Yllätyksellinen postaus, jossa bloggari huomioi vuodenajan vaihtuneen

Laitoin aurinkoisen päivän kunniaksi terassia oleskelukuntoon myyntikuvia varten.

- Laitatteko asuntoa myyntiin, kysyi naapuri.

 

Kenties läpinäkyvää on siis pihan puunaukseni, mutta myynnin verukkeella sain kuin sainkin pihan kesäkuntoon ennätysaikataulussa.

Kesäpihan kunniaksi kevään ensimmäiset saippuakuplat!

Vapaus koitti myös puoli vuotta vaunuissa päivystäneelle kuopukselle.

Ja tietysti ensimmäiset terassikahvit perjantaisen illallisvierailun ylijäämäherkuilla.

Voihan ilo, elämä ja aurinko sentään, kyllä sitä synkkää talvea taas riittikin!

Materian vanki

Olen alkanut seurata velkakierteestä irtipyrkivän ihmisen blogia. Jalon kannustuksen ohella huomaan viikko toisensa jälkeen hämmästeleväni miten paljon ostospohdintaa - ja miten paljon ostamista - voi mahtua ihmisen elämään. Ja miten täydellisen harkittu voikaan olla ripsiväri tai kahvikuppi.

Sitten tajusin olevani täysin samassa tilanteessa, vain hieman eri suunnasta katsoen. Moni tavara on minulle päätynyt muuten vain ja sattumalta, mutta nyt kun se on hallussani, se saa loputtomasti uusia merkityksiä. Pyrin materiasta eroon, mutta en salli itseni luopua tavarasta, jonka joudun korvaamaan toisella. Ja siitä, jota ei voi korvata, en raaski.

Päässäni humisee jatkuvana virtana listaus kodin irtaimistosta:

Nuo lautaset hävitän kyllä kun muutetaan.
Mihin ihmeeseen minä tuon jukeboksin laitan?
Ottaisikohan serkku tämän isoäidin tekemän nallen?
Jokohan vihdoin tuon Billy-kirjahyllyn saisi korvattua yhtenäisellä? (Ja kuka huolisi Billyn?)
Roskikseen kädetön nukke, jalaton barbi ja koiveton kirahvi! Roskikseen! (On minussakin hurja puoleni.)

Kaiken jahkailun, huopaamisen ja muun liikehdinnän jälkeen olemme siis vihdoin laittamassa asuntoamme (julkiseen) myyntiin. (Älkää kuitenkaan kysykö mihin aiomme muuttaa, koska minä yhä näen tulevaisuutemme Helsingissä ja mies meinaa Raisioon. Esikoinen on esikouluun ilmoitettu tuohon naapuriin.)

Nyt on siis työn alla sesonginvaihto. Koonvaihto. Nurkissa olevien laatikoiden kadottaminen. Kaappien inventaari. Myyntiä varten avartaminen.

Täällä ei ikinä ole ollut näin kaoottista.

Sängyn alle unohtui Puppe-kirja. Löytämisen iloa ilmoituksen tutkijoille.

Tältähän meillä aina näyttää.

Se luonnollisestikaan ei näy kuvissa. Olen lasten suotuisalla avustuksella ottanut myyntikuvia - keskimäärin puoli huonetta päivässä. Mutta seuraavaksi pitäisi kadottaa ne nurkistaan irrotetut, vailla paikkaa olleet laatikot ja nyssäkät - koska ymmärtääkseni näytöissä pitää esitellä enemmän kuin puoli huonetta kerrallaan.

Muutossa sitten otan kovalevyn käsilaukkuun ja pyydän muita kadottamaan loput.

(No sehän olisi ihan kauheaa tietenkin. Vaikeaa on rakastaa tavaraa ja paheksua yhtä aikaa.)

Pumpulitynnyrissä kasvaneet

Jostain syystä esikoinen alkoi eilen rallatella joululaulua 

- Joulupukki, joulupukki, valkoparta, vanha ukki, käypä tänne, emme pelkää, äiti antaa sulle selkään... Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? "Antaa selkään."
- Antaa selkään? No siis antaa selkäsauna. Löylyttää.
- Siis vihtoa vai?
- Ei kun... lyödä.
- Ai koivunoksilla?
- Ei kun ihan lyödä. [Esitin lyöväni kämmenellä sylissäni olevaa vauvaa selkään.]
- Miksi et lyönyt oikeasti?
- No kun se sattuu kun antaa selkään.
- Ai.

Aiemmin tänä keväänä lapsi tuli kerran mietteliäänä tunnustamaan, että olivat kuunnelleet naapurin tytön kanssa uutisia. Voi luoja, mitäköhän verilöylyjä tai lapsentappajia siellä oli puitu, mietin.

Lapsi kertoi, että radiossa oli sanottu, että Siwassa, ei täällä Suomessa, mutta jossain lähellä kuitenkin, oli joku yrittänyt ryöstää sen kaupan, ja sillä oli ollut puukko, mutta kehenkään ei ollut sitten sattunut. Että tapahtuuko sellaista ihan oikeasti?

