Perheemme melko tapahtumarikkaalta kuulostava ensimmäinen vuosipuolisko huipentuu pian miehen väitökseen, ja näin hänestäkin saadaan tuore lakkipää avoimen tulevaisuushorisontin eteen. Koska minä olen sementoinut itseni äitiyslomalle, hän olisi 1950-lukulaisen perhemallimme mukaan velvoitettu löytämään jotain uutta toimeentuloa suurperheemme elatukseen. Jännä juttu, että häntä tilanne siis vähän enemmän stressaa.
Työkuvioita on kaavailtu akselilla Turku-Helsinki-Nantes-Wuhan, ja minä olen antanut vapaat kädet kohteen suhteen. Vaikka lasten ja erityisesti esikoisen kanssa muutossa olisi varmasti omat haasteensa, tässä on vielä pari vuotta henkisesti vapaampaa ennen kuin kouluikä suomalaisittain koittaa. Helsinkiin mies ei olisi innoissaan palaamaan (toisin kuin minä), vaan kuulemma mieluummin pendelöisi sinne. Wuhaniin ei voisi pendelöidä, joten siellä työskentely olisi hieman isompi operaatio, mutta laskin, että ainakin saisi blogiin sisältöä, niin ei se kai ihan huono juttu olisi sekään.
Ja sitten yht'äkkiä ilmestyi työtarjous minulle. Tai ei nyt sentään työtarjous, mutta kutsu hakemaan yhtä paikkaa, minkä tulkitsen vähintään indikoivan että minua pidetään vahvana hakijana. Ja niin: se alkaisi syyskuussa.
Jouduin sitten kysymään itseltäni olisinko valmis tulemaan pois täältä 1950-luvulta ja palaamaan töihin vauvan ollessa alle viisi kuukautta. Vastaus oli aika selvä: en halua. Mutta entä pakon edessä - jos mies ei löydäkään sopivaa työtä heti? Luotan, että löytää, mutta haku tähän pestiin päättyy aiemmin kuin se tiedetään.
Miehen olisi jäätävä koti-isäksi, jotta tätä voisi edes harkita, se on selvä. Ja hänen urasuunnittelunsa menisi uusiksi, koska hän ei voisi ottaa mitään duunia vastaan seuraavaan vuoteen. Mutta tulisiko siitä silti mitään? Annan itselleni syitä imetyksestä ja yöheräilyistä, joita en voisi ulkoistaa miehelle. Pelkään, että arjesta tulisi liian rankkaa meille kaikille. Tämä työpaikka ei olisi mikään lepotyö, mistä pääsisi ajoissa kotiin.
Mutta totuus lienee, että siitä tulisi liian rankkaa minulle. Että en halua - olinhan suunnitellut nauttivani kotielämästä pitkään tällä kertaa. Nyt vielä kun siitä olen tosiaan nauttinutkin.
Uskoisin, että päätökseni on tehty, mutta silti hieman pohdituttaa. Tässä aiemmin keväällä tein päätöksen olla hakematta yhtä post-doc-pestiä, ja nyt olisin kääntämässä selkääni harvinaislaatuiselle työpaikalle - kuinka kauan niitä mahdollisuuksia tulee vastaan? Enkö kanna vastuuta perheestäni? (Jäänkö ikuisesti tänne viisikymmenluvulle?)
Puolustaudun vastakysymällä kuinka kauan kestää tämä pikkuvauvariippuvuuskaan (minun siis).
Yhtä epämääräistä se oli varmaan silloin lakkiaisvuonnakin. Paitsi että silloin pääsi Provinssiin, jossa soitti Suede. Sen oikeudesta ei ollut mitään epäselvyyttä.
 |
| Ruissalon Saaronniemen rantaa tänään. Eli asioita, joilla enimmäkseen päätäni vaivaan. |
Mun on pakko kommentoida hyvin viisikymmenlukulaisesti ja todettava että lapset on pieniä aika pienen hetken, töitä ehtii tekemään ja myös niitä hyvin harvinaislaatuisia työpaikkoja tulee aivan varmasti vastaan myöhempinäkin vuosina. Siihen on vain pakko luottaa.
VastaaPoistaToivottavasti miehellä nyt tärppäisi pian niin sitten ei ehkä arveluttaisi enää niin paljoa.
