Sitten kun minusta tulee iso, haluan siivoojan. Vähintään jokaviikkoisen – miksei ihan kokopäiväisen "elämän jälkiä" korjaamaan.
Yksin asuessani kaaos pysyi vielä jotenkin hallinnassa. Jopa niin, että mies ehti kuvittelemaan minua siistiksi ihmiseksi. Sittemmin harhaluulo on korjaantunut. Lapsiperheen kodin siistinä pitämineen en oikeastaan edes halua venyä. On sitä parempaakin tekemistä.
PS: Kuvan otin facebook-ryhmästä, kun en autenttisempaakaan lähdettä löytänyt.
Ihmettelin jälkikasvuni ekat 6kk, miten meillä oli vähän siistimpää, kuin olin lapsiperhearjen kuvitellut olevan. Nyt kun kaiffari syö kiinteitä, oon tajunnut ettei tissimaitoa hörppivä pikkuvauva paljon sotke, mutta nyt: oi jösses sitä siivoa. Ja pahemmaksi vaan menee, arvaan.
VastaaPoistaTästä onkin ollut puhetta joskus, mutta siivoojan palkkaaminen on meilläkin haaveissa. Mutta miksi se nolottaa?
Niin eikös sen vähintään kuuluisi nolottaa? Kai se on perusluterilaisen moraalikäsityksen vastaista: kyllä koko ajan pitää olla joku hyödyllinen puhdetyö meneillään...
VastaaPoistaMinua ei nolota, vaan ihan iloisesti laittaisin rahaa palveluihin jonkun kashmirpuseron sijaan (se olis just se mun toinen vaihtoehto).