Kerroin, että kyllä, maailmassa tapahtuu kaikenlaisia pahoja asioita ja niistä kerrotaan uutisissa, ja siksi uutiset eivät ole lapsille. Lasten ei tarvitse murehtia sellaisista asioista, vaan vanhemmat pitävät lapsista huolta ja murehtivat heidän puolestaan. Lapsi vaikutti huojentuneelta.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta, että minulla on pian kuusivuotias lapsi, joka tietää mikä on sfinksi ja nimeltä kaikki My Little Pony -hahmot, mutta jolle selkäsaunan konsepti on täysin vieras. Ja jolle kaupan ryöstöjä tapahtuu vain tarinoissa.

Miten mahtavassa maailmassa hän elääkään. Toivottavasti vielä kauan.

Raamattu ja uraäitiys

eli ainahan se on mielessä: työ.

Vietin kaksi äitiysvapaata väitöskirjaprojektini keskellä. Molemmilla kerroilla murehdin jääkö työni ja urani hunningolle ja mitäköhän pitkistä poissaoloista seuraa (ja mitä muutkin sanoo). En jättänyt työntekoa kokonaan äitiyslomien aikanakaan ja täysipäiväisesti palasin töihin lasten ollessa reilun vuoden ikäisiä. Jälkikäteen voi analysoida, että tauot tekivät tutkimukselle myös hyvää. Se ei poista sitä, että sain kulumaan kahdeksan vuotta viiden vuoden projektiin.

Kolmas äitiysloma alkoi viikkoa ennen väitöstäni. Ajattelin, että kun keskeneräinen työ ei nakuttaisi takaraivossa, voisin viettää kotona hiukan pidempäänkin, nautiskella.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kotijakson aikana tajuntaani on porautunut vapautumisen tunteen lisäksi myös ymmärrys siitä, että minun ihan oikeasti pitää ottaa uusi kurssi elämääni. En voi palata vanhaan, vaan minun luoda itselleni uusi työ. Nurinkurisesti väitän nyt, että jos minulla olisi työ johon palata, tuudittautuisin mukavammin kotirouvan elooni. Mutta nyt minua alkaa jo pahasti jännittää - eikä kuopus ole vielä vuottakaan.

Olen nimittäin joutunut kotiäitiansaan. Kun päivät täyttyvät lastenhoidosta, huomaa hyvin nopeasti olevansa tilanteessa, jossa ajatteleminen sattuu aivoihin ja edes järjellinen keskustelu aikuisten kanssa tuntuu villapaidan neulomiseen verrattavalta urotyöltä. Minä töissä, miten se tapahtuu? Sitä kutistuu ihmisenä, kuten kohtalontoverini Anu hyvin asian ilmaisi.

Ajatus työnteosta myös tuntuu mahdottomalta, koska kuvittelee itsensä tekemään töitä kaaoksessa missä nyt elää. Unohtaa, että lasten mennessä hoitoon aivoista avautuu kokonainen mantere myös muille asioille kuin kodille.

Toinen, realistisempi, huoli nousee siitä, että olen muutaman kuukauden seurantajaksollani löytänyt yhden työpaikan, jota minun olisi ollut mielekästä hakea. Ja hain sitä, vaikka sen vastaanottaminen olisikin tehnyt elämästämme hyvin jännittävää vähäksi aikaa. En päässyt edes haastatteluun.

Kaikkein realistisinta lienee myöntää, että en osaa olla kotona kovin pitkään oli minulla sitten työ johon palata tai ei. Mutta jos vain tietäisin, että saisin töitä vuoden päästä, kyllä minä niin nyt sitten tästä vapaasta nauttisin.

Tai sitten murehtisin jotain muuta.

Kävin nosturissa. Siinäpä avautui uusia horisontteja ja perhe kutistui. Lihaksitulleet metaforat.

Ai mitä Raamattu sitten aiheesta sanoo? En tiedä. Ilta-Sanomien otsikointikurssin satoa tämäkin. Mutta terkut sanaparin googlaajalle jos uudelleen tänne eksyt: on ihan okei olla uraäiti! Ihan varmaan Raamatussakin sanottaisiin niin, ellei olisi pahasti anakronismi.

Puhenaisia

Keskimmäinen lapsi on isosiskon hellässä varjossa kasvanut hulvattomaksi pajattajaksi. "Me tultiin tänne syömään, koska mulla on nälkä!" hän huikkaa ravintolan ovelta tarjoilijalle - ja muillekin asiakkaille tiedoksi. "Pistin jalkaan lenkkarit."

Päiväkotiin tutustuessamme kymmenen lasta syö hiljaisuudessa, yksi puhuu. "Mamma ja pappa laittoi muussiin liikaa suolaa." "Me vaihdettiin huoneita. Meillä on alakerta ja yläsänky." "Vesikin voi olla tosi kylmää." Ja niin edelleen. Ei niin pientä asiaa, etteikö sitä voisi mieleen tullessa raportoida satunnaiselle vastaantulijalle. Vähän haikeana mietin, että pianko yhdestoistakin lapsi oppii syömään hiljaisuuden vallitessa. Vai saako iloinen papupata hoitajilta kannustusta jatkaa pulinaansa myös silloin kuin äiti ei ole mukana kuulemassa.

