Mainitsin, että olin viime lauantaina bileissä - siis ihan aikuisten ihmisten juhlissa, joissa nuorisoa edusti vain minun nukkuva vauvani. Ja kuinka ollakaan, heti alkuun pääsin seuraamaan tiukkaa ja yksityiskohtaista selvitystä hankalasta kolmiodraamasta.
Hieman puuduttavan seurattavan keskustelusta teki se, että draaman osapuolet olivat neljävuotiaita: keskustelevien henkilöiden lapset sekä kolmas lapsi, jonka vanhemmat eivät olleet paikalla ja jonka kasvatus oli selkeästi ainakin osatekijänä tilanteeseen "kuka leikkii kenenkin kanssa".
Tunnistan toki huolen. Oman lapsen sosiaalisten suhteiden kehittymistä on hetkittäin tuskallista seurata. Yhdessä vaiheessa esikoinen murheen murtamana kertoi, ettei hänellä ollut päiväkodissa kavereita. Hoitajien mukaan hän taas leikki kaikkien kanssa. Ongelma saattoikin olla tässä: hän oli kaikkien kaveri, mutta vailla yhtä bestistä - jollainen muilla esikoisen mielestä oli.
Päiväkodin ulkopuolella tuon ikäisten lasten kavereiden valinta rajautuu siihen, minkä vanhemmat mahdollistavat. Ystäväpiiri koostuu sukulaisista, naapuruston lapsista sekä vanhempien ystävien lapsista, joiden kanssa lapset leikkivät vanhempien sosialisoidessa keskenään - halusivat lapset sitä tai eivät.
Mutta entä sitten kun leikit eivät sujukaan? Kun tulee alussa mainitun kaltaisia valtatilanteita, joissa yhtä sorretaan? Kuinka paljon aikuisen tulee ohjata lasten leikkiä? Tai entä jos lasten vanhempien ohjaukset menevät ristiin?
Olen antanut itselleni oikeuden komentaa kaikkia meillä tai pihallamme aikaa viettäviä lapsia tiettyyn pisteeseen asti: ei saa ottaa kädestä, ei saa heittää hiekkaa eikä saa repiä minun kukkiani. Mutta esikoisen ikäisten leikeissä vastaan tulee jo monimutkaisempia tilanteita, joihin en tiedä miten puuttuisin.
Aluksi huomasin tuomaroivani ankarammin esikoista kuin vierasta lasta. Toisen lapsen väärintekoa katsottiin läpi sormien, mutta oman ei - meidän lapsemme piti aina joustaa. Tämä linja alkoi kuitenkin tuntua väärältä omaa lastani kohtaan.
Eräs leikkikaveri tapasi erimielisyyden tullen ilmoittaa, että jos ei tehdä hänen tavallaan, hän lähtee kotiin. Tähän esikoinen reagoi alkamalla anella, ettei tämä lähtisi, minkä jälkeen jatkettiin uhkaajan haluamalla leikillä. Seurattuamme miehen kanssa aikamme tätä valtapeliä opetimme lapsen vastaamaan "lähde vaan", ja myös minä puutuin tilanteeseen sanomalla, ettei ole reilua uhkailla poislähdöllä jos ei oikeasti ole poistumassa. Miten ylpeä olinkaan kun lapsi ensimmäistä kertaa puolustautui, ja sanoi, että mene vain, ei haittaa! Mutta oliko tämä opettamamme tapa maailman paras toimintamalli?
Pidän myös ongelmallisena jatkuvaa leikkeihin puuttumista. Haluaisin kotimme olevan sellainen, johon
kaverit tulevat mielellään. Ei sellainen, jossa nipomutsi pilaa kaikki
leikit. Silti en halua, että lapseni kärsii tai tekee vääryyttä. Pääsääntöisesti pyydän lapsia itse löytämään kompromissin tai ratkaisun riitaansa. Koska onhan riitojen selvittelykin taito, joka pitää oppia.
Tunnistan tietysti myös, että helposti malka on jonkun toisen lapsessa - minkä vuoksi tilanteista ei välttämättä tule puhuttua toisten vanhempien kanssa. Tämä kun helposti voitaisiin kokea syyttämiseksi.
Lapsen reviirien kasvaessa olen yhä harvemmin seuraamassa ja kuulemassa tämän kanssakäymistä kavereittensa kanssa. Eli miten antaisi eväitä, että lapsi ei jäisi altavastaajaksi, mutta toisaalta ei itse käyttäisi väärin valtaa muihin? Siinäpä kevyt iltapohde.
