Lastenkasvatuksesta ja maalaisjärjestä

En ole pystynyt kirjoittamaan viime päivinä mitään, koska Pudonneissa omenoissa keskustellaan. (No okei, sekin vaikuttaa, että on vähän väsyttänyt iltaisin. Ja että STD käski katsomaan telkkaria, ja siitä vinkistä kannattikin tehdä vaari.) En myöskään ole pystynyt jatkamaan Liinan avaamaa lastenkasvatuskeskustelua. Kun jostain syystä tällä kertaa aloin kiusallisella tavalla tiedostaa, miten vähän asiasta tiedän. (Mikä minua harvoin hidastaa.)

Tiedon puute ei myöskään tarkoita etteikö minulla olisi vahvoja mielipiteitä. Hyvä omakohtainen esimerkki on imetys (joka ei toki ole kasvattamista per se, mutta lastenhoitoa nyt kuitenkin): esikoista odottaessani muistan yhden ystäväni kysyneen aioinko imettää kuusi kuukautta. Hämmennyin, koska imetyksen keston määrittäminen ei ollut käynyt mielessänikään. Myöhemmin kuulin neuvolasta, että tätä suositeltiin, ja suositusta noudatin, koska sittemmin aiheesta näkemäni perustelut ovat kuulostaneet hyviltä. Joku voisi jopa sanoa, että olen ollut melko fanaattinen aiheesta. (Omalla kohdallani, muiden tekemisiin en välitä puuttua.) Niin fanaattinen, että kerrassaan pöyristyin kun toisen lapsen kohdalla turkulaisessa neuvolassa minulle useaan otteeseen suositeltiin kiinteiden aloitusta neljän kuukauden iässä. (Täällä tosiaan niin suositellaan.)

Perustan siis järkkymättömät mielipiteeni satunnaisille lausunnoille tai syvimmillään Hesarin tutkimusuutisointeihin. Tuoreena esimerkkinä tällaisesta tiedon pintaraapaisusta on vanhemmat kasvattavat tytöistä alisuorittajia -uutinen, jolle on helppo nyökytellä ja miettiä, että täytyypä kiinnittää omiin kannustamisen tapoihin huomiota, ja ohittaa se fakta, että uutinen on vain muutaman virkkeen kärjistys yksittäisen tutkimuksen tuloksissa, joka kuitenkin antaa ymmärtää, että tässä on tarkkailtu vain yhtä muuttujaa ja että otantana on ollut viisikymmentä amerikkalaisperhettä. (Tätä aihetta pohdiskeli aiemmin tänään Rouva R.)

No niin, mutta tällaisia ihminen (so. minä) lukee ja poimii niistä omaa vallitsevaa näkemystään tukevia väitteitä. Lastenkasvatusoppaiden lukematta jättäminen ei minulla pohjaakaan siihen, ettenkö uskoisi niiden sisältävän mahdollisesti arvokasta tietoa, vaan laiskuuteen. Ja ehkä hieman pelkoon, että oppaat osoittaisivat nykyiset mallini monella tapaa turmiollisiksi lapsille, ja koska en kuitenkaan oikeasti muuttaisi tapojani, joutuisin vain painiskelemaan aiempaa suurempien tunnontuskien kanssa.

Vaikka eihän se mikään ylpeilyn aihe ole, tällainen tietämättömyys. Katja Lahden tämänpäiväisen kolumnin ydintä sivuten, voisi ajatella, että lastenkasvatus on kenties merkittävintä mitä teemme. Ja kuinka paljon siihen lopulta älyllisiä voimavarojaan panostaa? Aika moni uskoo omaan maalaisjärkeen.

Maalaisjärjen ongelmana tietysti on, että se ei tarkoita mitään. Jonkun maalaisjärki sanoo, että ei pieni kuritus ole ennenkään lapsia vahingoittanut, ja jonkun toisen maalaisjärki sanoo, että pojat luonnostaan tykkäävät autoista. Kolmannen maalaisjärki kertoo, että perhepeti luo lapselle turvallisen lapsuuden.

Ja sitä paitsi miksi maalaisjärki? Maalaisjärki kertonee ihmiselle, ettei kannata laittaa kättä sudenloukkuun ja että lehmää ei kannata lähestyä takaapäin (tai ehkä kannattaakin - minulla ei oikeaa maalaisjärkeä juuri ole).

Itsellä tärkein lastenkasvatuksen perusta on varmasti oma lapsuus: sitä pyrkii toistamaan tapoja, joiden kuvittelee olleen hyviä, ja olemaan toistamatta niitä, joiden ei. Sitä paitsi harvoin sitä pysähtyy tietoisesti valitsemaan tekemisiään, ja jos joskus pysähtyykin, niin kuinka johdonmukaisesti niitä sitten pystyy noudattamaan tässä arjen suorittamisessa. Niinpä.

Mutta silti, harvassa asiassa me olemme niin suuria asiantuntijoita kuin tässä lastenkasvatushommassa. Ja kolmenkymmenen vuoden päästä katsotaan miten kävi. Meidän ansiostamme ja ennen kaikkea varmasti meistä huolimatta.