Puheliaisuus on osa kolmivuotiaan muutenkin melko reipasta habitusta. Pikkusisko saa toistuvasti toimia enemmän jännittävän isosiskonsa puhenaisena. Ja menee sinne, minne isosisko tietää, ettei saa mennä.

"Äiti annoitko pikkusiskolle luvan hakea M-karkkeja?" minulta kysyttiin tänään aamukahdeksalta. No en antanut. Onneksi toinen on lainkuuliainen ja posaa pikkusiskonsa rennot kuviot.

Ystäväkirjaan. Rehellisesti kirjasin.

Ravintolaillallinen sujui tänään kauttaaltaan melko lennokkaissa tunnelmissa. "Onneksi ei ollut kukaan meitä häiritsemässä," kiitteli pikkusisko aterian loppupuolella.

Toden totta.

Onko tässä seuraava avokadopasta?

Ei varmastikaan ole. Mutta olen käynyt Ilta-Sanomien otsikointikurssin.

No en ole, sen sijaan olen iltaisin lukenut kirjoja ja mennyt ajoissa nukkumaan. Nettikin oli poikki viikon, kun oli johto irti modeemista tai mistä lie, langattoman netin pesäkkeestä. Siksi olette saaneet liki viikon odottaa tätä maailmoja mullistavaa maa-artisokka-reseptiä.

Ehkä ette tienneet odottavanne, mutta kärsivällisyytenne palkitaan nyt yhtä kaikki!

Kaikkihan rakastavat maa-artisokkaa? Sitä minäkin. Mutta vihaavat sen kuorimista? Aivan. No tässäpä keino olla kuorimatta!

Uunissa paahdetut maa-artisokat

Ota läjä maa-artisokkia - pussillinen, jos shoppaat marketissa, kuten minä.
Pese huolellisesti ja pilko lohkoihin.
Lorauta päälle oliiviöljyä. Suolaa. Pyörittele.
Paahda 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia.
Tarjoile sellaisenaan lisukkeeksi tai naposteltavaksi jonkun ärhäkän chili- tai valkosipulimajoneesin kanssa (kuten minä haaveilen).
Menetä puhekykysi ihastuksesta.

Enhän minä toki reseptiä itse keksinyt, vaan isäni oli ohjeen jostain löytänyt. En linkkaa, kun en tiedä mistä. Mutta kaikki kunnia jollekin toiselle!

Samppanja palautusjuomana

Viikon alussa mies vanheni. Järjestin lapset perjantaiksi yökylään mummolaan ja lupasin viedä miehen syömään ja elokuviin. Klassisille treffeille siis.

Viikon kuluessa rupesin kuitenkin laskeskelemaan viikon urheilusuorituksia. Ei kyllä millään pääse kolmeen, totesin huolestuneena.

- Mitä jos mennäänkin perjantaina lenkille ja sitten laitetaan ruokaa kotona, ehdotin.

Ja suostui mies, vaikka epäilenkin, että joudun ajamaan kartingia omilla synttäreilläni seuraavaksi.

Pastaa, itsetehtyä pestoa ja buffalo-mozzarellaa, vihersalaattia sekä maa-artisokkia.

Lenkki oli hyvä. Mies - entinen himourheilija, nykyinen pendelöijä - juoksutti minua toiveestani yli oman mukavuusvauhtini.

- Pystytkö vielä puhumaan?
- Ky- ky- kyllä... mä... py... styn.

Tämä dialogi käytiin kahden kilometrin kohdalla. Sen jälkeen olin hiljaa.
 
Olen itseni ylittäen saanut merkittyä Sports Trackeriin kolme urheilukertaa lähes joka viikolle tänä vuonna. Mutta vain yksi niistä on juoksulenkki. Ja yksi lenkki viikossa ei näemmä mitenkään paranna suoritusta. Se jos mikä turhauttaa. Mielestäni minun pitäisi olla vähintään SM-tasoa jo tässä vaiheessa. Raskaana oleva ystäväni, jonka raskaus sen kuin etenee, yhä toimii kirittäjänäni. Ja puolimaratoni odottaa vain kahden kuukauden kuluttua.

Repäisin eilen postin tuomasta mainosjuoksulehdestä Kahdeksassa viikossa puolimaratonille juoksuohjelman, joka alkoi kannustavilla sanoilla, että kahdeksan viikkoa on liian vähän. Mutta jos lasken futistreenit yhdeksi lenkiksi, pitäisi enää saada kolme muuta lenkkiä viikkoon. Iisi piisi.

Ja niin se pääasia: samppanja palautusjuomana, se on nyt testattu toimivaksi Jennijee ja Liina. Loppukiri alkakoon!