Välillä huomaan sortuvani siihen. Käytyäni kaupassa koko pesueeni kera. Matkustettuani junalla Helsinkiin yksin lasten kanssa. Raahattuani kolmikon sateessa bussilla harrastamaan. Siivottuani. Kylläpä olen sankari, taputtelen itseäni olkapäälle. Olen sankariäiti, kun teen asiat vaikeimman kautta ja selviän kertomaan hassuja anekdootteja.
Mutta kun en minä ollenkaan halua olla sankariäiti. Uskon vakaasti, että itsensä äitiyden alttarilla uhraava nainen saa palkakseen vain kiittämättömät lapset eli vanhuuden omaa uhrautumistaan muistellen. Luovun monista asioista lasteni takia, tietenkin. Mutta enimmäkseen olen mukavuudenhaluinen ihminen ja haluan myös harrastaa omiani, vaikka minulla pieniä lapsia onkin. Mielelläni ottaisin enemmänkin vapaa-aikaa.
Siksi olinkin hieman järkyttynyt, kun mieheni näytti minulle sankariäitikorttia eräässä väsyneessä aamukeskustelussa. Miehen mukaan yritän yli omien voimieni, kun haluan pitää isommat lapset pois päiväkodista. Jos isommat lapset olisivat päiväkodissa, voisin levätä päivisin silloin kuin vauvakin lepää, miehen järkeily kuului. Vauva kun ei oikein vieläkään perusta yöllä nukkumisesta.
Huolestuttavinta kuitenkin oli, että kuulin vastaavani sankariäitiretoriikalla: lasten parasta minä vain ajattelen. Tosiasiassa ajattelen myös aamuja, joita ei tarvitse aikatauluttaa, ja päiviä, jotka sujuvat mukavasti isojen lasten kanssa harrastaen - verrattuna pyjamahiippailuun yksin vauvan kanssa. Vaikka näen valinnassa ehdottomia hyötypuolia, argumentoin tavalla, joka ei anna toisen luulla minun pääsevän liian helpolla. Ja tämä tässä on se aivohäiriö, josta haluaisin eroon. En halua päteä kantamalla mahdollisimman suurta taakkaa.
Koska tunnistin ajatuksen ja epäilen, että väsymys on muutenkin saattanut sumentaa järkeäni, päätin tehdä poikkeuksen ja kuunnella miestäni. Päätöstä edesauttoi esikoisen toistuva kysely siitä milloin hän pääsee takaisin päiväkotiin. Siispä hain ja sain paikan lapselle tämän vanhasta päiväkotiryhmästä. (Entä se muutto Helsinkiin, kysytte. No siinähän kysytte.)
Kun vien esikoisen päiväkotiin, saan rikottua ideaalin kotonahoidetuista lapsista. Mutta samalla huomaan laskevani miten työtaakkani itse asiassa kasvaakin esikoisen muutaman tunnin päiväkotipäivistä. Pitää herätä ja ties mitä. Sisäinen sankariäiti täällä hei! Onneksi myös keskimmäisen hakemus on sisällä kevättä odottamassa. Pääsee siitäkin argumentista.
Samaisessa keskustelussa mies ehdotti, että etkö voisi käyttää blogiyhteisöäsi niiden dogmienne purkamiseen. Tietoisen tasolla nähdäkseni sitä jo teemme. Nauramme epätäydellisyyksillemme, kiroamme vastoinkäymisiämme. Mutta entä se sisäinen ääni, joka haluaa ettei kukaan pääse sanomaan että velttoilen? Miten se vaiennetaan?
Minne pystytetään sankariäitien muistopaasi?
***
Tämä oli ainekirjoitushaasteen neljäs aine. Haastajana toimin minä ja koostepostaus seuraa, mutta kenties vasta tiistaina. (Tahtoo tuo elämä häiritä bloggaamista, pahoittelen.) Samalla nimeän myös seuraavan aiheen antajan. Jos et vinkannut osallistumisestasi haasteen annossa, teehän se nyt!
Sankariäitiyteen en osaa sanoa mitään, lapsia kun ei meidän taloudessa ainakaan vielä ole, mutta tunnistan ajatusmaailman. Sen, että enemmän paremmin ja minä en ainakaan luovuta. Se on aika hurja maailma jos siihen uppoutuu liiaksi.
