Pieni mies, iso päivä

 

Vauva sai nimen tänään.

Juhlat olivat kauniit: lämpimät ja henkiset. 28 astetta ja saman verran ihmisiä vanhempieni olohuoneessa; isosiskojen kasteelle sai kukin antaa oman merkityksensä. (Esikoinen on ollut pahoillaan, kun meidän nimiäisiämme ei ole seremonioitu kirkossa. Nyt sai itse kastaa pikkuveljen. Pienempi isosisko kuivasi pään.)

Tämä oli myös ehkä jopa odottamattoman merkityksekäs päivä itselle. Toisin kuin aiemmin, vauvan nimi pidettiin salassa juhlapäivään asti - itseltämmekin viimeiselle viikolle. Tämä korosti seremonian merkitystä, nimeämisen kautta vauva otetaan osaksi sukua ja yhteisöä. Meidän perheemme on nyt koossa ja kastemekko pakataan odottamaan tulevia sukupolvia. Millaistakohan on kaivaa se esiin (toivottavasti) parin-kolmenkymmenen vuoden päästä?

"Juuri eilenhän näitä omia lapsia tähän puin." Huh.

Relamutsi

Vanhempana oleminen tekee minulle hyvää. Lasten tai ihan vaan oman iän puolesta. Mutta olen oppinut ottamaan hiukan rennommin.

Lapsethan on siitä käteviä, että kaikki myöhästymiset ja tapaamisista kieltäytymiset voi laittaa niiden piikkiin. Mutta en minä silti oikein ole oppinut myöhästymään. Sen sijaan kalenterin hukkasin tässä kolmeksi viikoksi. Sinä aikana kävin neuvolassa ja sovin seuraavan käynnin, ja koska en kehdannut sanoa, että olen hukannut kalenterin, päätin vain painaa uuden ajan mieleeni.

Päivän muistin. Ja päättelin, että joskus kymmenen maissa aikamme varmaan oli, koska otan kaikki ajat kymmeneksi - sitä aikaisemmista kun pystyy kieltäytymään lapsiin vedoten. Menin siis neuvolaan ja kun näin hoitajamme siinä käytävällä, kysyin mihinköhän aikaan meidän aikamme oli. Oli 10:45. Joku normaali ihminen olisi varmaan soittanut ja kysynyt, mutta puhelimessa asioiminen on niin kovin ikävää.

No, kävin siis ostamassa jäätelön ja totesin, että Turun Puutorilla ei ole yhtään penkkiä eikä kyllä mitään muutakaan, pelkkää kivipintaa. Miksi pitää kaupungista tehdä niin ankeaa, kysyin seisoskellessani rennosti jäätelöni kanssa.

Sitten mietin, että mitäköhän tästä kirjoittaisin ja totesin, että olen alkanut tulla vähän pakkomielteiseksi tämän blogin kanssa: tuijotan kävijätilastoja ja murehdin päivitystiheyttäni, ettette te rakkaat lukijat pettyisi olettamissani odotuksissanne - jotka ovat siis korkeat.

Eli ettei tulisi pilattua blogia pakolla, koitan rentoutua tämänkin suhteen. En jää tauolle, enkä lomalle, sanonpahan vain itselleni ääneen, että antaa niiden tilastojen notkahdella ja että ei haittaa jos välillä venahtaa taukoa. Eihän kesällä kukaan fiksu ihminen koneella notku kuitenkaan. Vai?

Aiheitahan mulla kyllä olisi jonossa. Ensimmäisenä se miten kova olen stressaamaan.

Ihmissuhdeongelmia

Mainitsin, että olin viime lauantaina bileissä - siis ihan aikuisten ihmisten juhlissa, joissa nuorisoa edusti vain minun nukkuva vauvani. Ja kuinka ollakaan, heti alkuun pääsin seuraamaan tiukkaa ja yksityiskohtaista selvitystä hankalasta kolmiodraamasta.

Hieman puuduttavan seurattavan keskustelusta teki se, että draaman osapuolet olivat neljävuotiaita: keskustelevien henkilöiden lapset sekä kolmas lapsi, jonka vanhemmat eivät olleet paikalla ja jonka kasvatus oli selkeästi ainakin osatekijänä tilanteeseen "kuka leikkii kenenkin kanssa".

Tunnistan toki huolen. Oman lapsen sosiaalisten suhteiden kehittymistä on hetkittäin tuskallista seurata. Yhdessä vaiheessa esikoinen murheen murtamana kertoi, ettei hänellä ollut päiväkodissa kavereita. Hoitajien mukaan hän taas leikki kaikkien kanssa. Ongelma saattoikin olla tässä: hän oli kaikkien kaveri, mutta vailla yhtä bestistä - jollainen muilla esikoisen mielestä oli.

Päiväkodin ulkopuolella tuon ikäisten lasten kavereiden valinta rajautuu siihen, minkä vanhemmat mahdollistavat. Ystäväpiiri koostuu sukulaisista, naapuruston lapsista sekä vanhempien ystävien lapsista, joiden kanssa lapset leikkivät vanhempien sosialisoidessa keskenään - halusivat lapset sitä tai eivät.

Mutta entä sitten kun leikit eivät sujukaan? Kun tulee alussa mainitun kaltaisia valtatilanteita, joissa yhtä sorretaan? Kuinka paljon aikuisen tulee ohjata lasten leikkiä? Tai entä jos lasten vanhempien ohjaukset menevät ristiin?

Olen antanut itselleni oikeuden komentaa kaikkia meillä tai pihallamme aikaa viettäviä lapsia tiettyyn pisteeseen asti: ei saa ottaa kädestä, ei saa heittää hiekkaa eikä saa repiä minun kukkiani. Mutta esikoisen ikäisten leikeissä vastaan tulee jo monimutkaisempia tilanteita, joihin en tiedä miten puuttuisin.

Aluksi huomasin tuomaroivani ankarammin esikoista kuin vierasta lasta. Toisen lapsen väärintekoa katsottiin läpi sormien, mutta oman ei - meidän lapsemme piti aina joustaa. Tämä linja alkoi kuitenkin tuntua väärältä omaa lastani kohtaan.

Eräs leikkikaveri tapasi erimielisyyden tullen ilmoittaa, että jos ei tehdä hänen tavallaan, hän lähtee kotiin. Tähän esikoinen reagoi alkamalla anella, ettei tämä lähtisi, minkä jälkeen jatkettiin uhkaajan haluamalla leikillä. Seurattuamme miehen kanssa aikamme tätä valtapeliä opetimme lapsen vastaamaan "lähde vaan", ja myös minä puutuin tilanteeseen sanomalla, ettei ole reilua uhkailla poislähdöllä jos ei oikeasti ole poistumassa. Miten ylpeä olinkaan kun lapsi ensimmäistä kertaa puolustautui, ja sanoi, että mene vain, ei haittaa! Mutta oliko tämä opettamamme tapa maailman paras toimintamalli?

Pidän myös ongelmallisena jatkuvaa leikkeihin puuttumista. Haluaisin kotimme olevan sellainen, johon kaverit tulevat mielellään. Ei sellainen, jossa nipomutsi pilaa kaikki leikit. Silti en halua, että lapseni kärsii tai tekee vääryyttä. Pääsääntöisesti pyydän lapsia itse löytämään kompromissin tai ratkaisun riitaansa. Koska onhan riitojen selvittelykin taito, joka pitää oppia.

Tunnistan tietysti myös, että helposti malka on jonkun toisen lapsessa - minkä vuoksi tilanteista ei välttämättä tule puhuttua toisten vanhempien kanssa. Tämä kun helposti voitaisiin kokea syyttämiseksi.

Lapsen reviirien kasvaessa olen yhä harvemmin seuraamassa ja kuulemassa tämän kanssakäymistä kavereittensa kanssa. Eli miten antaisi eväitä, että lapsi ei jäisi altavastaajaksi, mutta toisaalta ei itse käyttäisi väärin valtaa muihin? Siinäpä kevyt iltapohde.

Isän poika

Vauva hymyilee vain isälleen. Tai jos ei ehkä vain isälleen, mutta aina sille. Tai no jos ei tietenkään aina, niin ainakin useammin kuin minulle.

Vatsanväännehymyjä, sanon. Mies saa hyvin syötetyn lapsen hetkeksi köllöttelemään vatsalleen, kun taas huudon tullen lapsi palautetaan minulle.

Vauvanhoitovastuu on meillä selkeästi jaettu: se on minun. Ehkä iloiset hymyt johtuvatkin tästä. Vauva ilahtuu kun kahdesti päivässä näkee minuutin ajan jotain muutakin naamaa kuin minun. Tai ehkäpä vauva ei näe minun naamaani ollenkaan - minä vain höökään hoitotoimenpiteitä enkä pysähdy lepertelemään edes sen kahden minuutin vertaa. Voi voi.

Mutta tällä kertaa ei ollut tarkoitus valittaa kotitöiden epätasaisesta jakautumisesta. Ja kokolailla sama jako on ollut aiemminkin. Esikoisen kohdalla kiukuttelin epäreilua työnjakoa; nyt taas se, että saan hetkittäin hoitaa vain vauvaa, lasketaan vapaahetkeksi. Mies hoitaa iltaisin oman osionsa isompien tyttöjen kanssa, ja hänen lenkkiaikansa on venähtänyt ysin lähdöstä jopa yhteentoista. Minä taas käyn kävelylenkeilläni superteknisissä urheiluasuissani tai bileissä* vauvan kanssa. Tiedän kyllä kaivavani omaa kuoppaani toteamalla, että on vain helpointa pitää vauva itselläni koko ajan. En ole ottanut rintapumppua edes esille, eikä pulloa ole tarjottu lapselle kertaakaan. Kas näin petaan itselleni kotivuoroa koko vuodeksi.

Ihan kohta muuten vauvan ikää ei enää lasketa viikoissa vaan kuukausissa - voitteko ymmärtää? Sanoisinko jopa, että "miten aika rientää!" Mutta en enää itke hormonihuuruissani vastasyntyneen perään. (Vauvan ensimmäisestä elinviikosta vahvin muistikuva jäänee siitä, että tuskailin miten en tule muistamaan sitä.) Vauva on ihana juuri nyt. Uutuutena myös hereilläolo! Jopa puoli tuntia niin ettei syö eikä itke. Ihan hassua.

Myös maistraatin määrittelemä deadline lähestyy. Ensi viikon puhdelistalle kuuluukin käsitöitä: pitäisi kirjailla isän pojan nimi kastemekkoon. Sitä ennen pitäisi siis keksiä vauvalle nimi. Päätä sinä, sanoo mies, ja lobbaa omia suosikkejaan. Suuri viikko edessä. Mutta tämä päätös on kyllä siitä kiitollinen, että ajan kanssa nimestä tulee aina oikea. (No, okei, on sitä harhavalintoihinkin törmätty, mutta ei omalla kohdalla.)

Äitini ompelema kastemekko vuodelta 1975. Uskomaton suoritus, huomioiden, että käsityölahjani ovat häneltä perityt.

Helman viidestä nimestä kaksi ylintä on minun kirjailemiani. Itsekeksityin pistoin - kun nyt mainitsin käsityötaidoista...

* Kyllä: olin eilen bileissä! Koskaan ei ole juhlia, ja sitten kun on, niin ei jaksaisi mennä, mutta kun menee kuitenkin, on tosi kivaa. Aina sama virsi. Vaikka ei siellä virsiä laulettu, vaan, kuten sanoin, oli kivaa. Harmi kun niitä juhlia on niin harvoin...

Uskontunnustus

Minä uskon lautasmalliin, 

kuusiosaiseen ravintoympyrään, 

maitoon, leipään ja vitamiinisuosituksiin.

Ja julkisiin palveluihin,

hyvinvointivaltioon, 

joka sikisi yhteisvastuullisista arvoista,

syntyi sotienjälkeisessä tulevaisuudenuskossa,

kärsi 90-luvun lamassa, 

heikentyi,

horjui ja supistui,

luisui alas talouskriisiin,

nousee yhteisellä ponnistuksella kuolleista,

ja on progressiivisen verotuksen avulla

auttava niin vanhoja kuin uussuomalaisiakin.

Ja peruskouluun,

ihmisten väliseen tasa-arvoon,

rokotusohjelmaan,
ilmastonmuutokseen,

riittävän hyvään vanhemmuuteen,
kohtuuteen,

tieteelliseen maailmanselitykseen

ja feminismiin.

Aamen.

Shopshopshops

Kuten edellisestä postauksesta näkyi, tyärellä on uudet päheät pillifarkut. Olen kehuskellut kuinka meidän lapset kulkevat kierrätysvaatteissa, mutta nyt kun esikoinen on alkanut pukeutua vapaaehtoisesti farkkuihin, olen ollut niin innostunut, että esteettisturhamaisuuksissani halusin ostaa lapselle oikein trendivaatteita. Pukea jos ei pikkuaikuiseksi niin pikkunuorisolaiseksi.

Antropologisesta näkökulmasta kiinnostavaa on, että vaatekaupassa käymisen seuraus oli välitön: mulla ei ole mitään päällepantavaa! (Merkityksessä ehjää ja kivannäköistä, joka mahtuisi päälle ja jossa voisi imettää.) Ja kyllä, vietin sitten tänään harvinaista vapaapäivääni (merkityksessä kaksi vanhinta lasta mummolassa) shoppaillen. Kävin Zarassa ja H&M:ssä ja sitten en enää keksinyt mihin mennä. Ongelmanani on, kuten niin monesti olen todennut, että en raaski ostaa kallista enkä halua ostaa halpaa.

No, en ostanut mitään, mutta vajaavaisuuden tunne jäi. Kävin sentään laiskalla lounaalla parin kaverin kanssa terassilla, joten ei se päivä kokonaan hukkaan mennyt.

Sit tähän joku aasinsilta. Vaikka siitä miten kirppari on tekopyhän hipsterin Jumbo. Minäkin liityin yhteen Facebookin kirppariryhmään. Siellä joku kaupitteli kahta tuttia, jotka olivat kuulemma jääneet käyttämättä. Pakkauksessa eivät kuitenkaan enää olleet. Hintaa oli viisi euroa ja nouto heiltä kotoa.

Shoppailun sijaan rupesin sitten myyntihommiin ja nakuttelin kasan vaippoja toripistefille. Hirveä duuni, enkä tajunnut edes tuutata ilmoituksia täyteen hakusanoja kuten "kestovaippa" ja "kesto vaippa", joten eihän kukaan niitä ilmoja sieltä varmasti edes löydä. Joten seuraa kaupallisia tiedotteita.

Myyntipuheena, että itsehän tykkään käyttää niitä yksiä ja samoja, joten muut ovat jääneet käyttämättä. (Tosin noita BumGeniuksen bambusisävaippoja ollaan käytetty paljonkin, mikä näkyy tarrojen kulahtamisena. Loistava imukyky vaikkapa yövaipaksi. Mutta meillä menee yöt nykyään samalla setillä kuin päivätkin.) Osta osta osta! Pidättäydyn kestovaippaluennosta, mutta mielelläni vastaan kysymyksiin, jos tuotteet eivät ole tuttuja. Tuotetietoa kootusti myös täältä. Noista käyttämättömistä vaipoista voisin pyytää 10e ja muista sitten vähemmän. Ja mitä enemmän ostat, sitä halvemmalla saat. Osta osta osta! Hipsteri oot kuitenkin.

Lisäksi voisin luopua harsoista: kaapista löytyy toistakymmentä MaM designin valkaisematonta vaippaharsoa. (Valkaisemattomilla on parempi imukyky ja bonuksena ei mene sekaisin puklurättien kanssa.) Osta osta nekin!

Edit 23.5. Poistan tästä alta myydyt tuotteet - kun nyt kauppiaaksi rupesin.

BumGenius bambuinen sisävaippa, M-koko. (3 kappaletta, tarrat nyppyyntyneet)

BumGenius bambuinen sisävaippa, L-koko. (2 kappaletta)

FuzziBunz taskuvaippa, käyttämätön, S.

Myllymuksut taskuvaippa, käyttämätön, S-M.

Myllymuksut taskuvaippa, S-M.

Kosteussulku käyttäytyy kummallisesti, eli on irti kankaasta. Ehjä kuitenkin eli ei falskaa.

TotBots sisävaippa, S.

Unimix sisävaippa, S.

ImseVimse vaippakuori, XL (2 kappaletta) selkäpuolen kuminauha uusittava - kuminauhakujan sisällä eli simppeli homma. (Käsityötaitoiselle ilmaiseksi kierrätyksen riemusta.)

Voikukkia!

- "Siis nää on niiiin ihania! Mä aina lapsena rakastin näitä!"

Tytär ottaa vanhenemisen tosissaan.

Kalaset

Nyt on lapsi sitten juhlittu viisivuotiaaksi. (Härregud! Ja ehkä ihan pikkuisen snif. Synttäreitä edeltävänä iltana lapsi itsekin sanoi haluavansa olla vielä neljä. Tämän tunteen muistan lapsuudesta: vaikka lähtökohtaisesti odottaa malttamattomana olevansa isompi, on se samalla myös vähän pelottavaa.)

Tarhakaverijuhlat, joita jännitin etukäteen, olivat loppujen lopuksi helpommat kuin toiset kaverisynttärit - ehkä siksi koska vierasjoukko oli tottunut toimimaan ryhmänä keskenään. Ohjelmassa oli aasinhäntää, saippuakuplia ja kasvomaalausta, ja pääosin kaikki oli lasten mielestä ihan kiruttavan hauskaa. Sattuipa vielä se kesän ensimmäinen päiväkin ja vauva tosiaan nukkua posotti läpi juhlien. Jättemysigt!

Niissä toisissa juhlissa, joissa oli lapsen valitsemia vieraita meidän vanhempien kavereiden lapsista, rentona emäntänä stressasin kun kaikki ei mennyt tasan käsikirjoituksen mukaan: pari lasta halusi tehdä omiaan ja toiset eivät olisi tulleet leikkeihin lainkaan herkkujen ääreltä. Näissä juhlissa yritin edellä mainittujen lisäksi ohjelmoida vähän hippaa ja sokkoakin, mutta eivät ne oikein ottaneet tulta alleen. Löysivät sitten pihalta madon tai koppakuoriaisen ja puuhasivat sille koko porukan voimin jotain sanktuaaria. Loppu hyvin ja silleen.

Samaisten juhlien alla mies aloitteli hyviä perinteitä noudattaen koemielessä terassin hiontaa, ja suunnitteli rautakauppareissua päiväuniajaksi ("Olisi esikoisen kanssa poissa jaloista"). Tästä vielä kehotin ihan ystävällisesti pidättäytymään, mutta siinä kohtaa kun mies veteli päiväunia minun valmistellessa tarjottavia yhden kitisevän kaksivuotiaan ja yhden itkevän vauvan kanssa, sain kevyen ruumiistairtautumiskokemuksen ja mies ei-niin-lempeän herätyksen.

Toisen kohtauksen olisin saattanut saada kun synttäreiden ajankohtaan osui joku helvetin jääpallo-ottelu. En voinut ottaa juhlapöydästä kuviakaan kuin toiselta laidalta, ettei kuvissa näkyisi, että meillä on telkkari auki lastenjuhlissa. Pahaa tekee edes kertoa. Mutta en sanonut mitään kovin moneen kertaan enkä pahasti.

No, keskityn epäolennaisuuksiin. Sankari itse oli juhliinsa kovin tyytyväinen, ja uskoakseni myös vieraat viihtyivät. Tarinan opetus lienee, että minun pitäisi oppia olemaan rennompi. Mutta ei ollut ihan eka opetus tällä saralla. Enkä opi. 

Cute overload koettiin jälkimmäisillä synttäreillä kun onnitteluyhteislaulun jälkeen yksi kaveripoika lauloi päivänsankarille serenadin: "Mun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen ja uu-uu, se on sun näköinen."

Awwwww.

Synttärikakkuna takuuvarma mutasellainen.

Lasten kanssa askarreltu "aasi", joka on eksoottisesti kirahvi. Ei tarvi kertoa, että kirahvilla ei ole tuollaista kuonoa.

Et niinku...

- Äiti?
- No?
- Et niinku voinks mä ottaa purkan?

