Oma arvo

Lapsen harrastuksen joulumyyjäisissä jouduimme hinnoittelemaan käsitöitä. Vitonen minun tekemistäni villasukista tuntuu ihan naurettavan vähäiseltä, mutta entäpä ostajana? Kohtuullista. Ostin yhdet.

Esikoinen ilmoitti jo kotona ostavansa tekemäni huivin, eli sen kohdalla hinta tyydytti minua sekä myyjänä että ostajana. Yllättävää kyllä, tarjouskilpaa ei syntynyt.

Tänään taas järkytyin huomatessani tekemäni leivän olevan menossa vanhaksi. Ja kyllä, ruokahävikki kauhistuttaa minua aina, mutta erityisen syvältä se riipaisi tällä kertaa, kun kyseessä oli omin karhein kätöisini valmistelema limppu. (Käytännöllisestä näkökulmasta voisi ajatella, että taloudellinen hävikki on itseleivotun kohdalla pienempi kuin kaupan leivän. Käytännöllistä näkökulmaa ei käytetä.)

Vaikka esimerkkini ovat kärjistettyjä (joku toinen oikeasti tekee villasukat paljon vähemmillä tunneilla kuin minä - teollisen leivän ja itseleivotun välisestä erosta puhumattakaan), niistä kuultaa läpi, että oman työn (ja oman ajan) arvo on suurempi kuin jonkun toisen.

Mietitään vaikka myöhästymistä: todelliset force majeuret poislukien, myöhästyjä osoittaa, että minun aikani on arvokkaampaa kuin sinun aikasi. Minulla oli tämä tärkeä asia, jonka vuoksi myöhästyin - sinulla taas oli hyvää aikaa odotella minua. Minä en aiemmin myöhästellyt, mutta nykyään kyllä. Ja voihan siitä syyttää lapsia, mutta toisaalta - eivät yllättävät hidasteet lasten kanssa yllätä. Aina voisi alkaa varustautua aiemmin.

Melko itsekästä, kun oikein alkaa miettiä.

***

Eikö ollutkin hienovarainen tapa leuhkia, että olen leiponut leipää? Tällä reseptillä. Ihan huippua! (Saaristolaisleipäkin on huippua, mutta sen reseptiä en uskalla julkaista.)