VastaaPoistaMutta kyllä minä teille sankariäideille paasin pystyttäisin. Nostan hattua.
Liiallinen päteminen onnistuu kyllä asiassa kuin asiassa, äitiys on vain sen yksi ilmentymä...
PoistaJa hatunnostoista vähän kiemurrellen kiitän, koska juuri siitä halusin pyristellä eroon: että ei ole sankariutta olla äiti. Tai ainakaan tarvitse olla. Ehkä muuten hienoa monella tavalla. :)
Mulle oli kunnia ja omantunnon asia hoitaa esikoinen kotona, kun kuopus syntyi (ikäeroa oli vain 1 v ja 7kk). Ja hoidinhan minä, mutta millä kustannuksella? Itseni tietenkin ja näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut päätyä helpompaankin ratkaisuun....Tsemppiä, me ollaan sakareita kaikki!
VastaaPoistaMä olen tätä paljon pohtinut, että mikä olisi "helpommalla pääsemistä". Jos ajattelee kuten minä - tai ilmeisimmin myös sinä - ehkä sitä helpompaa ratkaisua ei ole... Eli osaisiko sitä kuitenkaan olla röhnöttää jos lapset olisivat hoidossa muualla?
PoistaMutta kiitos tsempistä, ja anteeksi, että takerrun typoon, mutta olen tuntenut yhden Sakarin ja hän oli hieno mies. Eli ollaan vaan Sakareita :D
Elämäntilannehan meillä on semisti eri, mutta tunnistan kyllä tuosta aika paljon.
VastaaPoistaTänä aamuna jopa - puoliksi, mutta vain puoliksi vitsinä - siivosin keittiön kun mies ja lapsi söivät aamiaista. En oikein tajua, mitä sillä uhrautumisella kuvittelin saavani. (No, sainhan mä silläkin jotain: aikaa lukea Hesari omalla aamiaisellani. Mutta kuitenkin.)
Sisäinen sankariäitini tunnistaa sinun sisäisen sankariäitisi ja suorittaa salaisen kädenpuristuksen.
*Sisäinen sankariäiti tervehtii takaisin.*
PoistaTuollaiseen käytökseen juuri viittasin - joskin tuossa kyseisessä tekosessa on mainitsemasi välitön hyötyefekti, ja meillä mies käyttää sitä. Ei voi istua aamiaispöytään yhdessä muiden kanssa, vaan siivoaa keittiötä, kunnes pääsee sitten omassa rauhassa yksin syömään. Itse taas huomaan toimittavani jotain kodinhuoltoa jos mies leikkii mukavasti lasten kanssa, eli jään mielestäni siinä tappiolle. Täytyy alkaa petrata!
Totta kai mäkin kirjoitin sankariäideistä :) (nyt kun sain tekstin wordpressin syövereistä yleisönkin luettavaksi).
VastaaPoistaSe on kyllä vaarallinen ansa. Mä meinasin sortua siihen kaksosten kestovaippailun kanssa, ja kyllä molemmat imetyksetkin on ehkä menneet hitusen liikaa sankaroinnin puolelle. Mutta se on myös ihan tosi vaikeaa rajanvetoa, että mikä on turhaa (itselleen) pätemistä, ja mikä on ihan tervettä no yritetään vielä -asennetta.
Meillähän esikoinen on ollut hoidossa kaksosten koko olemassaoloajan, ja siinä oli puolensa ja puolensa. Hyvät puolet oli se, että mies vei sen aina aamuisin, eikä mun tarvinnut kokea huonoa omatuntoa sen virittämättömyydestä (tai ruokkimattomuudesta tai ulkoiluttamattomuudesta tai muusta pienestä, mikä olisi voinut jäädä hoitamatta). Huono puoli oli se, että aamuisin piti kuitenkin herätä sen aamutoimiin ja iltapäivät piti vauvojen kanssa aikatauluttaa hakemisen mukaan. Mutta meillä ratkaisu kyllä silti varmasti säästi meidän molempien hermoja. Toivottavasti teillekin löytyy uusi vähemmän sankarillinen tasapaino.
