Vietin kaksi äitiysvapaata väitöskirjaprojektini keskellä. Molemmilla kerroilla murehdin jääkö työni ja urani hunningolle ja mitäköhän pitkistä poissaoloista seuraa (ja mitä muutkin sanoo). En jättänyt työntekoa kokonaan äitiyslomien aikanakaan ja täysipäiväisesti palasin töihin lasten ollessa reilun vuoden ikäisiä. Jälkikäteen voi analysoida, että tauot tekivät tutkimukselle myös hyvää. Se ei poista sitä, että sain kulumaan kahdeksan vuotta viiden vuoden projektiin.
Kolmas äitiysloma alkoi viikkoa ennen väitöstäni. Ajattelin, että kun keskeneräinen työ ei nakuttaisi takaraivossa, voisin viettää kotona hiukan pidempäänkin, nautiskella.
Mutta kuinkas sitten kävikään?
Kotijakson aikana tajuntaani on porautunut vapautumisen tunteen lisäksi myös ymmärrys siitä, että minun ihan oikeasti pitää ottaa uusi kurssi elämääni. En voi palata vanhaan, vaan minun luoda itselleni uusi työ. Nurinkurisesti väitän nyt, että jos minulla olisi työ johon palata, tuudittautuisin mukavammin kotirouvan elooni. Mutta nyt minua alkaa jo pahasti jännittää - eikä kuopus ole vielä vuottakaan.
Olen nimittäin joutunut kotiäitiansaan. Kun päivät täyttyvät lastenhoidosta, huomaa hyvin nopeasti olevansa tilanteessa, jossa ajatteleminen sattuu aivoihin ja edes järjellinen keskustelu aikuisten kanssa tuntuu villapaidan neulomiseen verrattavalta urotyöltä. Minä töissä, miten se tapahtuu? Sitä kutistuu ihmisenä, kuten kohtalontoverini Anu hyvin asian ilmaisi.
Ajatus työnteosta myös tuntuu mahdottomalta, koska kuvittelee itsensä tekemään töitä kaaoksessa missä nyt elää. Unohtaa, että lasten mennessä hoitoon aivoista avautuu kokonainen mantere myös muille asioille kuin kodille.
Toinen, realistisempi, huoli nousee siitä, että olen muutaman kuukauden seurantajaksollani löytänyt yhden työpaikan, jota minun olisi ollut mielekästä hakea. Ja hain sitä, vaikka sen vastaanottaminen olisikin tehnyt elämästämme hyvin jännittävää vähäksi aikaa. En päässyt edes haastatteluun.
Kaikkein realistisinta lienee myöntää, että en osaa olla kotona kovin pitkään oli minulla sitten työ johon palata tai ei. Mutta jos vain tietäisin, että saisin töitä vuoden päästä, kyllä minä niin nyt sitten tästä vapaasta nauttisin.
Tai sitten murehtisin jotain muuta.
 |
| Kävin nosturissa. Siinäpä avautui uusia horisontteja ja perhe kutistui. Lihaksitulleet metaforat. |
Ai mitä Raamattu sitten aiheesta sanoo? En tiedä. Ilta-Sanomien otsikointikurssin satoa tämäkin. Mutta terkut sanaparin googlaajalle jos uudelleen tänne eksyt: on ihan okei olla uraäiti! Ihan varmaan Raamatussakin sanottaisiin niin, ellei olisi pahasti anakronismi.
Kyllä tässä vähän kauhistuttaa siirtyä monien vuosien kotiäitiyden ja opiskelun jälkeen työelämään :)
VastaaPoistaUskon että kauhistuttaa, mutta varmasti myös hyvällä tavalla. Tsempit sinnekin :)
PoistaHyvän kurssin olet käynyt :)
VastaaPoistaToivottavasti löydät mielekkään duunin. Ehkä kotielosta nautiskelua voisi tehdä työnhaun ohella? Jos osaisi ottaa molemmat rennosti: luottaa siihen, että työ löytyy kyllä ja muistaa, että kotona olosta ei ole pakko nauttia.
Heh, kiitos :D
PoistaJa kiitos. Katteeton optimisti minussa uskoo, että tietenkin löydän töitä. Jotenkin haluaisin laittaa vain koko ajatuksen hattuhyllylle äitiysvapaani ajaksi - se ei vain ole mahdollista, koska työ pitää etsiä. Ja tein huonosti jos vihjasin, etten nauttisi kotiolosta - haluaisin vain nauttia siitä ilman huolta huomisesta. Sitä en osaa :D
Taisin olla minä, joka ilmaisin itseni huonosti (on liikkeellä tänään tuolla omankin blogin puolella. Syytän huonosti nukuttua yötä -> ks. ensimmäisen kommenttini lähetysaika). Viittasin siihen, kun kirjoitit ettet osaa olla kotona pitkään oli töitä joihin palata tai ei.