Näin juuri minäkin ajattelen - varsinkin näin kolmannen lapsen kohdalla sen pikkulapsiajan lyhyyden tietää todeksi eikä vain mantraksi.
PoistaJa kun työnjako on meillä sovittu näin, niin miehen työpaikka ratkaisisi asiat mukavasti... Ei tarvitsisi pohtiakaan.
Olisiko unelmien työpaikkaa mahdollista ehdottaa alkavaksi myöhemmin? Unelmien työntekijöillä voi joskus olla varaa neuvotella.
VastaaPoistaKymmenisen vuotta olin jonkun aikaa Kiinassa. Oli se huikea kokemus, monella eri tavalla. Ilmansaasteasioihin kannattaa perehtyä, itselle jäi fiilis että Pekingiin en ainakaan koskaan muuttaisi, varsinkaan pienten lasten kanssa. Savusumutaivas on jotain hyvin pelottavaa ja ahdistavaa Ruissalon kirkkaisiin vesiin ja sinitaivaaseen verrattuna.
No sekin vielä, että onko se edes unelmieni työpaikka? Ennemminkin työpaikka, jota pitäisi haluta... Joustoa tuskin löytyy aloitusajankohdasta, kun kyseessä on yliopistoduuni, ja opetuksen pitää lähteä pyörimään lukukauden alusta. Haku umpeutuu kohta, niin sittehän tästä pohdinnasta pääsee.
PoistaUskon, että Kiina on ollut hurja kokemus - varmasti olisi sitä meillekin. Olen asunut ulkomailla useampaan otteeseen, mutta en tuollapäin, enkä lasten kanssa, eli uutta olisi paljon. Miehelle napisin, että mihinkään tuppukylään en viitsisi lähteä. No, wikipedia kertoi, että Wuhanissa on kahdeksan miljoonaa asukasta, eli ei se ihan peräkylä ole. Mutta ei kyllä mikään metropolikaan. Paikallinen Turku?
Opetus ei ehkä ole niitä joustavampia työtehtäviä. "Eikö teille mitenkään sopisi, että aloitan vuoden päästä?"
PoistaWuhan on nippa nappa 10. suurin kaupunki (wikipedia tietää tämänkin), joten kyseessä on enemmänkin paikallinen Kouvola. Liikenneruuhkat ja saasteet huomioiden se ei ole ollenkaan huono asia.
Kouvola, ai jai.... Olisi nyt edes ollut kahdeksanneksi suurin!
PoistaMä olin kanssa tulossa tänne selittämään, että eikö muka voi neuvotella. No ei sit. Höh.
PoistaMun on pakko tunnustaa, että menee hieman karvat pystyyn sellaisesta neuvoksi tarkoitetusta "lapset on pieniä vain pienen hetken" -jutusta. Jos susta tuntuu, että haluat nauttia nyt, se on okei ja sit niin pitää tehdä. Mutta jos joku tulisi mulle sanomaan noin, suorisin suoraa päätä duuniin, koska olen lapsellinen vastarannankiiski, sanan "lapsellinen" jokaisessa merkityksessä.
No, Liina, kuten huomaat, mä lähinnä kaipaan tekosyitä sille, että mun ei tarvitsisi mennä töihin, joten muhun noi uppoaa :D
PoistaOnneksi tässä äitiyden ja työn yhdistämisessä voi aina toimia odotusten vastaisesti eli väärin, tekipä miten päin tahansa ;)
Nyt ihmettelen: mun sähköpostiin ilmeistyi myös vertaistukeaan tarjoava toinen kommentti, joka ei olekaan täällä... Liekö kirjoittaja vetänyt sen pois jälkiä jättämättä vai sekoileeko Blogger?
Tsekkaa spämmikansio, sinne menee joskus asiallisiakin kommentteja.
PoistaPäätösten tekeminen on siitä tosi nuljua, että sitä ei oikein voi ulkoistaa, sorry :D
Mun allergia kumpuaa siitä, että mua on alentuvalla nuotilla kehoitettu "muistamaan prioriteetit" kun otaksuin palaavani heti äitiysloman jälkeen takaisin duuniin. Ilmeisesti tarkoitus oli muistaa kehoituksen antajan prioriteetit :D En ole tästä vieläkään toipunut.
No siellähän se oli. Musta spämmikansioon menee kyllä pelkästään asiallisia kommentteja:
Poista"This is the most amazing post I have seen on the subject!"