Mielenkiintoinen kysymys on tosiaan se kenelle yrittää päteä. Koska mielestäni en kauheasti rakenna itsestäni sankaria ulkopuolisille (vai rakennanko? - te sen tiedätte paremmin). Mutta ainakin omassa parisuhteessa voisi lopettaa sen "kun minä teen niin kauheasti" -elämöinnin. Alkaisi vaan rehdisti maata sohvalla välillä... :D
PoistaJa kyllä mä näen, että esikoisen hoidossa pitämisessäkin on vissit hyötynsä. (Sanoisin, että herrajumala kaksosten kanssa ainakin!!!, mutta viitaten tuohon seuraavaan kommenttiisi jätän sanomatta :D) Nämä on niin tilannekohtaisia kysymyksiä, että mitään yleistä on turha koittaa linjata.
Täytyy vielä todeta, että koko kaksosten äitiyshän on yhtä sankariäitiansaa - tosin myös siinä mielessä, että rupeaa uskomaan niitä lähes päivittäisiä "vitsi miten sä selviät" -kommentteja, vaikka oma elämä sillä hetkellä olisi suhteellisen leppoisaakin.
VastaaPoistaYmmärrän, mutta silti - luulen, että termi "leppoisa" saa tässä eri merkityksiä kuin mitä minä olisin seitsemän vuotta sitten arvostanut... :D Eli et sä siitä sankariäidin viitasta kaksosten kanssa taida päästä millään.
PoistaNiin mutta entä se muutto Helsinkiin? :)
VastaaPoistaTätä lukiessani oikein mietin tunnistanko itsestäni sankariäidin piirteitä. Koska tavallaan olen pikemminkin sitä tyyppiä, joka menee sieltä missä aita on matalin. Mutta kyllä, ehkä työmatkaa edeltävät valmistelut ovat sankariäitimäisiä, kun yritän tehdä asioita valmiiksi kotiväelle.
No siinähän kysyt! :D
PoistaMutta lyhyesti: tilanne on jäissä. Muutto on teoriassa suunnitteilla, mutta käytännössä mitään ei tapahdu. Mennään ihan päivä kerrallaan, kun tuntuu, että ei vain kertakaikkiaan ehdi suunnittelemaan suuria muutoksia. Siksi aloin jossain kohtaa elää kuten asuisimme tässä jatkossakin - kunnes toisin todistetaan.
Marttyyrisankarius, kukapa meistä ei siihen joskus/ silloin tällöin/ usein sortuisi? Niin ihanan inhimillistä. :)
VastaaPoistaOma vastineeni löytyy täältä: http://mukkimakki.blogspot.fi/2013/11/sankaritarina.html
Jään innolla odottamaan koostetta ja muiden tarinoiden lukemista!
Kyllä se taitaa olla aikamoinen helmasynti meillä äideillä... Kooste on työn alla ja takana - sankaribloggaaja täällä valvoo kaiket yöt saadakseen homman tehtyä ;D
PoistaKiva lukea postaus sankariäitiydestä, kun minä kirjoitin sankari-isistä. :)
VastaaPoistaHuomaan kyllä itsessäni tuota samaa itsenikorostamista aina välillä. Minäkin hoidin esikoisen kotona, kun kuopus syntyi, mutta ihan samoista syistä kuin sinä. Se oli oikeasti itselleni helpompaa. :)
Tykkäsin sun kirjoituksesta myös! Tuli hyviä kirjoituksia haasteeseen - enkä ota kunniaa siitä :)
PoistaJa hyvä kuulla, etten ole ainoa. Pitää perustaa joku anonyymit pätijät -kerho. Ensimmäinen askel parantumiseen on tosiasioiden tunnustaminen, eikö?
Tämä oli hyvä kirjoitus (taas). Mä sorrun kokoajan suorittamaan omaa sankariäitiyttäni, mutta joillain hetkillä tosiaan toivoisin, että joku taivaallinen väliintulo tulisi ja päättäisi meidän puolesta, että isommat menee hoitoon ja mä hiippailisin pyjamassa koko päivän vauvan kanssa.. Kirjoittelisin blogia, koulujuttuja ja leipoisin. Siivoilisin hissukseen ja pesisin pyykkiä. Ai että.
VastaaPoistaMutta sitten mun sisäinen sankariäiti alkaa valittaa, ja tajuan että joutuisin itse viemään ne sinne hoitoon ja heräämään aikaisin, ja mitä NE MUUTKIN ajattelis?