"En myöskään tajua, mitä tekemistä kestovaipoilla, kantoliinalla tai
luomusynnytyksellä tms. on hyvän äitiyden/vanhemmuuden kanssa," toteaa uusi ihana lukijani Saara tuolla aiemman postaukseni keskustelussa. Erittäin hyvä pointti. Ja minulla on tähän teoria.
Disclaimerina ilmoitan myös tietäväni, että tällaiset teoriat jäävät juurikin sen mustavalkoisuuden alueelle, mistä tapaan kiukutella.
Useinhan äitiyskeskustelut (en nyt teeskentele puhuvani vanhemmuudesta, koska äitiydestähän näissä puhutaan) keskittyvät aivan toissijaisiin aiheisiin: onko ruoat tehty itse, millaista maitoa lapsi juo, millaisiin haalareihin lapsi puetaan, onko perhepetiä tai - absurdeimmillaan - miten lapsi syntyi.
Useita näistä voi tietysti perustella monesta näkökulmasta, vaikkapa itsetehtyjen ruokien terveellisyydellä (onko välttämättä sitä?) ja perhepedin ja kantoliinan tuomalla läheisyydellä (jota voi tarjota muinkin keinoin). Kestovaippailun voisi perustella säästävän maailmaa sitä lasta varten - joka samaan aikaan puetaan uusiin goretex-asuihin. Jotain yhteistä näissä eri elämänalueen valinnoissa kuitenkin on.
Kun näihin keskusteluihin mennään, "hyvän vanhemmuuden" kriteerit ovat ne, joilla osoitetaan, että lapseen panostetaan. Lue: mitä vaivalloisempaa vanhemmuus on, mitä enemmän itsestään uhraa, sitä enemmän lapsesta välittää ja sen parempi vanhempi on.
Jos valitsee helpottaa arkeaan, ei ole riittävän paneutunut äitiyteen ja valinnasta kuuluu vähintään syyllistyä.
Tähän mielestäni liittyy myös suomalainen puhetapa voivotella odottaville/tuoreille äideille mitä kaikkea kamalaa tuleman pitää. Ja jos menee lapsen synnyttyä omaa tilannettaan kehumaan, niin vastauksena hyvin usein on: "Kyllä se siitä vielä muuttuu kunhan hampaita tulee/oppii kävelemään/tulee uhma-/murros-/keski-ikä." Viimeisenä oljenkortena huomautetaan, että "Kyllähän se vielä yhden lapsen kanssa, mutta odotas kun..." (Siksi lapsia pitääkin aina olla enemmän kuin yksi, mielellään pienellä ikäerolla.)
Väitän että tämä liittyy yleisemmin suomalaiseen työn arvostukseen. Ei
täällä lotolla kuulu rikastua vaan työllä. Äitiyttäkin voi arvostaa vain
jos se nähdään kovana työnä. (Ja onhan se kovaa työtä, vaikka
välillä vähän aitoja madaltaisikin.) Otsa hiessä sinun on leipäsi
hankittava ja niin pois päin.
Usein tuntuu, että omaa valintaa perustellaan oikein nimenomaisesti sillä vaivalloisuudella - mutta silti sitä nyt tekee näin, koska lapsen parastahan sitä vain haluaa. Jos soseiden keitto on kamalan vaivalloista, miksi ei voi hakea kaupasta Semperiä? Vai kuuluuko näin vain sanoa? Onko juuri uhrautumisen osoittaminen hyvää vanhemmuutta?
Usein olen miettinyt tätä erityisesti kestovaippailun kohdalla: ajatteleeko joku kirkastavansa omaa äitiyskruunuaan kun voivottelee miten hankalaa se on. Että kyllä minä nyt uhraudun lapsen ja maailman puolesta. Ainakaan sillä ei kannusta ketään muuta kokeilemaan.
