Mainitsin tuossa edellisessä postauksessa termin "flunssakausi" aivan kuin se olisi osa normaalia elämäämme. Ei ole (ollut).
Uhosin lokakuun alussa että jos en käy jumpassa viidesti kuussa, vedän tilanteesta johtopäätökseni kuten politiikot konsanaan. No, lokakuussa kävinkin viidesti ja sitten marraskuussa kaikki yhden kerran ja joulukuussa en vielä kertaakaan. Kiireen, laiskuuden ja huvittamattomuuden lisäksi käyntejä on estänyt puolet mainituista kuista kestänyt flunssa. Marraskuussa oli omansa, nyt joulukuussa uusi.
Ja miehellä sama.
Lapsilla taas diagnosoitiin lokakuussa korvatulehdus: esikoisella elämänsä toinen (nelivuotiaana) ja kuopuksella ensimmäinen (kaksivuotiaana). Marraskuun kontrollikäynnillä havaittiin ärhäkkä, märkivä korvatulehdus, ja nyt joulukuun kontrollikäynnillä saimme kotiinviemisiksi diagnoosin alkavista liimakorvista. Kahden viikon päähän kontrolli ja harkintaan tuubitus.
Siis meillä?
Kun eiväthän meidän lapset sairasta. Niinkuin emme me vanhemmatkaan.
Esikoisen ensimmäinen korvatulehdusdiagnoosi tehtiin viime keväänä ja silloin, kuten nytkin, muun tutkimuksen yhteydessä. Tulehduksiin ei ole kummallakaan lapsella liittynyt kipua, kuumetta, tai mitään havaittavaa oireilua. Nyt jälkeenpäin osaan yhdistää kuopuksen satunnaisen kaatuilun sekä valituksen kovista äänistä korvatulehduksen oireiksi.
Eli kysymys herää onko esikoinen sairastanutkin elämässään oikeasti kahdeksankymmentä korvatulehdusta, joita ei vain koskaan ole havaittu, koska ne ovat oireettomia. Vai onko kyseessä sittenkin se päiväkoti - päiväkoti, jonka superresistentit virukset tunkevat myös meidän perheemme aiemmin hyvän immuniteetin läpi? Meillä vanhemmilla varmasti stressi, huonostinukkuminen, -syöminen ja liikunnan puute ajavat elimistön ottamaan vastaan jokaikisen vastaantulevan pöpön.
Mutta jotenkin en osaa hyväksyä ajatusta; minun on hyvin vaikea identifioitua uuteen rooliini "korvalasten" äitinä. Ja tuntuu hurjalta ajatella, että tähän asti niin terveiden lasten korvat pitäisi tuubittaa vain muutaman tulehduksen jälkeen. Mutta lääkärimme lohdutti, että hänen esikoisellaan tarvittiin tuubitukseen vain yksi korvatulehdus - yksi joka ei millään parantunut.
No, eräs ystävä - kolmen lapsen äiti - tuossa juuri pohdiskeli miten vaikeaa on päästä eroon lapsettoman ihmisen identiteetistä.
Kai se pitää hyväksyä, että asiat voivat muuttua.
Entinen liimakorva täällä heippa! Mulla todettiin 6-vuotiaana liimakorva lääkärissä käynnin yhteydessä, kun flunssa ei mennyt ohi. En muista, että korviani olisi koskaan särkenyt, muistan vain, että en kuullut. Minulle ei koskaan laitettu tuubeja, jälkeenpäin olen ihmetellyt miksi. Hoitona oli (tuubien sijaan) kerran viikossa korvien puhkaisu ja mädän imeminen ulos. Ja se sattui. Sen kivun muista aina. Tätä jatkui noin puoli vuotta. Jotenkin tuntuu, että ne tuubit olisivat sittenkin olleet parempi vaihtoehto.
VastaaPoistaNo jos lapseni eivät kuule kunnolla, se selittää kyllä monta asiaa ;) Ja oikeastikin lääkäri kyllä varoitteli että etenkin kuopuksen kohdalla asia kannattaa hoitaa koska heikentynyt kuulo saattaa haitata puheen kehitystä..
PoistaMä oon miettinyt tätä itsekseen paranevien korvatulehdusten juttua. Että onko ne itsekseen paranevat sitten juuri niitä oireettomia? Jos on kauheasti kuumetta, voiko olettaa, ettei parane itsekseen? Tarkoittaako kolme neljästä itsekseen paranevasta korvatulehduksesta 75% yhden lapsen korvatulehduksista vai 75% koko lapsiväestön korvatulehduspoolista? OLEN INSINÖÖRI (DIPLOMI-;) ENKÄ PÄRJÄÄ NÄIN EPÄMÄÄRÄISEN TIEDON VARASSA!
