tiistai 18. lokakuuta 2011

Puheita ennen hautajaisia

Lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi istuin savusaunan ja ihanan intialaisen illallisen jälkeen pirttipöydässä yhdeksäntoista rakkaan ihmisen ympäröimänä. Näistä kaikki olen tuntenut vähintään toistakymmentä vuotta, osan ala-asteen alimmilta luokilta.

Kuulin liikuttavia kertomuksia ensimmäisistä kohtaamisista – tunteita inhosta ihailuun – huikeita muisteloita nuoruusvuosien huikeilta seikkailuilta, ja todistuksia siitä, miten olen onnistunut monen elämää koskettamaan. Jopa hyvällä tavalla.

Osa kertomuksista on muodostunut osaksi ystäväpiirin omaa folklorea. Kuten kreisikomediatyyppinen Ahvenanmaan juhannusreissu, jonka kulminaationa yksi sankareistaimme istui kyydissä peukalo paketissa ja polvi sijoiltaan, yksi ohjasi ja kaksi meistä – vaikka en itsekään ymmärrä miten se oli fyysisesti mahdollista – työnsi hajonneen auton leirintäalueelta satamaan ja ylös ramppia Ruotsinlaivaan. Turun satamassa auto työnnettiin laivasta ulos ja kahden meistä isät pelastuspartiona ottivat vastaan hieman haisevan, kypsän kaksvitosen seurueen seikkailultaan.

Mikä mieletön voimavara on tällainen ystäväpiiri, joka on kulkenut kanssani kaikki nämä vuodet ja tuottanut lukemattomia ilon ja onnen hetkiä, joihin viime lauantainen kuuluu yhtenä suurena huipentumana.

Ja mikä onni on päästä tuollaiseen rinkiin, kuulla omat hautajaispuheensa – hieman x-rated. Tosin soisin mielelläni, että Ahvenanmaan juhannusta muisteltaisiin myös uurnani äärellä.

"Viimeinen ilta sinkkuna" on kahden lapsen äidille ja asuntovelanjakajalle enemmän kuin korni konsepti. Onneksi minun ystäväpiirissäni polttarit eivät takerru tähän ajatukseen, vaan häät toimivat verukkeena järjestää juhla ystäville ja ystävyydelle. Ystävyydelle, joka historiallaan ylittää puolison kanssa kuljetun matkan moninkertaisesti, ja joka on iso osa myös perhe-elämääni – se ympäristö, jossa lapseni kasvavat ja monia vuotuisia juhlia viettävät.

Tämän voimavaran tajuaminen tekee nöyräksi. Ja kiitolliseksi.


Kun on tällainen turvaverkko, uskaltaa kiivetä korkealle.

4 kommenttia:

  1. Nöyräksi ja kiitolliseksi tekee se, että on sun kaltainen ystävä! Täällä polttareista yhä toipuvan flunssaisen nenää alkaa vimmatusti kutittaa ja tippa nousee silmään lukiessa. :)

    Yksi tärkeä asia (tai pikemminkin monta tärkeää) muuten, mikä jäi ruåtsalaisten salaliittomuistojen ym. varjoon draama/kreisikomediapisteiltään (öh, mikä ei?!?) muttei arvoltaan, on se kuinka sun ystävyys on kannatellut kyllä mua myös silloin, kun hätä on ollut suurin. En ikinä unohda, kuinka sain järjestää teidän luona 30-vuotisbileeni, kun eron jälkeisessä 20 neliön yksiössä se ei ois tullut kuuloonkaan, ja kuinka mut on myös moodissa itkeskelevä ja raihnainen (=kaukana moodista Ahvenanmaan juhannus -folklore) pyydetty mukaan matkoille ja illanviettoihin ja tarjottu loputon olkapää jolla märehtiä surut läpi. Ja nämä vain konkreettisina esimerkkeinä siitä, mikä on paljon enemmän. Kiipee sinä vaan niin korkeelle kuin pääsee, vastaan otetaan aina, ja mini-me:t ja mies myös!

    /Kata

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua, miten mä en koskaan vastannut tähän kommenttiin! Olin varmaan liian liikuttunut sanoistasi. Taas olen! Love love.

      Poista
  2. Täydelliset polttarit! Todellakin, vanhat rakkaat ystävät on suuri rikkaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, täydelliset. Ihan vieläkin liikutun, kun tätä luen ja niitä muistelen :D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...