(Mies sai esikoista odottaessamme huumorikirjan, vauvaoppaan miehille, jossa vauvaa verrattiin autoon, tsihi! Siinä kerrottiin, että kestovaipat ovat "oletettavasti ympäristöystävällisempiä, mutta joudut alistumaan siihen, että kynsiesi aluset tuoksahtavat." No ei kyllä tuoksahda. Vaatteet voi tuoksahtaa jos niitä ei huomaa vaihtaa.)
Tai ehkä en vain ymmärrä miten hyväksi äidiksi tullaan. Kun minusta kestovaipat eivät ole olleet lainkaan vaivalloisia. Päinvastoin, Prismassa käyminen on vaivalloista. Ja siksi välttelenkin sitä viimeiseen asti.
Mutta kauhean paljon ne lapset ovat valvottaneet, enkä mihinkään päässyt menemään imetyksen takia. Eli kai minäkin sitten pari hyvä äiti -pistettä saan? Paitsi, että meninhän minä - lapsen kanssa - minne päästettiin. Unohdetaan koko juttu.
Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Vai miten se nyt menikään?
Hyvä teksti! Mä olen itse miettinyt samoja juttuja monta kertaa, ja yleensä näen koko "sellainen ja tällainen äiti tekee asiaa x tai y" -keskustelun ihan naurettavana.
VastaaPoistaTuo suomalainen työn arvostus (ja ehkä myös sellainen "kel onni on"-asenne?) on kyllä varmasti yhteydessä äitiyden arvottamiseen. Mä tässä juuri kaverin kanssa keskustelin siitä, kuinka tuoreet äidit toteavat naureskellen, että nykyään vain jäätelö syödään lämpimänä ja kahvikuppi jää aina kesken. En tiedä onko mulla ollut helppo vai laiminlyöty lapsi, kun oon aina saanut ihan hyvin syötyä ja kahvitkin juotua vaikka joka päivä. Että pitäiskö tätäkin nyt vähän hävetä, kun musta varsinkin vauvavuosi oli lähinnä tosi leppoisaa aikaa. (No joo joskus oli tylsää, väsytti ja ärsytti, TIETTY, mutta perusarki oli sellaista lokoisaa.) Ja kyllä ton taaperon kanssakin elämä on kohtalaisen helppoa - vaikkei se ole varmaan ainakaan nukkumis-, syömis- tai energiamittapuulla mikään "helpon lapsen" ilmentymä. Odotetaan nyt sitten että alkaa se uhmaikä JA tulee toinen lapsi, sitten varmaan syön sanojani ähkyksi asti ;)
Meneeköhän nyt jo ihan ohi aiheen, kun ihmettelen myös sitä, että äidit "valittavat" elämän rankkuudesta ja sitten omasta tahdostaan vaan lisäävät niitä rankkoja asioita. Siis tyylillä "sain viime yönä nukuttua kaks tuntia ja nyt ois kolme koneellista pyykkiä viikattavana ja imuroidakin pitäis ja ruokaa laittaa, huoh". Että älä nyt saakeli sentään mitään pyykkiä pese tai imuria etsi, kun lepäät ja otat rennosti! Pistä se mies keittiöön, jos sellainenkin on! Ylipäänsä koen itseni usein tosi ulkopuoliseksi kotityökeskusteluissa, ei meillä siivota jos ei jakseta :D (Ja ihan kohtalaisessa kunnossa tämä koti kuitenkin on, köh.)
Mutta niin, mä olen hoitanut tätä äitiyttä hyvin pitkälti maalaisjärjellä ja itseäni kuunnellen. On tehty itse ruokaa ja syötetty purkista, käytetty kestovaippoja ja kertiksiä, nukuttu yhdessä ja erikseen.. Joissain enemmän tai vähemmän tärkeissä asioissa (imetys, sitterin käyttö) mulla on ollut hyvä tuuri ja/tai olen ollut sen verran tollo, että olen pitänyt omaa tapaani parhaimpana :)
Tätä viimeistä ei varmaan saisi edes sanoa ääneen: koen olevani aika hyvä äiti. Siis en edes sellaisella "jokainen on paras äiti lapselleen"-mittapuulla, vaan ihan oikeasti. Vaikken pidä askartelusta, hermostun helposti ja taion pullantuoksua pakasteista. Loppujen lopuksi kukaan muu kuitenkaan ei niitä hyvä äiti -pisteitä jaa kuin oma, tyytyväinen lapsi.
