Dramaattiset raskausoireet

Minulla oli lapsena reikä sydämen kammioiden välissä. Jollain tasolla tuo lienee umpeutunut, ja siitä on jälkikaikuna vain pieni sivuääni, jonka terveydenhuollon ammattilaiset kuulevat jos siitä tietävät. Esikoista odottaessani minut laitettiin kuitenkin erityisseurantaan - kävin sydänfilmissä ja sikiö ultrattiin erikoislääkärin toimesta (vaikka muistaakseni minulle sanottiin, ettei vika ole liiemmin edes periytyvää sorttia). Mutta tulipahan tutkittua.

Pian näiden tutkimusten jälkeen matkustin Australiaan konferenssireissulle miehen kanssa ja tämä sai keuhkoputkentulehduksen. Muutamaa päivää myöhemmin myös minä aloin oirehtia hostellissamme: tunsin outoa kuristavaa kipua rinnassa, kuin vanne olisi kiristänyt sydämen ympärillä. (Näin mielestäni kuvaillaan myös jotain sydänoireita, en nyt lähtenyt googlailemaan.) No, mieheni diagnoosin perusteella minullekin arvioitiin kauhkoputkentulehdus, ja sain antibiootit.

Koska minua oli hiljan muistutettu sydämeni tilasta selitin sydänhistoriaani ja kokemaani olotilaa, jolloin ystävällinen aussilääkäri selitti, ettei asiaa pysty tutkimaan jälkikäteen: kun kohtaus seuraavan kerran tulisi minun pitäisi ambulanssilla mennä sydänfilmiin. Tarkoituksella ylidramatisoi, oletin. Enkä siis mennyt, vaikka sydämenahdistus jatkuikin.

Omituinen kipu jatkui harvahkolla frekvenssillä koko loppuraskauden, mutta hiipui kai sen jälkeen. En muista että olisin kiinnittänyt huomiota sen katoamiseen. Se vain loppui.

Kunnes pari vuotta myöhemmin olin raskaana taas. Tällä kertaa kuvailin kummallisia sydänoireitani neuvolalääkärille, joka totesi, että minua närästää.

Jep.

Diagnoosi oli suorastaan naurettava kokemilleni oireille, mutta ostin kuitenkin Rennietä. Ja se auttoi. Kröhöm.

Tuli vaan mieleeni kun jälleen viime viikolla koin tätä viiltävää rintakipua. Mutta nyt vasta yli kolmenkympin kiekkuvilla raskausviikoilla. (Tällä kertaa ei tosin auttanut kaksikaan Rennietä. En silti tilannut ambulanssia.) Muutenkin kyllä tämä raskaus on ollut vähäoireisempi kuin aiemmat, ja lapsi vähäliikkeisempi. Jopa siinä määrin, että ilman tuota (toki liian pieneksi kutsuttua) vatsaani olisi vaikea uskoa raskauteen lainkaan.

Olen muuten kerran aiemminkin aikuisena hakeutunut lääkärille sydäntä kuristavan tunteen vuoksi, parikymppisenä. Lääkäri ehdotti diagnoosiksi sydänsuruja. Harvoin olen kokenut itseäni niin ylenkatsotuksi. Mutta kai minua sitten silloinkin närästi.

Että mikä oli tarinan opetus?

1. Närästäessä ei välttämättä tule suuhun närää. Tämän kun olisin tiennyt.
2. Potilaan kuvaillessa oireitaan (dramaattisella sydänhistorialla), voi lääkäri päätyä moneen eri tulkintaan.