VastaaPoistaMuutoin on pakko tunnustaa, etten koe lapsen korvien tuubitusta asiana, joka vaikuttaisi omaan identiteettiini :D Mutta voi olla, etten vain tiedä asiasta tarpeeksi!
Heh, meinaatko että mulla on dramaattiset ilmaisut, vai? ;) Ei se liimakorva sinänsä äiti-identiteettiäni hetkauta, vaan se, että meillä ylipäätään sairastetaan. Olen tuudittautunut siihen, että meidän lapset ovat terveitä - ei tarvi murehtia lääkäreistä, kuureista tai saikuista. Ja tietysti myös siihen, että MINÄ en sairasta.
PoistaMut joo, pienistä asioistahan tässä onneksi puhutaan.
Lääkärimme jutteli myös noista korvatulehduksista, jotka paranevat ilman antibioottia - että niistäkin on vähän kahdenlaista tietoa. Mulla ei minkäänlaista.
Täysin eri alan lääkärin vaimona olen erittäin pätevä (lähes pediatri) kommentoimaan lasten korvahommia. Ykkönen on sairastanut tulehduksia lähes kolmeen vuoteen mennessä viisi ja Kakkonen vuoden aikana viisi. Kumpiakaan ei ole uhattu putkittaa missään vaiheessa. Ykkönen ei oireile. Nyt osaamme päätellä helvetillisintä uhmaa väkevämmän kiukuttelun korvatulehdukseksi. Hänellä myös korvat lopulta puhkeavat eli toinen vaihtoehto todeta tulehdus on löytää tyynyltä verinen eritekasa. Siinä vaiheessa sitten lääkitään. Kakkosen kitinää ei kestä kukaan ja Aviomies lykkää lapseen droppia kun vähänkin punoittaa. Meillä on siis korvalamppu kotona pahimman puoskaroinnin välttämiseksi.
VastaaPoistaTämä selitys pohjusti lähinnä sitä, että putkitukseen päätyminen tai lääkkeidenkään tarve ei noudata varsinaista logiikkaa eikä tulehdusten määrää. Joku Joten anteeksi vaan diplomi-Liina, asiaan ei liene aukotonta vastausta :) Joku oireilee pienillä oireilla rajusti ja vähintään kaikkien mielenterveyden kannalta on parempi lykätä lääkettä. Jos taas oireita ei ole, ne ovat käsittääkseni niitä, joita ei kannata turhaan hoitaa vaikka korvat punoittaisivatkin.
Putkitukseen taas voi joutua ihan suorilta juuri liimakorvan tai jatkuvien tulehdusten ja puhkeamisen aiheuttaman arpeutumisen välttämiseksi. Meidän ipanoita hoitava lääkäri on pitänyt rajana, että perustulehduksia ilman mitään komplikaatioita pitää olla kuusi(!!) puolessa vuodessa ja sitten harkitaan. Ei taaskaan siis selkeää kaavaa, miten putkitukseen "edetään".
Eikä niitä pöpöjä tarvitse kantaa edes tarhasta. Pienten röörit eli korvakäytävät on helposti ahtaat ja se aiheuttaa tulehduksen normaalin flunssan kylkiäisinä kun ilmanvaihto ei niin sanotusti pelaa.
Tuliko riittävän mukatietävää kommentointia? MItäänhän en lopulta tiedä, mutta niin paljon meillä on niitä korvia vahdattu, että pakkohan siinä on itsekin jotakin yrittää ymmärtää.
Mahtavaa sinänsä, jos olette välttyneet enemmiltä sairastumisilta. Mutta ehkä siitä identiteetistä ei kannata pitää kiinni loputtomiin pienten lasten kanssa. Voi joutua pettymään :)
Päiväkodissa oli aamulla lappu "ryhmässä kihomatoja". Sitähän tässä kaivattiinkin. Mitä ne nyt on??
Jes - kyllä kuulosti sen verran pätevältä, että haluaisitko näin etänä diagnosoida kaipaako meidän lapset tuubeja vai ei? ;) Epäilen kyllä että ainakin kuopuksella on tulehdus päällä, sen verran paljon on mustelmia otsassa. Ja esikoinen ei ihan oikeasti kuule mitään... Mutta lääkäri on varattu tiistaille, joten sitä odottelemme.
PoistaTässä on kyllä monta täyskäännöstä jo tehty suhteessa äitiyteen: yksi tiukimmista on ollut hyväksyä itsensä prinsessan äitinä ja vastata kaikista sen seuraamuksista, kuten lapsen mauttomista pinkeistä asuista. :D Että eiköhän tämä mene siinä sivussa.
Kihomadot kuulostaa kivoilta! Säästän itseni googlen kuvahaulta kuitenkin.