maanantai 14. huhtikuuta 2014

Viimeinen vauvavuosi

Päivät hitaasti, vuodet nopeasti: eläkeläisen ajankulku on erityisen totta näin kotiäitinä. Kuinka monesti olen aamulla tuijottanut kelloon ja laskenut tunteja nukkumaanmenoon. Tai kello neljältä pohtinut, että mitenkään en jaksa enää kuuteen. Ja sitten noin vain on kulunut vuosi, onko se mahdollistakaan?

En edes yritä tehdä tilinpäätöstä vuodesta, sillä ihmettelen itsekin mitä on tapahtunut. Valokuva-albumin ajattelin tehdä, samasta syystä. Videointi ei ole minulle ominaista, mutta silti vähän järkytyin, kun huomasin, että kuopuksesta on tasan yksi vauvavideo: kesäkuun 23. päivältä, jossa nauratamme juuri nauramaan oppinutta kaksikuista. Videon taustalta kuuluu keskimmäisen katkera huuto ja ulina. Siinähän se vauvavuosi kiteytettynä. Video itse selittää miksi niitä ei ole. Mutta eipä niitä ole keskimmäisestäkään: mies siirsi tuon vauva-ajan videot läppärille, poisti ne kamerasta, ja, no, arvannette mitä sille läppärille sitten tapahtui. Aivan. 

Kuten olen monesti toitottanut, tämä kolmas äitiysvapaakierros on ollut ensimmäinen, jolloin en ole tehnyt nimeksikään töitä. Siksi vuosi on ollut uskomattoman stressitön - ja myös siksi, että olen ollut arjessani niin uskomattoman kiireinen, että stressaamiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa. Olen osannut nauttia äitiyslomasta, mutta myös nukkunut niin järjettömän huonosti, että muu ei olisi ollut mahdollistakaan. Nyt vuoden rajapyykin tultua täyteen (ja vanhempien lasten aloitettua osapäiväisen päivähoidon) mieleen hiipii myös huolta omasta työllistymisestä ja kotona velttoilusta. Onneksi sentään nukun yhä huonosti.

Kolmas äitiysvapaakausi on yllättänyt pääosin eri tavoilla kuin kuvittelin yllättyväni. Olen ollut enemmän yksin vastuussa lapsista kuin aiemmin ja olen viettänyt enemmän öitä yksin kolmen kanssa kuin taannoin keskimmäisen vauvavuonna. Saati esikoisen, jolloin varmasti olisin täydellisesti kieltäytynyt ajatuksesta miehen työmatkaamisesta kahden tunnin päähän sekä viikottaisista etäöistä. Miehen isyysvapaat olivat myös lyhyemmät kuin koskaan ennen.

Tilannetta tasapainottamaan olen saanut lastenhoitoapua vanhemmiltani enemmän kuin ennen, ja kuopuksen viikottaiset yökyläilyt isovanhempiensa luona pahimpana valvomiskautena vuodenvaihteen tienoilla säästivät uskoakseni yhteiskunnalle paljon rahaa mielenterveydenhoitokuluissa. Olen myös varmasti itse harrastanut enemmän kuin aiempina vauvavuosina: olen pitänyt tiukasti kiinni omista vapaahetkistäni, ennen kaikkea urheillen, mutta myös ystäviä tavaten. 

Viime viikonloppu - vauvavuoden päättävä - oli aikataulutukseltaan jotenkin kuvaava. Perjantaina mies yöpyi Helsingissä, joten valmistelin kuopuksen syntymäpäiväjuhlat kaupassakäymisineen ja leipomisineen yksin lasten kanssa. Mies saapui lauantaina puoli kahdelta, vieraat kahdelta. Puoli viideltä minä lennähdin ulos ovesta etukäteen pakatun kassin kanssa futisjoukkueeni saunailtaan: juoksimme leppoisan kympin lenkin (sanamuoto, joka ei ole ollut minulle mahdollinen koskaan aiemmin), saunoimme, söimme hyvin, joimme viiniä ja suunnittelimme lottovoittoa. Aamuviideltä havahduin unen ja valveen välisestä koomasta miehen selkäkramppiin ja kuuden aikaan nousin pakkaamaan tavaroita esikoisen jumppakisoihin (minkä piti olla miehen tehtävä). Särkylääkkeen voimin mies vei lapsen kisoihin, mutta siirtyi sen jälkeen päivystyksen kautta lihasrelaksanttien kanssa vuoteeseen ja minä kaitsin loput lapset kisahallille, sen jälkeen virpomaan, puistoon ja saunaan. 

Nukkumaan mennessä tiesi taas eläneensä. Mutta sujuu se arki siis. Ja jos on täyttä, niin sitä tärkeämmältähän ihmisistä tapaa tuntua.

