Lapsi makaa huoneensa lattialla ja kirkuu naama punaisena. Kohtaus vain pahenee, jos yritän lähestyä: "Ei saa tulla!", "Mee pois! Äiti mee pois!" Tällä kertaa se alkoi liimausprojektin mentyä pieleen ja askartelun päätyttyä, mutta syyt vaihtelevat ihan sattumanvaraisesti. Yhteinen nimittäjä kohtauksille on, että takana on kolmetuntinen päiväkotipäivä.
Kolmevuotias laitettiin siis kymmenen kotonaolokuukauden jälkeen tarhaan, aamupäiviksi, 3-4 päivää viikossa. Ajateltiin pehmeää laskua – ja nyt hoitovapaalla halusin päästä tekemään edes hiukan töitä, joista saa edes hiukan rahaa. Nuorempi kun onneksi vielä vähän nukkuu päivisinkin. (Kerroinko juuri äskettäin, etten ole tehnyt töitä äitiyslomalla tällä kertaa? No, en siis kovin paljoa.)
Yllättävän raskaasti on tarhan aloitus mennyt. Päiväkodissa on aina ollut "kivaa", mutta sen enempää ei kerro. Ei muista mitä oli ruokana. Ei kerro kenen kanssa on leikkinyt.
Jos kolmen tunnin päivästä kestää kaksi tuntia toipua, alkaa hyöty olla vähissä. Päiväunet saattaisivat auttaa, mutta niille en kertakaikkiaan osaa tyttöä rauhoittaa. Automatkoja lukuunottamatta ei ole nukkunut sen jälkeen kun lopetti tarhassa viime syksynä.
Kovin avuttomaksi tuntee itsensä, kun ei saa lasta edes halata. Vielä avuttomammaksi vanhemmaksi kun lähes poikkeuksetta oma hermo pettää jossain kohtaa kiukuttelun kaarta. Onneksi kohtaukset jatkuvat vain aikansa. Tänään huomion käänsi pois vanhempien yöpöydälle jäänyt sipsipussi, josta sai ottaa yhden.
Samanlaista kirkupotku-uhmaa oli havaittavissa viime syksynä, kun vaihdoimme kaupunkia. Se laantui. Kai tämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti