Tärkeintä

Esikoinen oli kulturoitunut päiväkodissa ja tiesi että tänään on "Suomen syntymäpäivä".

- Kaikkein tärkein päivä, hän lausui painokkaasti.

- Ja kaikkein tärkeintä tänä päivänä on tehdä joulukortit!

Selvä.

Mutta työtä käskettyä, tilaus lähti äsken. Aivan uniikin upeat kortit tuli. (Totesin, että yhtään valokuvaa ei löydy viimeiseltä kuudelta kuukaudelta, niin että molemmat lapset näyttäisivät fiksulta yhtä aikaa, eli laitoin kaksi täysin eriparista kuvaa. Esikoisesta olisi ollut hienoja tonttutanssikuvia, mutta ainakin lapsen isoäiti olisi loukkaantunut kuopuksen puolesta moisesta puolueellisuudesta.) Eli sori vaan kaverit - jos olette aiempina vuosina saaneet meiltä kortin, tänä vuonna ei tule, sillä otin vain minimimäärän sukulaisille, joiden suhteen on aito loukkaantumisriski.

Aion nimittäin ylittää itseni tänä vuonna alisuorittamisessa. Pukki on tänä vuonna vähän väsynyt. Totesin tuossa viime viikolla, että jopa sen joulukalenterin hakeminen kellarista, saati täytteiden haaliminen, olisi täydellisen ylivoimainen suoritus. Onneksi vanhempani hankkivat lapsille paperikalenterit (olivat hankkineet joka tapauksessa, puol. huom.) eikä esikoinen ole muistanut täytettävää kalenteria pyytää, eli nyt oikeastaan vain vältyimme tuplakalentereilta.

Ajattelin pitää koko joulukoristelaatikon kellarissa kunnes joku sitä rupeaa kinuamaan. Itse joulun vietämme kuitenkin vanhemmillamme, ja siellä lapset saavat koristella kuusta ja nauttia tontuista.

Elämme melkoisessa kädestä suuhun -tilanteesta. Kauppareissulla ostetaan talvihaalarit, kun näyttää olevan pakkastakin ja oman lapsen syntymäpäivälahja.

Onneksi on flunssakausi, niin mies joutui perumaan tälle päivälle suunnittelemansa 60 kilometrin (juu ei ole kirjoitusvirhettä tuossa) lenkin ja minä iltapäivän kahvittelut. Mies oli sen sijaan aamupäivän töissä ja minä parkkeerasin työpaikan autiolle parkkipaikalle iltapäivällä. Tajusin kuitenkin pian, että ei tänään kuulu olla töissä vaan facebookissa, joten pistin koneen kiinni ja lähdin kotiin perheen kanssa saunomaan. (Matkalla jonotin Siwassa puoli tuntia maitoa, koska kaikilla muillakin oli olut juuri loppunut. Mahdoton ajatus (muillekin), että yhtenä päivänä kuukaudessa olisivat kaupat kiinni.)

Huonosta ajankäytöstä johtuen - en lopulta voi muuta syyttää - jouduin siis ensimmäistä kertaa toteamaan, että deadline ei pidä: en saa yhtä lupaamaani juttua huomiseksi millään.

No, siitäkin selvittäneen. Ja palatakseni tuohon mikä on tärkeitä (eli pelastaakseni omat äitipisteeni armottoman nettiyleisön edessä): onneksi meitä vanhempia on kaksi. Jompikumpi hakee lapset hoidosta neljältä. Ja koska työt jäävät töihin, kotona eletään kotiarkea. Eli uskaltaisin väittää, ettei tätä kiirettä kuitenkaan lapsilla maksateta. Kaikella muulla kyllä.

Voi toki ajatella, että ihminen tekee itseään tärkeäksi olemalla kiireinen. Ja enemmän minua varmaan tulee hajottamaan se kotiäitiyden aikakäsitys. 

Mutta tuskin minua kamalasti harmittaa kun tämä on ohi.