Konteksti on kaikki: käytössä nämä ovat ihan superhienoja. Ehkä voimme dreijata pyhäastiaston.

Raskauden alkuvaiheissa pyörittelin mielessäni kolmea suurta ongelmaa: asumista (kotiimme emme mahtuisi), uraa (jota ei koskaan tulisi) ja lastenhoitoapua (jota ei ainakaan koskaan tulisi). Kuten tunnettua, asuntoa emme ole vaihtaneet, ura vei miehen Helsinkiin ja on minulle yhä suuri tuntematon ja lastenhoito ei lopulta osoittautunut ongelmaksi lainkaan. Niin ja se lasten huomioiminen? No, ainakin koen laiminlyöväni lapsia tasapuolisesti.

Ongelma, jota en tuolloin osannut sanallistaa, mutta johon sopeutuessa on mennyt yllättävän kauan, on suurperheellisen identiteettiin asettuminen. Siihen, että hymyillen otan vastaan hyväntahtoiset ihmettelyt siitä, että ovatko kaikki nämä sinun (kun tottuneesti haen lisää käsipaperia Citymarketin kahviosta pyyhkiäkseni pöydälle kaatuneet kaakaot kauppareissun venähdettyä kahvitaukoa vaativaksi). Näen sen piilotetun kauhun kysyjän sarveiskalvoilla, mutta en koe tarvetta selitellä. Huikentelevainen lapsiluku ei enää nolota.

Onhan se paljon. Mutta paljon se antaakin.

16 kommenttia:

  1. Olipa ihana teksti! Nostan sulle hattua, ihan oikeasti. Well done. Tasapuolinen laiminlyöminen nauratti ja kolahti ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja kiitos! En yrittänyt rakentaa sankaritarinaa, mutta kenties se syntyy tällä lapsilaumalla ihan automaattitoimintona.. ;) Ja tasapuolisuuteenhan pitää aina pyrkiä... :D

      Poista
  2. Hieno kirjoitus. Ja sanomattakin selvää, että olen kunnioituksesta sekaisin. Musta ei olisi tuohon.
    Onnea 1-vuotiaalle ja kaikkea hyvää koko perheelle! Hyvinhän teillä menee ja onneksi on tukiverkkoja! Ja mahtavaa asennetta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tarinan opetuksena ehkä olikin se, että omia voimavarojaan ei aina arvaa etukäteen. Minä olen varmaan ylittänyt omia rajojani, mutta toisaalta olen pyytänyt myös auliisti apua. Tukiverkot toden totta ovat tärkeitä!

      Yksivuotias kolmen äiti kiittää onnitteluista, yksivuotias onneksi unten mailla ;)

      Poista
  3. Voihan kyynel. Viimeisiä työpäiviä ennen äitiyslomaa rämpiessäni tää antoi perspektiiviä omaan tilanteeseen: jotenkin tekin olette selvinneet. Aamulla (kun olin ensin karjunut miehelle, äyskinyt väsyneenä huutoitkuraivoavalle kolmevuotiaalle, ottanut hatkat rimpuilevan ipanan turvaistuimeensaattamistilanteesta ja lopultä sy-vään hengitellen istunut etupenkille) mulla kävi mielessä, miten helvetissä sä klaarasit sen väitöshärdellin ja loppuraskauden.

    Vaan ehkä on niin, että mitä enemmän lapsia, sitä lunkimpi yleismeininki. Mä oon yhden ja puolen lapsen kombollakin onnistunut yllättämään itseni kaikenlaisten järkyttävän stressaavien ja henkisesti vaativien asioiden kohtaamisesta olankohautuksella. En vaan ehdi ottaa mistään asiasta sellaisia stressikierroksia kuin ennen lasta.

    Mutta herraisä, mikä vuosi teillä on ollut. Eikös kuopuksenkin voisi kohta jo jättää viikoksi vaikka niille isovanhemmille ja karata puolison kanssa kahden lemmen- ja lepolomalle johonkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti jokaisella työssäkäyvällä uudelleenodottajalla on painiottelunsa painittavana, eli turha glorifioida mun tekemisiä yhtään ylimääräistä. Väitöshässäkkä oli, no, olihan se raskasta, mutta kenties raskaana olo auttoi myös tietyllä tavalla. Ainakin auttoi ymmärtämään deadlinen merkityksen :D

      Ja hyvä idea, muuten! Täytyykin jallittaa niitä isovanhempia heti kun taas koto-Suomeen palailevat... Onneksi tiedossa on ainakin yksinäisiä lepolomia meille molemmille. (Minulle jo ensi viikolla!) Mies tosin kutsuu omaansa työmatkaksi, mutta potato, potato, sanon minä.

      Isot tsempit viimeisiin työpäiviin ja ihanaa loppuodotusta, syrän.

