Lapsi päiväkodissa - äidin vai lapsen parhaaksi?

Liinan blogissa keskusteltiin päiväkodin hyvistä puolista - lapsi viihtyy ja äiti varsinkin - enkä malta olla jatkamatta tästä ah-niin-kutkuttavasta ikuisuusteemasta. On nähdäkseni harvinaista (ja ihailtavaa), että sanotaan, että itse ei jaksaisi olla kotona tai että haluaa mielummin töihin. Ja vaikeaahan sellaista on ainakaan julkisesti sanoa ellei halua kuulla sitä jeesustelevaa miksi-sitten-hankit-lapsia -vastausta. No, joku voi haluta lapsia sekä muuta elämää. (Jälleen kielletty ajatus, tiedän.)

Meidän lapsemme ovat menneet hoitoon reilun vuoden ikäisinä - ei koska olisin ajatellut heidän kaipaavan päiväkotia, ikätasoista seuraa tai ohjattua askartelua (henkilökohtaisesti en usko ihan pienen kaipaavan mitään näistä kovin paljoa), vaan koska minä koin tarvetta palata töihin.

Tällä samalla logiikalla, kun toinen lapsi syntyi, oli minulle selviö ottaa esikoinen pois päivähoidosta. Vaikka mies oli oikeastaan aika vahvastikin vastaan - hän pelkäsi etten jaksaisi. Perusteluni olivat selkeät: muutimme samaan aikaan kun se pikkusisarus oli syntymässä, eli muutoksia oli pienen lapsen elämässä muutenkin (aiemmassa hoitopaikassa hän oli kyllä viihtynyt), ja muutimme lasten isovanhempien kaupunkiin, eli toiveissa oli saada myös hoitoapua. Voi hyvin olla, että toisessa tilanteessa olisin toiminut toisin - itseni vuoksi.

Eli tässä haluan nyt vielä alleviivata pointtiani, joka ei todellakaan ole syyllistää niitä äitejä (joo joo, vanhempia), joiden esikoisen on päiväkodissa kuopuksen ollessa kotihoidossa. Jos hoitoapua ei saa muualta, se voi olla ainoa keino pitää itsensä järjissään. Pointtini on, että minusta myös vanhempien tarpeet pitää voida lausua ääneen, ilman että se luettaisiin väistämättä jotenkin vastakkaisena lapsen tarpeille.

Hyvä vanhempi huomioi myös oman jaksamisensa.

Seuraavaa äitiyslomaa suunnittelin siten, että otan kuopuksen pois hoidosta, ja että esikoinen saa itse valita, että jatkaako. Hän täyttää kuitenkin viisi, ja edessä olisi viimeinen päiväkotivuosi ennen eskaria. Mutta valinta vaikuttaa selvältä (esikoisen päiväkodissa viihtymättömyydestä täytynee avautua toisella kertaa). Eikä minussa ole kyllä sellaista tahtoa, että veisin vastentahtoista lasta hoitoon jos itse olen himassa - ei edes sillä ajatuksella että ryhmäytyisi niiden tulevien eskari- ja ehkä jopa koulukavereittensa kanssa. Tai että hän "tarvitsisi" omanikäistä seuraa. Tai omaa arjen taakkaa helpottaakseni.

Sitäpaitsi kahden kanssa kotona oli helpompaa kuin yhden - ehkä kolmen kanssa on vielä helpompaa? Ehkä ne vanhemmat sisarukset nujakoivat sen verran tehokkaasti keskenään, että minä voin keskittyä vauvaan. Eli antaa sen kölliä leikkimatolla ja itse hengailla netissä. Eikö se niin mene?

(Ja sitten tulee isovanhemmat ja pelastaa.)

Kukaties, ehkä tästä saadaan taas keskustella laajemminkin. Turkulainen demari kansanedustaja Eva-Johanna Eloranta esitti, että subjektiivista päivähoito-oikeutta tulisi rajata osa-aikaiseksi - kustannussyistäpä tietenkin. No, ensimmäisenä älähtivät oman puolueen edustajat: "Esitys ei ole kannatettava, eikä missään määrin sosialidemokraattisen puolueen linjan mukainen valtakunnallisesti tai kuntatasolla."

Nämä jälkimmäistä argumentoivat naiset Heli Paasio ja Piia Elo kannattaisivat "avointa varhaiskasvatusta, päivähoitomaksujen tuntiveloitusta, jolla tarkoitetaan todelliseen käyttöön perustuvaa taksaa, ja kotiapua."

Kyllä kiitos! Päivähoitoa voisi myös tehostaa siten, ettei osapäivälapsi veisi kokopäivälapsen paikkaa ryhmässä - silläkin tulisi jo ehkä pientä säästöä.

Siis vastaus otsikkooni: kumman vaan tai molempien.