- Äiti? ...Äiti? ...Äiti?
- No?
- Et niinku mikä päivä huomenna on?

Näin alkaa dialogi meillä ehkä kolmesataa kertaa päivässä. Esikoinen ei voi puhutella minua suoraan. Ei vaikka katsoisin häntä silmiin. Vaikka hän ilmiselvästi tietäisi minun kuulevan. Hänen pitää sanoa "Äiti?" ja minun pitää vastata "No?" ennen kuin päästään asiaan. Tai asiaan ja asiaan - seuraavakin repliikki alkaa sanoilla "Et niinku..." (Ja jos vaikka mies sanoo minun kanssani yhtä aikaa "No?", esikoinen toistaa äiti-pyyntönsä niin monta kertaa kunnes minä vastaan yksin ja selkeällä äänellä "No?")

Puolet keskusteluistamme on turhia täytesanoja. Mutta ohi ei pidä lapsen asia menemän, se varmistetaan.

Toinen kiinnostava puhetapa löytyy lapsen leikeistä bestiksensä kanssa:

- Jooko, et tää menis nyt talliin.
- Jooko, et se sanois et tuu sääkin.
- Joo. Tuu sääkin. Jooko, et se sit tulis.
- Joo.
- Jooko, et tän nimi olis Multanen.
- Jooko, et tänki nimi olis Multanen.
- Jooko, et ei.

Minä sen sijaan muistan, että minun lapsuudessani leikit neuvoteltiin toisin:

- Nyt tää pistäis tän mekon.
- Joo, ja sit nää menis tänne juhliin.
- Ja sit nää menis tanssimaan.

Jos haluaisi sukupuolityypittää, voisi pohtia miksi tyttöjen roolileikeissä neuvottelu on niin keskeisellä sijalla, kun taas poikien vastaavissa leikeissä käydään niin sanotusti suoraan asiaan. Ninjat eivät neuvottele.

Mistä nämä puhetavat tulevat? Ja, ennen kaikkea, millaisiin rooleihin ne lapsia ohjaavat?

Jooko et sit tää makais tässä ihan muina roolimalleina?

Reipasta vai tyhmää?

Veteen piirretty viiva, sanoisin.

Viikko sitten järjestettiin esikoisen baletin kevätjuhlanäytös, johon menimme tietysti koko perheen voimin. Jälkeenpäin tuli mieleen, että joku ehkä ei olisi ottanut kolmeviikkoista konserttisalityyppiseen tapahtumaan. Mutta tosiaan vasta jälkeenpäin.* Toki poistuin salista vauvan huutaessa, mutta toisten riemuksi tulin aina takaisin.

Viikkoa aiemmin olimme jo olleet kuopuksen jumpan kevätjuhlissa. Temmellystapahtumassa ei toki kukaan voinut erityisesti häiriintyä meistä, mutta vauvan herkkä sielu saattoi. Ymmärrän nyt olevani sellainen parjattu äiti-ihminen, joka ei ymmärrä pysyä kotoa lapsen ja muun yhteisön parhaaksi.

Toinen harhaisuuden hetki iski lapsen synttäreiden kohdalla: viime vuonna meillä oli esikoisen syntymäpäiväfestareilla kolme kattausta, mutta ei tarhakavereita - vaikka lapsi on ollut kutsuttuna monissa tarhakaverijuhlissa. Tänä vuonna meillä järjestetään myös tarhakaverijuhlat. Koska esikoinen on nyt lopettanut hoidossa, tuntuu tärkeältä ylläpitää kontaktia niihin lapsiin, ja annoin kutsua kaikki, jotka lapsi halusi. Tämä tarkoittaa kahdeksaa lasta - meidän lasten lisäksi. (Huokaisin ihan vähän salaa kun kaikki eivät pääsekään.)

Paitsi tietysti juhlavalmisteluiden mahduttaminen päiväohjelmaan, vähän jännittää tuollaisen laumatapahtuman kaitseminen. Tai siis niille lapsille pitäisi kai olla jotain ohjelmaa, jotta eivät ihan riehu. Hankin jo ison pahvin. Siihen voi piirtää aasin. Joo. Ja vauva saa vain sitten luvan nukkua juhlien aikaan.

Ja sitten vielä tämä:

Ylitinko nyt itseni äitinä ja kasvattajana - vai alitinko? Ostin lapselle toivomaansa kiinalaista muovikrääsää. Käytettynä, mutta silti. Periaatteista viis, nyt tähdätään materialla saavutettavaan lapsen onnellisuuteen lyhyellä tähtäimellä. Ja onnelliseksi se tulee, päätellen ilmeestään kun tänään näki lahjansa tuossa pöydällä. (En sitten älynnyt korjata sitä takaisin piiloon valokuvaussessioni jälkeen viime yönä - en minä omasta mielestäni ole näin aivoton.)

Mutta palatakseni lahja-asioihin: kun nyt vauhtiin pääsin, niin harkitsen lisäksi lapsen haaveilemia korkokenkiä. (Kyllä, sellaisia myydään viisivuotiaille.) Oliko se niin, että jos lapsena ei anneta olla prinsessa, niin aikuisena haluaa? Vai ollaanko nyt yksikaistaisella tiellä kohti missihaaveita?