(Se pikku pirulainen muuten heräsi kesken kommentin ja meni potan jälkeen lukemaan kirjaston kirjoja. Ah kun tää on rankkaa tää äitiys! :D)
No niinpä, uhmaikä ja toinen lapsi, *odotahan vain* :D
PoistaMeillä on tuo kodinhuolto myös se mistä olen armottomasti karsinut - periaatteella mitään kotitöitä ei tehdä kun lapset nukkuvat... Hieno periaate, suosittelen kaikille.
Touche.
VastaaPoistaTekstisi ja myöskin Onian kommentti liippaavat kovin läheltä omaa (melkoisen mustavalkoista) teoriaani syyllisyysvanhemmuudesta. Eli olet hyvä äiti kunhan tunnet tarpeeksi syyllisyyttä tekemisistäsi. Syyllistäminen on osa syyllisyysvanhemmuutta, ne joiden omatunto ei tarpeeksi kolkuta, on tarpeen palauttaa ruotuun muiden toimesta. :)
Ah, kyllä! Tosin toivoisin vielä, etten itse syyllistyisi.. Järjellä sen tietää, ettei tarvitse, mutta syväänrakennettu on tämä moraalikoodisto.
PoistaKylläpä taas siipaisit omia ajatuksiani taas läheltä. Onnistut vielä muotoilemaan sanottavasi tekstiksi niin oivallisesti, että voinenkin lopettaa oman blogin kirjoittamisen ja jäädä vain seuraamaan tätä :D
VastaaPoistaSe on kyllä jännä miten itseä on luvallista kehua hyvänä vanhempana (/äitinä) kaikenlaisen uhrautumisen ja suorittamisen muodossa, mutta on kyllä vähän sopimatonta kertoa mukavista hetkistä, välittämisestä tai läsnäolosta. No onhan se vähän kornia. Eivät positiiviset asiat kuulu suomalaiseen keskustelukulttuuriin, muuten kuin kadehtimisen muodossa ;)
Kiitos :)
PoistaVaikeuksista on tosiaan aina helpompi tilittää, kumma juttu... "Ei tässä kurjuutta kummempaa."
Hyvin kirjoitettu. Itseäni ärsyttää, kun sanoo, että lapsen kanssa on mukavaa ja arki sujuu, niin eikös sitä todeta, että "odotas kun sillä on uhmäikä". WTF? Pitääkö sitä surra etukäteen, että kohta on _ehkä_ hankalaa? Ihan kuin olisi suurikin synti, kun arki on kivaa ja lapsi iloinen. *uh*
VastaaPoistaJa synnytyskeskustelu saa välillä tosi absurdeja piirteitä, kun äitejä kannustetaan synnyttämään ns luomuna, että "synnytyksen kuuluukin sattua". Toki, mutta kuinka paljon? Liiallinen/hoitamaton kipu traumatisoi eikä todellakaan edistä alkuaikojen vuorovaikutusta. Ja jos päteä haluaa, niin aina voi valehdella että "ilman lääkkeitä synnytin". Totuus jää synnytyssaliin :)
Todellakin! :D Samaa ehdotti Panttilainaamon setäkin kun pohdiskelin miltä se sitten oikein vaikuttaa, että itse ostan oman kihlasormukseni (ja vielä Panttilainaamosta). "Aina voi valehdella."
PoistaHih, miten ärsyttävää samanmielisyyttä :D Olin varautunut vähintään napinaan siitä, että väheksyn äitiyden rankkuutta. Ja sit olisin vastannut, että onhan se rankkaa, siksi koitankin tehdä siitä helpompaa karsimalla turhista vaatimuksista (kuten kodinhuollosta). Mut ei sit.
VastaaPoistaHa haa, mahtava teksti.
VastaaPoistaMulla onkin aina äitikeskusteluissa vähän vaivaantunut olo, kun on siunattu helpolla lapsella, jolla ei vielä ole hampaita tai uhmaikää, eikä sitä toistakaan vielä ole. Olen siis pätemätön sanomaan mitään, mihin ei tulisi vastauksena "odotapa vaan.."
Sanon silti: mun mielestä äitiys on kivaa (vaikka mistä mä tiedän. Odottelen tässä, josko kohta se ei enää oliskaan).
Kiitos :)
PoistaToi on muuten mielenkiintoista, että kaikista asioista saa ihmisillä olla mielipide, paitsi jos ei ole lapsia, ei saa olla mielipiteitä lastenkasvatuksesta, ja vielä yhdellä lapsella ei voi sanoa "oikeasta lapsiperhearjesta" mitään. :) No, voihan olla, että metsään menee, mutta menee moni muukin mielipide...
Liityn tähän ärsyttävään samanmielisyyteen ja totean että veitte kaikki jalat suustani.
VastaaPoistaTäti-ihmisen hirvittävän osuvaa ja omaa maailmankuvaa lähellä olevaa tekstiä aion lukea jatkossakin, kiitos :)
Kiitos kiitos, ja tervetuloa lukijaksi! :) Ja onneksi sait ne jalat pois suusta, huh.
PoistaPiti vielä tulla lisäämään, että valtaosa tuntemistani äideistä on mukavia jalat maassa -tyyppejä, jotka ei turhista valita tai kiillota marttyyrikruunua. Enemmän olen törmännyt siihen "odotahan vaan.." puheenparteen.
VastaaPoistaTäällä interwebissä sen sijaan on näitä, joille kaikki on kovin raskasta. Voisiko se johtua siitä, että netissä asiat helposti kärjistyvät? Kun toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat tekstin välityksellä, jää huomaamatta merkitykset rivien välistä. Ja kuten täällä on mainittukin, Suomessa pidetään vähän huonotapaisena puhua hyvästä onnestaan, tai - pahempaa vielä - pitää sitä omana ansionaan.
Otetaan vaikka Onian paljastus yllä. Kovasti mietin, mutten muista lukeneeni tai kuulleeni kenenkään aiemmin kutsuvan itseään hyväksi äidiksi. Vaikka valtaosa varmasti sellaisia on. Olalletaputus ja hatunnosto Onialle, siis.
(Minäkin olen mielestäni hyvä äiti, ainakin toistaiseksi. Minua ei ole vielä tosissaan koeteltu.)
(Katsokaa nyt. En saanut sitä sanottua ilman disclaimeria.)
Oi briljantti teksti. Miksi, miksi löysin blogisi vasta nyt?
VastaaPoistaTämä odotahan vain -asenne on pesiytynyt lääkärikuntaankin - jälkitarkastuksen yhteydessä lääkäri tiedusteli, miten meillä nukutaan, ja kun säteillen kerroin, että erinomaisesti kiitos vain kysymästä, lääkäri muisti muistuttaa, että ei se välttämättä AINA niin helppoa ole.
Tuli vähän hölmistynyt olo. Että pitäiskö tässä nyt jo alkaa valvoa öitä sitä hetkeä peläten, kun ei ole niin helppoa? Ei varmaan ole aina niin helppoa, mutta sen olen jo elämästä oppinut, että vaikeuksien odottaminen ei auta niitä kestämään.
Kiitos! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan? Mutta muista ettei tämä nyt välttämättä aina niin hyvä ole. ;)
Poista