Minähän osaan! (Eli marraskuun ihme.)

Kaikkeen ne blogit ihmisen ajavat. Minä nimittäin aloin neuloa Project Maman Katjan innoittamana. Vuoden 2010 kynnyksellä Katja suunnitteli uudenvuoden lupauksia ja yksi niistä oli neulominen. Kaikki trendikkäät kaverini olivat jo marttoja, joten ajattelin, että tokihan sitten minäkin! Ensimmäinen projektini, tilkkupeitto (sellaisista neulotuista patalapuista jotka ompelin koneella yhteen) kesti vuoden valmistua.

Pitkään (ja syystä) olin sitä mieltä, että teen vain suorakulmion muotoisia kappaleita, mutta sitten päätin osata lukea ohjeita ja niin vaan olen tehnyt lapasia ja sukatkin. (Koskaan en ole nähnyt miehen käyttävän omiaan, mutta tehnyt olen.) Tänä syksynä olen pääasiassa uurastanut tiskirättejä lapsen jumpan joulumyyjäisiin. Nimenomaan uurastanut: kolmessa kuukaudessa olen tehnyt kolme ja puoli.

Ehkä pitäisikin aloittaa, että kaikkeen ne lasten harrastukset ihmisen ajavat. Marraskuun alkupuolella sain jumpan pukuhuoneessa käteeni kerän ärjynpinkkiä lankaa ja käsinkirjoitetut ohjeet - pitsineulesäärystimiin. Vaadin suusanalliset selitykset ohjeen tulkinnaksi ja laskeskelin, että kyllähän minä ehkä tuollaiset saan aikaan. Kenties jopa ennen Helsinkiin muuttoa.

- Ne pitää olla sitten jalassa sunnuntaina kisoissa, perääni huikattiin.

Vaatimaton ihminen kun olen, en osaa oikein hehkuttaa itseäni, mutta huomasin olevani virtuoosi myös neulomisessa ja tein, toden totta, kaksi säärystintä vaaditussa ajassa. Kisoja edeltävän perjantain vietimme Bowlbyn oppien mukaisesti - isommat lapset leikkivät mitä leikkivät, vauva teki mitä teki ja minä neuloin.

Jos leikitään, että olisin laittanut lapsen vaihtamaan sointuvammat sukkahousut kuvausta varten.

Toissapäivänä satuin kävelemään lasten kanssa tavaratalon pipo-osaston halki ja jäin haikailemaan jälleen kerran kadonneelle pipolleni korvaajaa. Löysinkin ihan kivoja neulottuja pipoja, mutta hurjaan hintaan. Ja esikoinen vierellä kärttämässä omaa. Koin modernin taiteen museon näyttelyvieraalle tyypillisen harhan: teen itse samanlaiset - ja halvemmalla!

Jätin siis pipot sijoilleen ja ostin kaksi kerää valkoista lankaa - yhden hileillä lapsen pipoa varten, yhden luonnonvalkoisen itselleni. Niin ja paksut puikot. Kotona menin Novitan neulehakuun ja syötin sinne ostamani langan: kah, löytyi pipo-ohje*. Tämän pitkäjänteisen suunnittelutyön jälkeen pääsin vihdoin aloittamaan.

Tänään aamulla päättelin langat.

Kuvausassistenttina hieman pienempi pää.

*Vähän sovelsin ohjetta. Siis sovelsin! Sanoinhan, että olen virtuoosi. Tein palmikon kuudella kerroksella seitsemän sijaan ja kavensin opastettua nopeampaan tahtiin - en halunnut löysää kuuppaa päälaelle vaan napakan mallin.

Kas näin napakka se on, kertoo klassinen "minä ja mun kamera".

Olen huumaantunut tästä uudelleensaavutetusta taidosta. "Uudelleen" siksi, että teinhän minä yläasteellakin palmikkolapaset. Ja nyt neljän vuoden puikottelun jälkeen koen sen verran varmuutta, että uskallan jopa ostaa lankoja ja puikkoja - että niille tulee käyttöä. Ei tarvitse keksiä loputtomasti projekteja niistä samoista jämälangoista niillä ainoilla puikoillani.

Eli kiitos Katja, kiitos jumppa! Tästä se lähtee: hulluna pipoihin AW13-14!