PoistaMun mielestä välillä on ihan ookoo myös stressata. Kun on se duuni kuitenkin aika merkityksellinen osa ihmiselämää. Äitiysvapaa on lopulta aika lyhyt aika, joten on ihan luontevaa pohtia myös sitä, mitä sen jälkeen seuraa. Tai näin ainakin kerron itselleni, kun minunkin pitäisi uusi duuni löytää (vanha on toki olemassa, mutta motivaatio siihen palaamiseen on nolla).
Kieltämättä huomasin kyllä viestin lähetysajankohdan, ja olin pahoillani puolestasi. Toivottavasti yösi paranevat!
PoistaKyllä minäkin tavallaan hyväksyn oman murehtimiseni. Sellainen minä vain olen. Onneksi olen pääsääntöisesti niin kiireinen, että en ehdi murehtimaan näin abstrakteja asioita :D Mutta juuri näin minäkin ajattelen - äitiysloma lyhyt, työelämä pitkä (ja tärkeä). Ikävä tosiasia on, että minunkaan työllistymiseni ei varmasti helpotu, mitä pidempään siinä kestää...
Toivottavasti sinunkin työkuviosi ratkeavat mielekkäästi!
Melkoinen helmi tämäkin otsikko. :)
VastaaPoistaMulla on kummallakin vanhempainvapaalla ollut se tilanne, että ei ole työtä, johon palata. Ekalla kierroksella se ahdisti, mutta löytyihän niitä töitä sitten (tosin ei tietenkään ihan oman alan). Nyt toisella kierroksella ei ahdistanut, mutta nyt kun töitä ei edelleenkään oikein ole saanut käyntiin, niin rupeaa ahdistamaan. No, mä oletan että jotenkin se tästä taas sutviutuu, ja koetan hakea perspektiiviä siitä, että vielä neljännesvuosisata on työelämää edessä. Vaikka kummalliselta se tuntuu.
Hetken jo luulitte... ;)
PoistaTämä on varmasti juuri sellainen asia, että ajan kanssa alkaa ahdistaa. Minäkin täysin turhaan murehdin nyt jo, että entä jos töitä ei löydy ensi vuonnakaan. Sitähän voisi sitten murehtia ensi vuonna. Mutta ihan varmaan sutviutuu sinullakin, ja jälkikäteen voi sitten hymähdellä turhille huolilleen :) Ja mikä neljännesvuosisata - kolmannes ainakin, jos nyt eläkkeitä meidän vanhuudessamme enää ylipäätään tunnetaan :D
Niin, nyt kun kirjoitit, niin kyllä sen äitiysloman tavallaan aika paljon rennommin osasi ottaa, kun tiesi, että duuni, johon palaan on
VastaaPoistaa) yhä siellä, mihin sen jätin
b) kohtuullisen turvallinen (sikäli, kun mikään tänä päivänä on)
c) kiinnostunut lisääntymisaikani vaatimuksista vain sikäli, että ilmoitan mahdollisesti muuttuvista suunnitelmistani 2 kk etukenossa.
Pomoni jopa kävi kanssani etukäteiskeskustelun siitä, mihin projekteihin todennäköisesti palaisin. Ja niin tapahtuikin.
Töihin paluu oli silti yllättävän vaikeaa. Kun uutena työntekijänä menee taloon, voi olla melkoisen varma siitä, että jonkinlainen tarve siellä minulle on. Kun vanhana työntekijänä projekti loppuu, on usein jonkinlainen mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä tekisi jatkossa.
Mutta kun vanhempainvapaalta palaa, voi olla melkein varma, että mitään just itselle sopivaa ei juuri nyt ole tarjolla tai heti alkamassa. Mahdollisesti voi tukeutua siihen toivoon, että syrjäyttää oman äitiyslomasijaisensa, mutta ei välttämättä (omani oli ehditty vakinaistaa, hyvä päätös monelta osin, mutta ei työkuormani kannalta.) Tämä tuli mulle melkoisena yllärinä, pakko myöntää.
Että puolensa ja puolensa. Mutta ymmärrän huolesi, sillä luultavasti itse kokisin samoin, omalla kohdallani. (Sun kohdallasi en, koska olen aivan vakuuttunut yleisestä parhaudestasi ja siitä, että saat takuulla kiinnostavaa duunia.)
Kiitos toisesta näkökulmasta - tuolta kannalta en ole osannut töihinpaluuta koskaan ajatella! (Koska en ole tuontyyppisessä tilanteessa koskaan ollut.) Eli varmaan hyvin harvassa tilanteessa pitkä poissaolo on helppo toteuttaa.