Joo, tuollainen alentuva neuvominen on kyllä kamalaa. Taidan syyllistyä siihen itsekin. Ainakin itseni kohdalla. Muiden kohdalla koitan olla hiljaa.
Itseään on onneksi vaikea kumauttaa takaraivolle :D
PoistaEnnen koulujen alkua olis kyllä se parhain sauma käydä jossain kauempana asumassa, ainakin jos haluaa juurtua sitten taas koto-Suomeen.
VastaaPoistaMinä oon pohjoisen tyttöjä enkä osaa täältä pysyvästi poistua (vaikka unessa oli viime yönä melkoinen luonnonkatastrofi). Sen verran aina saatan lähteä, että nyt suunnitelmissa muutaman kuukauden keikka ulkomaille. Saas nähdä, mutta vuoden päästä alkaa yhdellä koulu, joten ois ihan paras aika.
Joo, koulua pidän minäkin kyllä sellaisena tekijänä, että olisi kiva olla asettunut aloilleen ennen sen alkua. Tosin kun olen ystäväperheitä seurannut - ja omia ystäviä, jotka ovat lapsena muuttaneet paljon - niin ei se muuttaminen välttämättä ole ihmiselle mitään huonoa tehnyt. Jotenkin sitä vaan jännittää...
PoistaYleisesti ottaen olen sitä mieltä, että pienet irtiotot kannattavat aina, eli tarttukaan ihmeessä tilaisuuteen jos sellainen on. Meidän perheelle pohdin vuoden-parin keikkaa, pysyvästi en haluaisi lähteä.
Onpa kinkkinen tilanne. Mä olisin kyllä myös taipuvainen sanomaan Kukkavarpaan tavoin, että jos tekee mieli pysyä kotona, niin pysy, sitä kun ei enää myöhemmin pääse tekemään, vaikka on vaikeaa sanoa ei hyvälle mahdollisuudelle - mutta jos se tulee ihan väärään aikaan, niin ei se ole niin hyvä. Mä olen kaksosten kanssa ollut tämän kolme vuotta senkin takia, että niitä kiireaikoja tulee vielä ihan tarpeeksi monta vuotta. Ja jos miehelläkin on työkuvioita vireillä, niin eiköhän niistä joku toteudu - vaikka sitten Wuhanissa.
VastaaPoistaOn kyllä jännä, että kun niin psyykkasin itseäni siihen, että nyt olen kotiäitinä sen aikaa kun olen, enkä stressaa töihinpaluusta, niin tämä on jo toinen kerta kun painiskelen aiheen kanssa tosissani ja vauva on vasta kaksi kuukautta! (Seuraavaksi taas painiskellaan viimeistään syksyllä on Akatemia-hakujen aika...)
PoistaKai sitä vaan on sellainen sisäänrakennettu huoli tulevasta, "tässä taloustilanteessa" etenkin, että kokee, että tilaisuuksiin pitäisi tarttua. Äitiysloma kun aina näyttäytyy uhkakuvana uralle - etenkin näin "töiden välissä" eli työttömänä.
Ja mitä enemmän pohtii, sitä vaikeammalta tuntuu, eli paras olisi olla pohtimatta vaan :D
Voi tunnistan nuo ajatukset. Itse pari vuotta sitten pohdin kovasti, voinko mennä töihin suoraan toisen lapsen äitiysloman loputtua, kun en niin pientä halunnut laittaa hoitoon. Se ratkesi lopulta onnellisesti, menin töihin ja mies jäi puoleksi vuodeksi koti-isäksi. Työpaikka oli (ja on) tosi kiva ja poiki mulle viran, mies tykkäsi olla kotona ja nuorempi tytöistä oli 1v3kk hoidon (pph) alkaessa, liian nuori mun mielestä, mutta osasipa kumminkin kävellä ja puhua.
VastaaPoistaNo, teidän tilanne on teidän tilanne ja vauvakin paljon pienempi kuin meillä aikoinaan. En siis yritä neuvoa tai mitään, halusin vaan kertoa, että tiedän ehkä melkein, miltä susta tuntuu. Tsemppiä pohdintoihin ja toivotaan, että asia ratkeaa parhain päin!