* Ja kokemus ei mitenkään estä minua suunnittelemasta, että menisin viikon kuluttua kuuntelemaan Satua Ars Novaan...

Banaanipannukakku

Lisää samojen reseptien variointia: se on, lisää käyttöä niille mustille banaaneille. Resepti on mitoitettu uunivuokaan, joka on meidän perheen ateriakoko - pellilliseen tarvitset tuplataikinan.

Banaanipannukakku

Tarvitset:

5 dl maitoa
2 munaa
2 banaania (muussattuna)
50 g voita (sulatettuna)
2,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 rkl sokeria
ripaus suolaa

1. Sekoita aineet (muistathan sekoittaa leivinjauheen ensin jauhoihin).
2. Anna mieluusti turvota puoli tuntia.
3. Paista 225-asteisen uunin keskitasossa n. 30 minuuttia tai kunnes kypsää. Huom: ei pursuile kuten tavallinen pannari.

Jäätelön puutteessa laiton päälle turkkilaista jogurttia ja kuningatarhilloa.
Joskus osuu vahingossa ihan kohdilleen!

Helppo (ja tomaatiton) feta-pinaatti-lasagne

Täti-ihmisen keittokirjasta luvusta "Ruokaa, jota (ihme kyllä) syövät kaikki perheemme jäsenet": kasvislasagnea vailla kasviksia ja ennen kaikkea vailla tomaattikastiketta, jota esikoinen vihaa - vaikka rakastaa ketsuppia. (Mikään määrä tämän epäloogisuuden osoittelua ei ole muuttanut vallitsevaa tilannetta.)

"Helpoksi" kehtaan kutsua reseptiä, koska pinaattikastike on niin vaivaton, juustokastikkeensa nyt on tietysti oma vaivansa. (Senkin voisi korvata kerma-maidolla ja juustoraasteella, sanon ma.)

Mutta siis:

Feta-pinaatti-lasagne

Tarvitset:

Lasagnelevyjä

Pinaattikastike
300 g (2 pussia) pinaattia
200 g (1 prk) fetaa
100 g raejuustoa
1 sipuli tahi 2 kevätsipulia varsineen (Kevätsipuli hajosi uunissa niin pehmeäksi, ettei esikoinen huomannut sitä. Hah!)
1-2 valkosipulin kynttä
pinjansiemeniä
mustapippuria

Juustokastike (ohje suoraan lasagnelevypakkauksesta)
50 g voita
1 dl vehnäjauhoja
1 l maitoa
200 g (pari kourallista) juustoraastetta

Valmista pinaattikastike: sekoita ainekset.

Valmista juustokastike: sulata voi, lisää vehnäjauhot ja vatkaa maito vähitellen kastikkeeseen. Ota kattila pois levyltä ja lisää joukkoon juustoraaste.

Rakenna lasagne kerroksittain: pohjalle pinaattitäyte, sitten juustotäyte, sitten lasagnelevy. Päällimmäiseksi lasagnelevyn päälle vielä juustokastike ja pinnalle juustoraastetta.

Paista 175-asteisen uunin alatasolla n. 50 minuuttia.

Kyllä, ruokalaji on hyvin lähellä canneloni-reseptiäni. Onneksi en ole ruokabloggari, niin ei tule paineita. Vaikka lisäsinhän minä pinjansiemeniä.

Kahden viikon huijauksen jatkoajalla

Pieni mies on kuukauden. Kehtaanko enää sanoakaan, että kaikki on yhä vaan helppoa ja mukavaa? Vauva nukkuu hyvin ja syö paljon, välillä vähän itkeskelee. Isommat lapset lohduttavat: "Ei hätää, pikkuveli, ei hätää." Viisivuotias on ylpeä kun saa suuren vastuutehtävän, pitää vauvaa sylissä, ja kaksivuotiaan suurin synti on tahtoa suukotella vauvaa juuri kun haluaisin sen nukahtavan.

Täällä Bloggerin luonnoksissa on hautunut helmikuussa laadittu teksti, joka alkoi näin:

"On varmaan raskasta olla äiti," pohdiskeli esikoinen eilen illalla sängyssään. "Kun pitää olla koko ajan vihainen." (Vaikka juuri eilen nukkumaanmeno sujui ilman sen suurempia kiukkukohtauksia meiltä keneltäkään.)
"Olenko minä sitten koko ajan vihainen?"
"No joo."

Niinpä: auts. Eikä se lapsi tietysti aivan väärässäkään ollut.

Nyt tuntuu toisenlaiselta. Vaikka olen päivät pitkät lasten kanssa, ja saatan hetkittäin hermostua, en ole äärimmilleen viritetty jousi, kuten tuossa väitöstä edeltävänä aikana. Koska mitä sitä selittelemään: mitä väsyneempi olen, sitä helpommin hermostun. Ja, no, näin jälkikäteen on helppo arvioida, että olivathan viimeiset kuukaudet ennen väitöstä aika tiukkoja.

