Töihinpaluuni on muuttanut perheen sisäistä dynamiikkaa muutenkin kuin pyykkivuorojen osalta. Eniten se on näkynyt esikoisen kasvaneena omistushaluna minua kohtaan, mikä tietysti tuntuu ihan mukavaltakin ellei halua syyllistyä liiasta poissaolosta. Valitettavasti sen kääntöpuolena on siskon osatta jättäminen: "Jätetään pikkusisko isän kanssa, mennään me kahdestaan!"
Kohta nelivuotiaan kanssa onkin helppo mennä retkille kirjastoon ja kahvilaan, ja lyödä ylävitosia salaseuralaisina. Tasapuolisuuspyrkimyksissäni epäonnistun, koska kuopus ei saa samanlaisia kahdenkeskeisiä hetkiä kanssani.
Tosin näyttäisi siltä, ettei hän niitä kaipaakaan, sillä kuopus on selkeästi ottanut nyt isää ensisijaiseksi hoitajakseen. Hän saattaa pyrkiä minun sylistäni isän syliin nähdessään tämän tulevan huoneeseen; jotain, mitä ei olisi aiemmin tehnyt.
Näyttäisi siis, että isompi lapsi kaipaa sitä, jota näkee vähemmän, ja pienempi sitä, jota näkee enemmän. Vai meneekö liikaa keittiöpsykologian puolelle? Mieleen tulee episodi äitiyslomalta, jolloin esikoinen alkoi lohduttomasti itkeä isää (mitä tapahtuu yleensä silloin kun kiellän häntä tai olen muuten ikävä).
"Ii-sää, ii-sää.... Silloinkunsäoletpoissamähuudansiinuuaaa......"
Paljasti korttinsa, raukka.
Meidän tytöt eivät edes huomaa äitiään sen jälkeen, kun isä on tullut töistä kotiin. Molemmat tuijottaa vaan isää ja mitä tahansa se tekeekin, niin se on vaan maailman siistein juttu.
VastaaPoistaSopii mulle - saan poistua vähin äänin huoneesta ilman hirveää huutoa.
Siinä on puolensa, kieltämättä... :)
VastaaPoista