässä viime hetken puristuksessa oli, että en osaa aakkostaa.

Mutta oli miten oli, ystävät ja kylännaiset, nyt se on painossa. Enää ei fiilata, vaan jännitetään mitä muut sanovat. Nyt kun ei enää voi verhoutua keskeneräisyyden anteeksiantavaisuuden taakse. 

Jaiks.

* Tai ehkä kyseessä onkin vain luopumisen tuska. Ei osaa päästää irti niin monen vuoden jälkeen, laskea pesästä. Että pärjääkö se siellä maailmalla? Olenko onnistunut tehtävässäni? Nolaako se minut vai tuoko kunniaa? Ja toisin kuin ihmislapset, tämä ei voi maitojunalla palata kotiin.