Postaus jatkui pohdinnalla, että "Pahinta tässä on se, että vaikka muu stressi helpottaa, niin väsymys ei varmasti vähene kolmosen synnyttyä." Mutta hah: helpotti sekin! Ainakin hetkellisesti. Vaikka herään ehkä viisi kertaa yössä syöttämään (kuka laskee?) ja vaihdan vaipan yleensä kerran, tunnen itseni vähemmän väsyneeksi, vähemmän kuormittuneeksi kuin talvella. (Muistaakseni imetyksen aikaan on kyllä aina väsyttänyt vähemmän - vasta sen jälkeen lasten herätykset käyvät kuolemaksi.) Kesä ja valoisuus auttavat myös paljon.

Stressitaso on varmasti laskenut myös lapsilla. Heitä ei enää tarvitse repiä ylös sängystä aamuisin, pakottaa vastenmielisiin talvivaatteisiin ja kiirehtiä kohti päiväkotia; iltaisin he eivät ole päiväkotipäivästä väsyneitä. Päivien rytmi on huomattavasti rauhallisempi kuin ennen.

Miehen väitöskirjan deadline on ensi viikolla, ja väitöspäivänkin saivat vihdoin rukattua - ennen kesälomia! Josko sitten viimeinenkin meistä pääsisi hengähtämään lomalle.

Juuri nyt isommat lapset ovat vanhemmillani - äitini soitti eilen ja pyysi voisivatko tytöt tulla joskus yökylään: "Vaikka tänään?" En pannut vastaan. Vauva nukkuu ja mies juoksentelee sukkahousuissa jossain päin Uudenmaan metsiä. Taidan ottaa toisen kupin kahvia.

Kesän ensimmäiset mansikat torikauppiaalta olivat symboliarvoltaan merkittävämpiä kuin maultaan.

Eipä mulla muuta. Leuhkitaan ku tavataan!

Ulkoisettu motivaattori

Aloitin taas kerran juoksuharrastuksen.

Tai siis: päätin aloittaa juoksemisen.

Kävin siis kävelyllä.

En pidä juoksemisesta, ja motivaatio-ongelmanikin on tullut läpikäytyä aiemmin. (Kiitos Valeäiti, mä niin samaistuin - paitsi että mä en ole edes ole aloittanut.) Miksi ihmeessä taas vaivaudun? No koska.

1. Hengästyn matkalla alakerrasta yläkertaan. Viimeksi olen urheillut joulukuun alussa. Sanan "urheilu" tilalle voi myös vaihtaa sanaparin "kävellyt kilometrin" ja se on yhä totta. Kuntoa tarvitaan, jotta voi pelata futista, mikä on ihanaa. Ei haittaisi myöskään arjessa jos en olisi tällainen energiaton mato. Jos yleväksi ruvetaan, niin ehkä eläisikin vähän pidempään, tai terveempänä.*

2. Juoksu on ainoa kunnonkohotusmuoto, johon näin pikkuvauvavaiheessa helposti irtoan: ei aikatauluja ja vauvan voi ottaa mukaan.

3. Kaikki muutkin juoksee (mikä on tietysti paras motivaattori kaikkeen). Eli kai siitä pakosti jotain voi saadakin.

4. Soft shell -takki. Lahja ei ollut mieheltä mikään hienovarainen vihje, että kiva jos sinäkin urheilet. Sen se sanoo ihan suoraan. Mutta lahjaksi saan joko itse tarkoin osoittamiani tuotteita - tai sitten urheilukamoja. (Olen tosi hienovaraisesti sanonut ihan suoraan, että en minä urheiluvarusteita tarvitse vaan aikaa urheilla.) Onhan miehen innostus minun urheiluuni myös hyvä: kotoa tuleva tuki on ensimmäinen ehto sille, että kotoa pääsee poistumaan. Ja on näin hienoa urheiluvarustetta toki pakko käyttää.

5. Soft shell -takki. Kummallisen hälytinkommelluksen takia mies tuli kotiin miesten takin kanssa, vaikka oli ostanut naistensellaisen. Menin siis vaihtamaan takkia, ja jouduin sovituksen jälkeen valitsemaan M-koon. Urheilun lisääminen ja kakunsyönnin vähentäminen lienevät helpoimmat keinot palata jollain aikavälillä vanhoihin mittoihin (ja mahtua muihinkin kuin niihin yksiin farkkuihin, joiden haarus on jo pahasti revennyt).

6. Lenkkeily on myös helpoimpia mahdollisia tapoja saada "omaa aikaa". Unohdetaan se, että mukavammin aika kuluisi kakkua syömällä kahvilassa.

Toinen suuri kysymys: Miksi jokin olisi tällä kertaa toisin?
Ehkä ei olekaan, mutta lähden hakemaan motivaatiota ulkoisin keinoin:

1.  Julistamalla uutta alkua täällä, minkä jälkeen on noloa taas lopettaa ennen kuin aloittaakaan. Ilkkukaa minua rumasti jos juoksuaiheisia postauksia ei ala kuulua!

2. Rekisteröitymällä Sports trackeriin: datan keruu saa ponnistelut näyttämään todellisimmilta. Pics or didn't happen! (Tämä atk-aika on alkanut kyllä lähteä käsistä: pysähdyin ensimmäisellä lenkillä ensimmäiseen kadunkulmaan asentamaan ohjelmaa puhelimeen. Lataus ei kuitenkaan onnistunut, ja sen sijaan otin jonkun halvan kopion, joka ei sitten tallentanut kävelyäni: hukkaan meni koko lenkki!)

