Tasapuolisuus ja tavaran pelko

Tiedän kaivavani omaa kuoppaani pohtimalla sellaista triviaalia asiaa kuin lapsen sukupuoli. Koska sillähän ei ole mitään väliä. Teen sen silti. Tai ehkä jopa siksi.

Kokemukseni mukaan oman sukupolveni ihmiset erikoistuvat aiempaa paremmin. Lapsuudessani kaikissa perheissä oli yksi tyttö ja yksi poika. Tai jos kolme, niin sitten kaksi jompaakumpaa ja yksi toista. Sen sijaan valtaosa omista ystävistäni tuottaa vain yhden sukupuolen edustajia.

Ja todellakin, tällä tilastolla ei varmasti ole minkäänlaista referenssiä todellisuudessa. Mutta silti - ja koska ilmiselvästi omaan rajoittuneen mielikuvituksen - minun on hyvin vaikea kuvitella, että tämä meidän kolmosemme voisi olla poika. Teoriassa kaiketi todennäköisyys on suurinpiirtein viidenkymmenen prosentin luokkaa.

Ja senkin uhalla, että ruokin sukupuolistereotypioita, tunnustan, että minusta olisi tavallaan kauhean hauskaa jos tulokas olisikin poika.

Ensinnäkin pääsisin testaamaan omia kuvitelmiani sukupuolen toissijaisuudesta kasvatuksessani - olisinko oikeasti tasapuolinen. (Koska se mitä kaipaan äitiydeltä on nimenomaan haastetta elämääni.) Saisiko poikalapsi suurempia vapauksia? Olisivatko pojat vain poikia meillä? (Helppoahan se on sanoa että ei niin kauan kuin käytäntöjä ei tarvitse todellisuudessa testata.) Tai kauanko poikani kulkisi vaaleanpunaisissaan?

Ja toiseksi, poika voisi tuoda vähän tasapainottavaa vaikutusta naisvaltakuntaamme. Mies saisi jakaa oman lapsuutensa poikakokemuksia. Ja olisihan se hauskaa tutustua lähietäisyydeltä myös yhteen pieneen poikaan.

Jotenkin kuvittelen tosiaan, että kolmen tytön kanssa olisi helpompaa - tyttökolmikko voisi saumautua todella hyvin yhteen ja olla mahtava voimavara toisilleen. Paitsi oh sweet lord en edes uskalla kuvitella ovien pauketta kahdentoista vuoden kulutta.

Ja myös toisaalta: voivathan ne kaikki inhota toisiaan sukupuolesta piittaamatta, eli äidin suloisia kuvitelmiahan nämä kaikki ovat.

(Tästä voisi ihan erikseenkin joskus avautua, mutta pidän liioitteluun saakka tärkeänä sisarusten tasapuolista kohtelua. En tavaroiden suhteen - eli en välitä jos kuopus ei saa uusia kamoja vaikka esikoinen saa - se kun ei minusta ole merkityksellistä. (Eli tästä niitä traumoja on sitten hyvä nuorempien ammentaa.) Mutta aineettomien asioiden suhteen: huomion, ajan, ja panostuksen suhteen. Harrastaa pitää saada samoin ehdoin, sikäli kun haluavat. Saada samanlaisia etuoikeuksia ja velvollisuuksia. Esimerkkejä on tietysti tähänastisesta elämästä vähän, mutta vaikka nyt nimiäiset halusimme kuopukselle järjestää yhtä suureellisesti kuin esikoiselle, ja niin haluan myös kolmannella kerralla - huolimatta siitä, että vieraita alkaa ehkä jo konsepti kyllästyttää.)

Tavaroiden periytymisestä pääsemme ehkä suurimpaan pelkooni tämän tulevan kuopuksen sukupuolen suhteen: jos kyseessä tosiaan olisi poika, kuinka paljon lisää romua talouteemme tulee? Okei, teinivuosina kierrätys tyttöjenkään välillä ei varmasti tule toimimaan kuten nyt, mutta hyvän kymmenen vuotta synergiaetu saman sukupuolen lapsissa on suuri.

Nytkin toki on sukulaisia, jotka tuovat nukkeja kaksin kappalein, koska pitäähän molemmilla olla omansa. Mutta jossain kohtaa saturaatiopiste vaatteissa ja leluissa on tyttötaloudessa saavutettu. (Jos minulta kysyy niin pari vuotta sitten.) Mutta jos saamme pojan: sehän mahdollistaa rajattomasti uuden poikatavaran ostamisen. Uudet vaatekerrat, uudet leluvarannot, uudet harrastusvälineet.

Vaikka eihän se uusien kulutusyksiköiden tuottaminen mikään ekoteko ole milloinkaan, niin juuri tässä pienessä mittakaavassaan se saa minut hengittämään paperipussiin.

Tähän liittyen, olimme haudanneet muuttoajatukset hetkeksi. Tätä miettiessäni tajusin, että jos lapsi syntyy huhtikuun alussa, niin viimeistään huhtikuun puoleenväliin mennessä mies on valmis muuttamaan uuteen asuntoon. Tyttö tai poika - mihin ihmeeseen me joudumme kaiken sen tavaran kanssa?!