Tähän olisi niin kiva vastata jotain "Kasvattamalla lapsesi (riittävän- haa!) hyvällä itsetunnolla ja opettamalla hänet oikeiden arvojen pariin (toisen ja itsen arvostus?), lapsesi saattaa tai saattaa olla olematta täys mulqvist.". Pieniä z-muuttujia kasvatussuunnitelmassa ovat esmes lapsen oma persoona, sosiaalinen ympäristö (kuinka mulqvisteha ne muut hiekkiksellä olevat on) ja mikä on historiallinen tilanne. Mutta eväitä pitää tarjota, sillä yksikin molekyyli voi vaikuttaa ilmatilan täyteen muuttumiseen.
VastaaPoistaKevyt aamupohde, ole hyvä!
Neuvosi on varsin hyvä, mutta ennemminkin päämäärä kuin keino sen saavuttamiseksi ;) Tässäkin asiassa, kuten kai kaikessa, oma esimerkki on varmaan tärkeä. Voisi toivoa, että se että liikutaan monenlaisten ihmisten kanssa ja kohdellaan omia ja muiden lapsia tasavertaisesti opettaisi tasavertaiseen kanssakäymiseen.
PoistaTosin kärsivällistä neuvottelua ja tarpeettoman suuttumisen välttämistä saisin itsekin harjoitella suhteessa omaan perheeseen...
Hyviä keinoja keksitkin :). Harjoittelua tämä vanhemmuus (ja muut roolit?) vaatii aika ajoin minullakin. Eiköhän kaikilla.
PoistaSamaahan sanoi Pilami tuossa alempana - mutta vielä siitäkin on matkaa käytännön toteutukseen. Ja tosiaan, lasten suuntaan vielä useammin muistaa miettiä reaktioitaan, miehen kanssa vähemmän ;)
PoistaOlen miettinyt samoja ja viisaammaksi en ole tullut. Kultainen keskitie on niin kumman mutkikas.
VastaaPoistaTodella mutkikas. Ja vaikea hahmottaakin aina välillä. Jos haluaa opettaa lasta pitämään puolensa, mutta myös joustamaan, niin milloin sitten kuuluu tehdä kumpaakin?
PoistaIhana lukea muidenkin pohdintoja tästä aiheesta. Mulla ei ole lapsuudessani ollut sellaista yhtä parasta kaveria, jota aina kaipasin ja olen havainnut, että olen varmaan siksi vähän yliherkkä oman lapseni sosiaalisten taitojen suhteen: onko sillä kavereita, miten se pärjää ryhmässä jne. (On nyt siis 3 vuotta, eli oikeastaan vasta nyt alkavat olla ajankohtaisia asioita). Tosi vaikea kyllä päästä tästä aiheen "herkkyydestä" ylitse. Välillä pelkään, että otan sitten liian vakavasti kaikki pienet kinat ja vastoinkäymiset muiden lasten kanssa ja ylitulkitsen kaiken tyyliin, että "mun lapsella ei ole kavereita". Mutta samalla olen sitä mieltä, että ei lapsen kokemusta esim. siitä "kaverittomuudesta" saa mitätöidä. Vaikka aikuisen silmiin kavereita olisikin, niin jos lapsi kokee että kukaan heistä ei ole sellainen "sielunkumppani", niin ei se sitten ole. Mutta mitäs siinä kohtaa pitää sitten vanhempana tehdä??
VastaaPoistaMä olen silti miettinyt sitäkin, että lapselle on hyvä nähdä elämää kotiseinien ulkopuolellakin ja olenkin kovin onnellinen, että meillä on sukulaisia ja ystäviä lähistöllä. Lapsi näkee monenlaista elämää ja sitä, että meillä käy porukkaa kyläilemässä. Eiköhän sekin anna valmiuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Tosiaan, miten voi vanhempana auttaa niissä kavereiden saamisessa? Meidän esikoisen "leikkitaitoja" kehuttiin usein päiväkodissa - ja epäilenkin, että bestiksen puuttumiseen vaikutti myös osaviikkoisuus: on parempi lyöttäytyä yhteen kaverin kanssa joka paikalla joka päivä... Isommalla porukalla kyllä leikkivät ihan hienosti.
PoistaNyt kun päiväkoti loppui pitää pohtia, että ylläpidetäänkö niitä kaverisuhteita leikkitreffien kautta, mikä vaatii tietysti vaivannäköä meiltä. Kun toisaalta lapsi ei itse niiden perään ole kysellyt, eli tarkoittaako se, että nykyiset sosiaaliset kontaktimme riittävät?