Roskapostikommentteihin olit joutunut Äiti raitapaita! Outo juttu... Onneksi sähköposti-ilmoitus kertoi kommentistasi, niin pelastin sen sieltä :)
PoistaKiitos tsempistä! Ja kai se on vähän niin, että objektiivisesti tarkasteltua oikeaa hetkeä työhönpaluulle ei ole. Kiva kuulla, että teillä homma toimi hyvin - ja eiköhän sitä yleensä jälkikäteen omat ratkaisut tunnu hyviltä. Hyvä niin.
Meidän isommat lapset on molemmat olleet juuri tuon 1v 3kk hoitoon mennessään, ja etenkin nuoremman kohdalla se tuntui kovin nuorelta (vaikka hyvinhän kaikki tietysti meni). Kuvittelin olevani tällä kertaa kotona jopa pidempään, mutta henkinen paine vaikuttaa siltä, että tuskin toteutuu ;)
En tarjoa neuvoja, koska osaat päätöksesi tehdä ilmankin. (Jotenkin tuntuu siltä, että olet sen jo tehnyt, mutta kaipaat vahvistusta). Mutta kerronpa omia kokemuksia, kun avasit siihen mahdollisuuden :)
VastaaPoistaMä oon nyt ollut vähän yli kaksi vuotta tilanteessa, jossa olen joko raskaana tai hoitovapaalla (ja koko ajan suunnitellut uutta raskautta). Mulla on vakiduuni, muttei aikomusta palata sinne kotivuosien jälkeen (tosin hyvä se on olla hätävarana olemassa, helpottaa kummasti noita taloudellisia pohdintoja). Tässä kahden vuoden aikana puhelin on pirissyt neljä kertaa kiinnostavan avoimen työpaikan merkeissä. Työtarjouksesta ei ole ollut kyse, vaan kutsusta tulla juttelemaan. Kyllä mua on joka ikinen kerta harmittanut, kun olen joutunut rehellisesti sanomaan, että nyt ei ole oikea aika, että katsotaan sitten myöhemmin, kun lapset on saatu tehtyä ja pois kotihoidosta. Toisaalta, yritän kovasti luottaa siihen, että ammattitaidolleni ja osaamiselleni on kysyntää sitten kotivuosien jälkeenkin - vaikka niitä jonkin verran tähän kertyykin.
Viime syksyn kävin kääntymässä töissä, kun mies oli hoitovapaalla. Halusimme hänelle tämän mahdollisuuden tarjota olla kaksin esikoisen kanssa - suunnitelmissa kun oli uusi raskaus ja seuraava mahdollinen hoitovapaapätkä miehelle olisi ollut siis vasta kahden lapsen kanssa (hän toivottavasti pitää senkin). Lapsi oli töihin palatessani 9 kk ikäinen ja vielä osittaisella rintaruokinnalla. Yöimetykset loppuivat kaksi viikkoa töihin paluuni jälkeen, mutta muuten imetin koko sen ajan, kun olin töissä. En ikinä enää tee samanlaista päätöstä, että lähden töihin ennen imetyksen lopettamista. Se oli liian raskasta sekä minulle että miehelle. Minä olin sidottu imetykseen, ja mies oli sidottu minun rintoihini. Muuten olisivat voineet lapsen kanssa vaikka reissata isovanhemmilla, mutta kun ei voinut, koska imetys (okei, oma päätös tuokin, olisihan sen imetyksen voinut lopettaa aiemminkin, mutten halunnut).
Tästä nyt ei ollut sulle mitään apua pohdinnoissasi, mutta pääsinpä kaivelemaan omaa napaani tänne sun tontille :)
Tsemppiä, ja hyvin se menee. Kuten sanoit, asioilla on tapana järjestyä.
Kiitos pohdinnoistasi! Hauska kuulla, että sulla olisi ollut (ja on varmasti jatkossakin) vientiä työmarkkinoilla - tuntuu niin oudolta, että kukaan soittaisi kotiin ja pyytäisi töihin, mutta kävipä nyt sitten minullekin melkein niin. ;)
PoistaKoen kuitenkin tilanteeni jotenkin haavoittuvaksi, koska juuri sain valmiiksi sen tutkinnon, mutta minulla ei ole mitään näyttöä sen jälkeisestä osaamisesta - eli pelkään töihinpaluusta tulevan ongelmallista jos venaan liian kauan. Että soittaako kukaan kahden vuoden päästä? Epäilen.