3. Osallistumalla johonkin juoksutapahtumaan syksyllä - mielellään kaverin kanssa, jotta saa suorituspaineita. Serkulla olisi kolmekymppistavoitteena juosta ensimmäinen puolimaraton lokakuun alussa, mutta se lienee minunkin harhaiselle luonteelleni liian iso tavoite. Niin ja synnytystä käytän tekosyynä. Kympin lenkki Ruissalojuoksussa 21.9. voisi ehkä olla mahdollisuuksien rajoissa.

4. Ja sitten vielä luin männä iltoina Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Vaikka en hirveän vakuuttunut ollut kirjasta, hirveän vakuuttavasti Murakami puhuu juoksemisesta. Eli kai todellisen juoksutavoitteen on sitten oltava maratoni. Kröh. Mainitsinko jo harhaisesta itseuskosta?

Huvittavin osuus tässä uhossa on, että en ole juossut vielä metriäkään, vaan kävelemällä joutuu aloittamaan. Toistin tänään sen ensimmäisen, rekisteröimättömän kävelyni: hiukan vajaa tunti, hiukan vajaa viisi kilsaa. Kunnostani kertoo paljon, että tämä tuntuu ihan urheilusuoritukselta. Mutta tiedättekö mitä: siitä tulee myös ihan siis tosi nastat vibat! Ihan niin kuin kaikki ovat aina väittäneet! Jos vain se ulkoinen motivaattori saisi minut potkittua liikkeelle, niin ehkä sisäinen motivaatio syntyisi tämän tunteen kautta. Pretty please?

* Sattuvasti tähän Hesari kertoi tänään, että istuminen tappaa. Ja sitä ei voi kompensoida sillä pienellä iltalenkillä.

"On huo­mat­tu, et­tä run­sas is­tu­mi­nen on it­se­näi­nen kuo­le­maa ai­heut­ta­va ris­ki­te­ki­jä, vaik­ka liik­kui­si pal­jon. Lo­giik­ka on sa­ma kuin tu­pa­koin­nis­sa. Ei tun­nin lenk­ki pois­ta nii­tä hait­to­ja, joi­ta syn­tyy, kun polt­taa as­kin tu­pak­kaa," kertoo jutussa terveysliikunnan tutkija Tommi Vasankari.

Ja miten minä vietän päiväni? No niinpä. Istun aina paitsi ruokapöydässä. Romahdan ensimmäisen mahdollisuuden tullen hiekkalaatikon reunalle tönöttämään, ja voivottelen mielessäni kun on pakko antaa keinuissa vauhtia. Laiskuus laiskistuttaa.

Just a number

Joudun aika ajoin tilanteeseen, etten muista omaa ikääni. Olen joutunut kehittämään muistisäännön, ettei aina tarvitse laskea syntymävuodesta: sain esikoiseni 30-vuotiaana. Olen nyt siis 35. Minun keski-ikäiseen korvaani se kuulostaa vielä melko nuorelta.

Mutta jos Mikko Mallikkaan isää katsoo... Niin, minäkin täytän tänä vuonna 36. Ehkä se on sitten  rajapyykki.

Keski-ikäinen olin kyllä jo teininä: 14-vuotiaana harrastin sukututkimusta ja vietin pitkät kesäiset päivät maakunta-arkistossa mikrofilmejä tutkien muiden eläkeläisten kanssa. Minulla oli myös puutarhapalsta, jonka menestys oli samaa luokkaa kuin nykyäänkin. Intoilin Palmyran rauniokaupungista.

Sen jälkeen olin nuori toistakymmentä vuotta. Kaksikymppisyys meni teatterilla, juhliessa, maailmalla ja opiskellessa. Tässä järjestyksessä. (Mutta valmistuin minä silti maisteriksi opintotukikuukausien määrittelemissä puitteissa, ettei ihan luopioksi luulla.)

Kolmekymppisyys, näin puolivälissä tarkasteltuna, meni lastentekoon ja väitöskirjan parissa. Ensimmäiset viisi vuotta olin enimmäkseen raskaana, ja loppukin mennee pienten lasten parissa. Laskin ihan itse, että kun kolmonen aloittaa koulunkäynnin, olen 42. Nelikymppisyys tuntuu kaukaiselta ajatukselta, vaikka oikeasti se on ihan kulman takana.

Niin että mitäköhän se nelikymppisyys sitten tulee olemaan? Työntekoa, varmaan, tai toivottavasti, mutta missä ja miten? Jotenkin harhaisesti kuvittelen, että tähän asti on eletty tällaisia erilaisia kausia - opiskelu, väitöskirja, lasten hankinta - ja sitten alkaa se loppuelämä. Mutta tuskinpa siitä tämän valmiimpaa tulee. Yhdet projektit vain korvautuvat toisilla: hankitaan linna Ranskasta, ruvetaan luomuviininviljelijöiksi ja eletään lasten kautta. Tai jotain muuta.

Huomaatteko: esikoisen syntymäpäivä laittaa filosofiseksi.