Huh, ajankohtainen aihe täällä meidänkin päässä nämä. Tosin kyseessä olevat lapset ovat vasta vajaa parivuotiaita, mutta pihallamme on jatkuva valtataistelu tai jonkinsortin kylmä sota vähintään käynnissä päivittäin. Naapurin lapsi (jolla on jo sisaruksia) ottaa usein kädestä leluja, saattaa tuuppia ja on hyvin omiva kaikkia pihalla olevia leluja/leikkivälineitä kohtaan ja tällä hetkellä oma lapseni pelkää tätä naapuria aika lailla. Heti kun naapuri tulee pihalle juoksee lapsi syliin itkien... Ollaan siis viime päivinä paljonkin mietitty sitä, miten saataisiin omalta osaltamme tilanne järkevämmäksi (ei tarvitsisi joka päivä lohdutella peloissaan olevaa lasta) kuitenkin niin, ettei naapurin lasta tulisi sorrettua.
VastaaPoistaOnneksi hänen vanhempansa ymmärtävät tilanteen ja vielä näin pienten lasten kohdalla kaikki ymmärtävät, ettei kyseessä ole suoranainen ilkeys vaan vain sosiaalisten taitojen vajaavaisuus.
Mielenkiintoisia pohdintoja sulla noiden vähän vanhempien lasten kohdalla, kun haasteet alkavat olemaan jo vähän eri tyyppisiä, tästä jäi todella pohtimista (työ)päiväksi!
Ah, kinkkinen tilanne, eli hyvä, että toisen lapsen vanhempien kanssa on yhteinen ymmärrys aiheesta. Tavallaan on ikävää, että omansa puolustaminen on taito, joka tulee hankkia... Ja vieläpä usein tosi pienenä.
PoistaPäivän polttavat aiheet täälläkin. Meille tuo reilu kolme vee laulaa Risto Räppääjän ja Viileän Venlan laulua, jossa lauletaan kirjaimellisesti "mulla ei oo yhtään sydänystävää, xxx, mä aina yksin jään.." Apua. Se tajuaa jo noita juttuja ja miettii oikeasti kaikki illat kuka olisi ja mitäs jos ei ole. Toistaiseksi on saatu sovittua, että mummu on. Mutta entäs, kun mummu ei enää kelpaa.
VastaaPoistaSama tyyppi on halunnut lukea iltasaduksi viime päivinä Lastensuojelun keskusliiton kompaktia ja toimivaa kasvatusvinkkiopasta Tyynen rauhallisesti. Tätä lukiessa itseni pysäytti juurikin eilen kohta "Aina ei tarvitse puuttua". Sen mukaan jo pienetkin lapset osaavat yllättävän hyvin sopia keskenään säännöistä ja rooleista. Jakaa taitoihin sopivat tehtävät ja antaa pienemmille helpotusta. Mene tiedä, mutta päätin, että muistan tämän ja yritän olla enemmän puuttumatta muuhun kuin pahoihin tapoihin. Joita kitken kyllä myös muilta kuin omilta lapsilta. Kyllä pihassa pitää pystyä sanomaan naapurin ipanalle, jos se heittelee hiekkaa muiden päälle jne. Mutta hitto kun ihmiset on tässä niin erilaisia.
Voih... Pienestä pitäen nämä kyllä lapsia mietityttävät. Meidän kakkonen ei vielä osoita pohdintoja aiheesta - leikkii sen kanssa kun leikkii, ja sisko on varmaan paras kaveri. Vielä ei onneksi myöskään ymmärrä olla mustasukkainen kun siskolla on muita kavereita...
PoistaMeillä kultainen sääntö, josta nipotan, on että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin, mutta leikin sisältöä en sitten ohjaa, eli millaisen roolin vaikka pikkusisko saa.. Kunhan ei tosiaan ilkeiksi ruveta.
Minullekin tekisi varmasti hyvää johonkin kirjallisuuteen tutustuminen. Tää muun oma järki kun ei aina anna vastauksia...
Tää on selkeesti asia, jota en halua vielä ollenkaan ajatella.
VastaaPoistaOma äitini on joskus joutunut selvittämään sitä, että minulta vietiin neljävuotiaana joku koru. Hän oli muistaakseni vähän vihainen, ja näin aikuisena tajuan, että hänkään ei ehkä halunnut mennä vaatimaan korua takaisin jonkun toisen lapselta. En haluaisi olla se aikuinen, joka joutuu tekemään tällaista.
Munsta kuulostaa kuitenkin ihan hyvältä se, että opetatte lapselle, ettei kiristykseen pidä suostua. Niin mäkin tekisin.
Tuo on kyllä tosi ikävää, jos joutuu menemään toisen lapsen vanhemmalle esittämään vaatimuksia. Vielä jos toinen lapsi sattuu kiistämään asian. Usein muuten lapsilla (siis muillakin kuin meidän lapsella) on tapana lainailla tai antaa toisilleen tavaroita. Ja jos vanhempi on sitten eri mieltä että mitä sopii antaa pois ja mitä ei...
PoistaNiin ja ehdottomasti mielestäni pitää opettaa, ettei saa alistua uhkailuun, mutta ehkä olisi ollut joku gandhilaisempikin metodi kuin tuollainen "vastauhkaus"...