Minä piipahdin myös töissä isäkuukauden verran esikoisen ollessa kymmenkuinen, ja vaikka vielä imetin, se meni kyllä ihan kivutta - lapsi söi ruokaa ja joi vettä päiväsaikaan. Tuo pelkällä nestedieetillä oleva alle puolivuotias on kuitenkin minun nähdäkseni liian pieni pitkään eroon äidistä. (Eli töihinpaluun myötä tulisi väistämättä myös päätös täysimetyksestä luopumisesta.)
Ehkä se olisi kyllä miehellekin ainutkertainen ja upea kokemus hoitaa pientä vauvaa ja kahta lasta, mutta eipä hän ole siitä haaveillut... :D
Niin, mun tarkoitus oli enemmänkin viestiä sitä, että luulen ymmärtäväni pohdintaa, joka sinulla on nyt käynnissä - vaikka työllistyminen akateemisissa ympyröissä on kuvio, josta ymmärrykseni on nolla.
PoistaItse olen kotonaolopäätöksen tehnyt jo kauan sitten, mutta joka kerta tekee mieli avata päätöstä edes vähän. Sillä kyllä se hirvittää, että teenkö tässä itselleni aivan kamalan karhunpalveluksen. Ja soittaako kukaan kahden vuoden päästä, sitä epäilen minäkin.
Niin no, onko se loppujen lopuksi kovin erilaista: vähän paikkoja, yleisesti ottaen huonot työehdot ja paljon hakijoita. Bonuksena yksityistä sektoria huono palkka ;)
PoistaKyllähän se hirvittää. Mutta täytyy vaan luottaa itseensä ja onneensa. Tähän asti ne on kantaneet...
Kinkkinen tilanne, akateemiset työpaikat kun välillä on sen verran harvinaisuuksia että niihin on tartuttava (tai siltä tuntuu).
VastaaPoistaOmalla kohdalle ei onneksi ole valintatilannetta, kun lapsi suvaitsi saapua maailmaan niin että äidin 3v. pätkästä oli yksi vuosi käytettynä (lisäksi kun on Akatemian pesti, saa tuohon vielä jatkoa kotona "makoilun" verran). Eli nyt olisi kaksi vuotta vielä armonaikaa ... tehdä niitä väittelyn jälkeisiä päätöksiä (no joo, väittelystä on kyllä jo lähemmäs 5v. mutta vasta nyt on kaikki väliaikaislusmuiluoptiot akateemiselta puolelta käytetty, eli nyt on tilanne tulos tai ulos ... vaihtoehto "tulos" näyttää vähän haastavalta huomioiden oma motivaatio ja huomioiden sen, että päteviä hakijoita avautuviin pesteihin on kymmenittäin ja oma erikoisala niin kapea, että pestejä on about yksi koko suomessa ja sen täyttöprosessi on käynnissä nyt ... ja en ole sitä hakenut ;)). Että todennäköisin vaihtoehto on "ulos" ja sillä silmällä olen nyt palaamassa töihin, että mulla on 2v. aikaa keksiä uusi ura ...
Mutta kuten yllä joku sanoi, asiat järjestyy. Tsemppiä pohdintoihin ja toivottavasti miehelle tulee äkkiä joku superhyvä työtarjous!
Akateeminen maailma on kyllä oma maailmansa - ja etenkin tällaisilla pienillä aloilla työllistyminen pelottaa. Siksipä en tiedäkään onko akateeminen ura se mitä todella haluan, mutta sitä en halua liian kovaan ääneen huudella - jos kuitenkin tuleva työnantaja tai kilpakumppani on täällä lukijoiden joukossa ;)
PoistaOnneksi kaksi vuotta on pitkä aika! Ehdit löytää sen kadonneen motivaatiosi tai keksiä uusia suuntia. (Ihan kuin minä en olisi yli kahta vuotta pohtinut mikä minusta tulee isona, mutta en nyt takerruta pikkuseikkoihin.) Tsempit myös sinne - ja mukavaa töihinpaluuta sen koittaessa!
Mua repii kans korvasta nuo "lapsethan on niin pieniä vain hetken" -läpät. No onhan ne, mut onkos se äidin yksinoikeus olla kotona sitä pienuutta ihailemassa?
VastaaPoistaNeuvomaan en ala, koska vihaan neuvomista.