      Poista
  4. Mulle tuli tästä kumma haikeus. (Itse elän jotenkin sellaista rytmiä nyt, että päivät nopeasti ja vuodet nopeasti. Väsymyskin varmaan vaikuttaa luentaani.)

    Toivon ihan hirveästi sitä, että sun suuri ja tuntematon muuttuu suureksi ja tunnetuksi ja että saat seuraavan vuoden nukkua järjettömän hyvin. Ja kaikkea muutakin sellaista.

    PS. Luulin peittäneeni kauhun verkkokalvoillani paremmin. Vaikka toki tiedän, että ne on kaikki sun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, onhan tällaisissa tunnelmissa aina pieni haikeus mukana. Tänään näin neuvolassa pariviikkoisia rääpäleitä, ja tuntui ihan uskomattomalta, että nämäkin ovat joskus olleet sellaisia. Mutta hyvähän se, etteivät enää. Toivottavasti sinun elämääsi löytyy vähän pause-nappulaa, ja että pääsisit väsymyksestäsi sinäkin. Pääsykokeiden jälkeen, viimeistään!

      Kiitos siis kaikista kauniista toivotuksistasi. Näin toivomme.

      PS: Haha :D Mutta jopa siellä neuvolassa yksi hoitajista hymähti "onpas täällä hulinaa", kun odotushuoneessa olivat ne pari hiljasta rääpälettä äiteineen sekä minun pesueeni :D Se nyt ei ehkä varsinaisesti ollut kauhuissaan - ainoastaan oma neuvolantätini oli vastaanottomme jälkeen.

      Poista
  5. Huh, ja vielä ehdit blogata! Sinulle, vauvavuodelle ja suurperheelle nostetaan lasilliset kuohuvaa kun nähdään! Kerran Täti-ihmiselle - HEI! :)

    VastaaPoista
  6. Tiedätkö, tämä kirjoituksesi osui kuin suoraan vastauksena omalle pohdinnalleni, miten kolmannen lapsen edes suunnittelu tuntuu jotenkin paljon suuremmalta askeleelta kuin ensimmäisen saati toisen. Mikä on sinänsä nurinkurista, koska kyllähän se ensimmäinen kaikista eniten heittää kaiken häränpyllylleen, koska sitä vanhemmuuden sitovuutta ja vastuuta joskaan myös ei rakkauden ja ilon määrää mitenkään osaa, pysty tahi kykene ennakoimaan kukaan. Meillä siis kolmas haaveissa, mutta itseä on alkanut vähän käytännön kannalta hirvittää. Kun kuulemma sen kolmannenkaan lapsen mukana ei kasva äidille lisäkäsiä eikä joka autoon noin vain mahdukaan kolmea turvaistuinta takapenkille. (Tiedän, suuret on murheet, kun kumminkin on varaa autoon ja silleen. ;) )

    Joten onnea yksivuotiaalle ja hatunnosto sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt pitää varovasti asetella sanansa, kun en tiedä kaipaatko kannustusta puolesta vai vastaan :D Mutta tuskinpa kenellekään vanhemmalle tarvitsee kertoa, mikä lapsissa on hienoa - ja se vain lisääntyy lasten myötä. Sen sijaan työkin kyllä lisääntyy, eksponentiaalisesti jopa, tuntuu. Kahdesta kolmeen oli (tämänhetkisen olotilani perusteella) isompi muutos kuin yhdestä kahteen.

      Toki myös ymmärrän, että tämä työläin vaihe on lyhyt. Kun lapset ovat kaikki yli viiden, esimerkiksi, työn määrä ei liene suuresti erilainen kahden tahi kolmen kanssa.

      Mutta kiitos onnitteluista ja tsemppiä teille pohdintoihinne :)

      Poista
  7. Myöhästyneet onnitttelut - kyllä se vauvavuodesta selviäminen vaan on hieno saavutus.

    Ja kolmen äitinä allekirjoitan täysin tämän tasapuolisen laiminlyömisen (tosin mä välillä epäilen itseäni senkin tasapuolisuuden suhteen) ja ympäristön kauhistuneet katseet. Niitä mä kyllä jaksan vähän ihmetellä, ei kolme lasta oikeasti ole niin kamalan paljon. Tai sitten vain itselle iskee mittakaavasokeus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja on se. Haikeaa vähän ja hienoa paljon :)

      Ja se mikä on paljon lapsia, on tietysti kontekstisidonnaista. Etenkin, että miten lapset siinä kyseisessä kontekstissa käyttäytyvät :D Joskus kolme on minustakin ihan hirveästi. Ja jaksan minäkin ihmetellä miten joku pärjää vaikka viiden kanssa - ehkä efekti on sama kun yksi- tai kaksilapsinen katselee minun touhujani. Ja kaksoset, ne vasta paljon onkin! ;)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...