PoistaMinä olen vasta siinä vaiheessa, että mietin leikkipuistoetikettiä. Oma lapsi on melko arka, ja säikkyy helposti muita lapsia. Minä puolestani huomaan olevani ylisuojeleva (?) leijonaemo, jolta tulee primitiivireaktio, kun toinen lapsi lyö tai tönäisee lastani. Kerran sain läksytystä äidiltä, jonka lapselle olin sanonut, ettei kädestä saa ottaa.
VastaaPoistaJostain joskus luin, että aikuisen on ihan hyvä osallistua lasten välienselvittelyyn, sillä konfliktin ratkaisu on taito, joka pitää lapsille opettaa. He eivät voi siis oppia sitä toisiltaan, koska kukaan ei vielä sitä osaa. Nyt kun lähde on luokkaa joku jossain joskus sanoi, en pääse perehtymään tarkemmin siihen olennaiseen kysymykseen, että MITEN välienselvittelyyn kannattaa osallistua. Kun ei lapsen puolesta varmaan kaikkea kannata tehdä, vaan pitäisi pyrkiä siihen, että hiljalleen lapsi oppii itse selvittämään välinsä, olemaan nätisti ja pitämään puolensa.
Tuo kuulostaa aina yhtä absurdilta, että joku suuttuu jos hänen lapselleen huomatetaan (yleisesti ymmärretystä) väärästä käytöksestä... Mulle ei ole vastaavaa onneksi osunut kohdalle, mutta sen sijaan usein hämmästyn, miten vähän jotkut vanhemmat puuttuvat omien lastensa toimintaan esim. juuri leikkipuistoissa. Eli ei vahdita yhtään yhteisten pelisääntöjen noudattamista. Tai niin: yhteisten ja yhteisten siinä tapauksessa.
PoistaNimenomaan, *miten* puuttua, siinäpä ongelma. Usein huomaan, että jos minulle kannellaan jostain suht turhasta, en ota kantaa lainkaan. Siten siis kannustan myös omatoimiseen välienselvittelyyn. Mutta puutun ihan oma-aloitteisesti jos leikit on epäreiluja toisia kohtaan.
Nää on niin vaikeita tilanteita. Esikoisella on useampi hyvä ystävä, mutta tuntuu, että tyttöporukassa aina tulee jotain sanomista tai vääntöä tai syrjintää - ja vaikea tietää, mihin pitäisi puuttua, ja mitä edes oikeasti tapahtuu, kun kuulee vain oman lapsen version asioista. Yritän sitten selittää, miten haluaisin sen käyttäytyvän, enkä niinkään puuttua toisten käytökseen, kun en siinä paikalla kerran ole. Mutta sydäntä raastaa, jos välillä toiset lällättää omalle pienelle - tai jos se kuvittelee, että ne lällättää sille.
VastaaPoistaMahdottomaksihan se homma menee tosiaan siinä kohtaa kun ei itse tiedä mitä on tapahtunut. Lähtökohtaisesti tietysti luotan lapsen sanaan, mutta ehkä se itsekään aina osaa sanoa mikä on mitä.
PoistaMutta tosi kurjia on ne "elämä ei vain aina ole reilua" -opetukset...
Hyvän asian toit esille. Mä olen vähän sellainen etukäteen murehtija ja nyt jo pelottaa, että miten lapsi saa kavereita. On todella vaikea yrittää sovittaa aikatauluja ja saada järjestettyjä jotain playdeittejä kavereiden kanssa, joilla on samanikäisiä muksuja. Pojalla on pian 3v. synttärit vaikka sanotaankin, että lapselle riittää synttärivieraiksi yhtä monta kuin on ikävuosia niin silti vähän surettaa, että toisten lasten synttäreillä käy hulina ja mä keksin hädin tuskin sen kolme, jotka olisivat oikeasti lapsen kavereita.
VastaaPoistaHyvä kommenteissa tuo ongelmienratkaisun opettaminen, mutta kylläpä tosiaan tuntuu vaikealta puuttuua toisten lasten tekemisiin kun ei tiedä, että millaisiin rajoihin lapsi on omassa kodissaan tottunut ja miten reagoi kehotukseen tai käskyyn.
Meillä kolmevuotissynttärit on vielä mennyt ihan puhtaasti vanhempien mukaan, eli niille on kutsuttu meidän vanhempien lapsellisia kavereita. Ja oikeastaan nelivuotiskin, mutta niille karsittiin porukkaa vähän sen mukaan, että ketkä oli lapselle läheisempiä. Nyt viisivuotiaana vasta oli ekat ns. oikeat lastenjuhlat, missä vieraat oli ilman vanhempiaan. Eli ehkä ei vielä kannata murehtia :) (Tyhmä neuvo, tiedän.)
Poista