Tilanne olisi varmasti eri jos oltaisiin sellainen tasa-arvon malliperhe, missä tapeltaisiin siitä kumpi saa olla kotona lasten kanssa. Mutta ei tapella. Mä haluan/koen velvollisuudekseni/mitä näin nyt on, mies ei. Nyt kun tätä on keskusteltu, mies olisi toki valmis jäämään kotiin mun mennessä töihin, mikäli vaihtoehtona on että ollaan molemmat himassa. Mutta ehkäpä sekin sitten oppisi *uudet prioriteet* joutuessaan siihen pakon edessä?
PoistaJuu siis sellaista yleistä tasoa tässä vastustan Liinan tavoin, mullehan on hlökoht ihan sama onks himassa sun mies vai sinä :D Mutta että nimenomaan synnyttänyttä vanhempaa syyllistetään tuolla pienuusjargonilla, onhan ne pienet lapset yhtä lailla sen toisen vanhemman lapsia. Ei me jakeluun mulle.
PoistaNo tämä on toki just näin - koen tarvetta vaan puolustaa tuon lasten pienuus -argumentin tässä keskustelussa esittäneitä, koska itse otin omalta kohdaltani tämän kortin käyttöön...
PoistaMä olen jopa sillä lailla epätasa-arvoinen, että pidän äärest hienona, kun perheissä tehdään muunkinlaisia ratkaisuja kuin että äiti jää vuosiksi himaan. Ja sitten henkilökohtaisella tasolla yht'äkkiä se kauhistuttaakin.
Mikä herkullinen sivujuonne, omien ratkaisujen puolustaminen kliseisillä argumenteilla! No tässä se ei nyt ole niin paha mutta yksi blogiärsytykseni aiheuttaja on sellainen ilmiö, että muiden ratkaisuja arvostellaan perustuen omiin valintoihin, jotka perustuvat omaa valintaa tukeviin kliseisiin argumentteihin! Otan esimerkin: henkilö paheksuu alle 3-vuotiaiden laittamista päiväkotiin. Henkilö itse hoitaa lastaan kotona ja perustelee ratkaisua tökerösti jollain kasvatustieteellisellä näkemyksellä. Mä näen tään niin, että kukin saa tehdä oman lapsensa hoitoratkaisun ihan kuten sille perheelle sopii eikä sitä tarvitse perustella millään teorialla. Eikä oman valinnan perusteella pidä arvostella muita, koska jokainen elämä on uniikki.
PoistaVälillä musta tuntuu, että mun ajattelu on liian kehittynyttä someen, tiedättehän tunteen ;D ?
No nyt taisi ehkä olla liian kehittynyttä tulkintaa mun sanomisista ;) Lähinnä tässä kipuilen ristivedossa, kun koen että mun pitäisi mennä töihin ja että mun pitäisi olla kotona. (Ja just nyt tuntuu, että haluan olla enemmän kotona.)
PoistaJa on myös mielestäni överiä sanoa, että oman ratkaisun perusteleminen olisi automaattisesti toisten ratkaisujen paheksumista. Ainakin tässä tapauksessa kun sanon ihailevani henkilöitä, jotka valitsevat toisin kuin meidän perheessä...
Kukin tavallaan -argumenttiin varmaan sopisi, että jos joku haluaa nojata teoriaan kasvatuksessaan, sallittakoon se hänelle, samoin kuin fiilispohjalta vetelykin. Toisten valintojen moralisoinnin tarpeettomuudesta ollaan samaa mieltä.
Mutta jännä on, että keskustelu ottaa aina tulta alleen kun edes etäisesti sivutaan lasten hoidon järjestämistä :) Kokoaan suurempi asia, ilmiselvästi.
Tarkoitukseni ei ollut ylitulkita sun tekstiä, sorppo kun tekstini on epäselvää (tää kännynettaus ei oo mun vahvoja puolia)! Tarkoitin siis tilanteita, joissa joku nimenomaan arvostelee muiden valintoja mainitsemallani tavalla. Ei oman valinnan perusteleminen ole hyökkäävää, joskin se on musta yleensä tarpeetonta.
PoistaKandee näköjään bloggaamisen lisäksi lopettaa kommentointi, koska en silläkään tavoin saa viestejäni kyllin selviksi :D
Älä nyt sentään, en haluaisi moista ristiä kantaakseni! ;)
PoistaMutta hyvä näin - ahdistuin lievästi, kun pohdin josko mun teksteistä voi lukea "naiset kotiin" -agendaa. Se olisi melkoinen viestinnällinen epäonnistuminen minulta.