PoistaVanhaan työhön palatessa kuitenkin tietää ja voi itse päättää, milloin tilille alkaa tipahdella vähän enemmän euroja, kun taas minä elän sen suhteen jännityksessä. Toki palkka jännittää minua vähemmän kuin se, pääsenkö ylipäätään hyödyntämään pitkähköä koulutustani ja tekemään mielekkäitä töitä... Eli kiitos kannustuksesta, sitä varmasti vielä tarvitaan!
Ihan mahtava otsikko! Ja kiitos viittauksesta - mä löllin täällä samoissa fiiliksissä edelleen. Mä luulen, että lähtisin tukka putkella tulevana syksynä töihin, jos mulla olisi duuni, johon palata. Tai siis, kyllä mulla olis, mutta en enää halua sinne. Mä jatkan sata kertaa mieluummin näin kuin menen duuniin, jonka tekemisestä en nauti. Se ahdistaisi ihan kaikista eniten (kotonaolo ei ahdista yhtään - joskin kaikenlaista tässä tulee tunnettua ja ajateltua aina tuon tuosta).
VastaaPoistaNooh, nyt on tää opiskeluhomma, tai siis haku tänä keväänä edessä, katsotaan miten sen kanssa käy. Väikkäriä harkitsin aikani, mutta päädyin kuitenkin siihen, että vaihdan tässä kohtaa alaa ja aloitan kokonaan alusta. Tota mä kyllä odotan, että aivoista vapautuu alaa viisauksillekin sitten, kun hoitovapaat on ohi. Nyt ei tosiaan kykene oikein mihinkään kovin järjelliseen.. haha :)
Tuo on kyllä tosi reipasta, ottaa uusi suunta elämään, jos vanhat kuviot ei enää miellyttäneet! Äitiyslomalla varmaan saa sellaisen breikin, että kelkka on helppo kääntää. Tavallaan minullakin on edessä suunnanmuutos, jos ja kun yritän hakeutua yliopiston ulkopuolelle töihin. Mutta se tarkka suunta, mihin aion, on vielä kieltämättä vähän hämärän peitossa ja riippuu tarjolla olevista työpaikoista...
PoistaMmhhh. No nyt tulin tähänkin postaukseen kommentoimaan (myönnän olevani tällä haavaa hieman yksinäinen, selitys blogissa). Laitetaan vastapaino: mulla on nyt mahdollisuus omistautua Pelkästään työlle. Se se vasta aivoihin sattuukin, auts!
VastaaPoistaToivokaamme kuitenkin, että pääset satuttamaan aivojasi kotiarjen lisäksi myös töihin. Siitä tulee kiva miksaus. <3
Miksaus on kyllä ehdottomasti parasta! En muista aivoihin ihan kauheasti sattuneen AEL kun keskittyi yksin työhön, mutta ehkä näin lasten jälkeen moinen poikkeustilanne aiheuttaisi juuri tuon tilanteen...
PoistaKiinnostaa kyllä mitä missä miksi ja kuinka kauan! Olet niin mystinen anomuumi :)
No daa, anomuumihan kertoi sulle ns. IRL, et vaan muista! Saksanmaalla. Oon tän ja ens kuun. Ei mitään hurjan radikaalia siis mutta mun pienelle sielulleni ihan riittävästi.
PoistaAch so, krhmh, niinpä kerroitkin. Mutta kaikki taisi olla silloin vielä vähän teorian asteella - ja jotenkin ymmärsin, että olisit ollut raahaamassa perhettä mukaasi, siksi ei soitellut kelloja.
PoistaMutta onhan kaksi kuukautta yksin reissussa ihan hurjan radikaalia, minusta! Varmasti myös monella tavalla palkitsevaa - toivottavasti etenkin työn osalta, ettei tule olo, että on turhaan lähtenyt.
Mä oon samassa tilanteessa: kotonaoloa takana nyt 4 vuotta, 2 lasta saatu, ei työpaikkaa mihin palata. Nyt on ollu pari haastattelua ja huomaan, että hirveen ristiriitaset fiilikset on tästä töihinpaluusta. Toisaalta haluan takaisin sen ammattiminän, joka on pätevä ja hyvä työssään ja etenkin haluan osani siitä aikuisten maailmasta ilman pyllypesuja, uhmaraivareita ja muita ei niin hohdokkaita kotiäitiyden osia. Toisaalta nautin niiiiin paljon tästä ajasta lasten kanssa ja nautin koko ajan enemmän kun lapset kasvaa. Välillä tuntuu, että mieluiten olisin kotona vielä vuoden tai ainakin puoli vuotta. Toki itsetuntoa hivelee, että on päässyt edes haastatteluun asti. Taloudellinen tilanne meillä vaan valitettavasti on sellainen ettei kotonaolo enää ole vaihtoehto, valinta on tehty.
VastaaPoista