Mua repii kans korvasta nuo "lapsethan on niin pieniä vain hetken" -läpät. No onhan ne, mut onkos se äidin yksinoikeus olla kotona sitä pienuutta ihailemassa?
VastaaPoistaNeuvomaan en ala, koska vihaan neuvomista.
Tuplakommentoin paskakännylläni, tsorde!
VastaaPoistaNo probs! Kiva kun hengaat mukana, vaikka oman blogisi pistitkin säppiin :)
PoistaMutta sittenhän on aina nämä muut maat, joissa äidit ovat kotona ehkä sen pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen. Ihan normaaleja ihmisiä niistäkin lapsista näyttää kasvavan.
VastaaPoistaSille ei kyllä voi mitään, että lapset ovat naisille hidaste / este työelämässä pärjäämiselle. Kun sitä on "poissa pelistä" helposti vuodenkin ja jos muutamankin lapsen tekee suht pienillä ikäeroilla, niin ei paljon tarvitse yrittää siinä raskauksien välissä edetä / vaihtaa työpaikkaa, kun ei haluaisi heti koeajan jälkeen ilmoittaa jäävänsä äitiyslomalle. Ja kas, siinähän sitten meneekin neljä vuotta vanhoissa kuvioissa ilman palkankorotuksia, uralla etenemistä tai mitään muutakaan. Vaikka hoitovapaata olisi käyttänyt vain pari kuukautta / lapsi. Kyllä tämä on mielestäni yhteiskunnallinenkin ongelma.
Valitettavasti näissä maissa äidin valinta on useimmiten joko-tai. Kotiäitiys tai ura. Meillä sentään jonkinlaista näiden yhdistämistä voi yrittää. (Vaikka Jari Sinkkonen sanookin moisen yrittäjille ytimekkäästi fuck you.)
PoistaJa ehdottomasti on yhteiskunnallinen ongelma! On hienoa, että eduskunnassa otetaan nyt käsittelyyn lastensaamisen työnantajille aiheuttamien kustannusten uudenlainen jako. Tällä voitaisiin poistaa osa esteistä naisten työllistymiselle - urakehitystä ja muita hidasteita ei toki vielä paikattaisi (vaan pitäisi saada ne miehetkin kotiin). Omalta tontilta pitäisi aloittaa tietysti, mutta tunteet ei kulje ihan tasatahtia...
Onhan se vähän vaikeeta, jos pitää taistella kaikkien tasa-arvon puolesta eikä ees halua. :) Ehkä voit olla superfeministi ja olla menemättä töihin? Valitsettekin viiskytluvun tietoisesti, tosi radikaalia!
VastaaPoistaEi mut onhan se vähän vaivalloista, jos pitäis olla pitkiä päiviä töissä eikä halua. En minä näe että sun nyt pitäis pitää kaikkien naisten puolta omalla töihin menollas. (Minä hoidin sen jo kun laps oli 3kk, eiks se riitä? Tosin se oli vaan yksi päivä viikossa, eli ihan täydellinen.)
Ymmärrän kyllä että tässä pohdinnassa oli muitakin aspekteja kuin tasa-arvo, mutta kun muutkin kommentoi vaan lastenhoitoa niin minäkin sitten :)
Kiitos tämän puolen esille nostamisesta! Yleisesti ottaen haluaisin naisasialiikkeen nimissä saavuttaa ihmisille mahdollisuuden vaihtoehtoihin ja *aitoihin* valintoihin. Mutta entä jos valinta sitten tosiaan onkin se konventionaalista sukupuolijakoa toistava? Onko se silloin vähemmän hyväksyttävä?
PoistaNyt voi siirtyä taas teoreettisiin pohdintoihin, koska haku päättyi ilman minua. Aika valitsee näemmä minun puolestani...
Eikö feminismi nimenomaan aja kaikkien ihmisten vapautta olla sitä, mitä on ja tehdä itselleen sopivimmat valinnat? Silloinhan sinunkin kotiäitiytesi (jonka jatkumisesta onnea!) on hyvä. Kun kerta oot itse halunnut niin – ja kun miehesi haluaa mieluummin olla töissä.
PoistaMusta kyse on lähinnä siitä, tekeekö valinnat tiedostamatta vai tiedostaen. Sulla ei ehkä jää siitä tiedostamisesta uupumaan. :)