Mysteeri nimeltä naisen käsilaukku

Miehen lompakko oli kateissa. Olemme yhteisen elämämme aikana oppineet, että yleensä syypää miehen kadonneisiin tavaroihin olen minä, joten etsinnät aloitettiin minusta. Mies muisti, että hän oli ojentanut lompakon minulle Ruissalon retkellämme, kun vauvaa vyötettiin häneen. No minä en muistanut, mutta se ei yllättäne ketään.

Mies tyhjensi käsilaukkuni lattialle. Siellä oli:

Yksi kappaletta käytettyjä vaippoja. Yhden yön vanha vasta.

Kolme ja puoli kappaletta käyttämättömiä vaippoja.

Lompakko, joka oli laitettu käsilaukkuun taannoisen kauppareissun yhteydessä.

Pyyhkimisvälineitä, kuten silmälasienpyyhintälappu (vuodelta 2007) ja vähän rypistyneitä servettejä.

Käsilaukun mukana tullut mainoslehtinen.

Yhdeksän mustetäytekynää/tussia sekä puuvärit.

Ensiapuosasto.

Kaksi kameraa - esikoisen käytössä oleva vanha sellainen sekä oma.

Kuitteja ja muistilappuja (joista ilmeni myös taannoinen neuvola-aika).

Meikkejä. (Huulikiilto ostettu viime marraskuussa Ars Novasta tuttavalapselle tuliaisiksi. Nykyään odottaa "sopivaa hetkeä" antaakseni sen esikoiselle.)

Vaihtovaatteet vauvalle: pipo, body, kolme sukkaa.

Vaihtovaatteet itselle: pipo, kaksi liivinsuojaa.

Välipalaa.

Keskimmäisen lapsen aurinkolasit.

Kaksi muistitikkua - ei siis olisi tarvinnut pyytää nimiäiskuvia isältäni hänen muistitikullaan.

Korvatulpat. Melko puhtaat.

Pieni pyyhe.

Niin ja tietysti kirja, koska koskaan ei tiedä milloin olisi aikaa lukea. (Vitsi.)

Kyllähän näillä yhden Ruissalo-iltakävelyn pärjää. Eli hyvä laukku on, tilava. Laukusta puuttuivat neuvolakortit ja tyhjä vesipullo, koska siivosin laukkua juuri viime viikolla. Ja tietysti neuvolakorttia olisi tarvittu heti seuraavana päivänä rokotustutkimuskäynnillä. Eli mitä tästä opimme: pakkasin kuvaamisen jälkeen kaiken likaista vaippaa lukuun ottamatta takaisin.

Mutta niin se lompakko. Se oli luonnollisesti auton katolla. Nahka oli tarrannut onneksi sen verran tiukasti kiinni märkään kattoon, että oli pysynyt kyydissä kaksikymmentä kilometriä, ja sen verran huomaamattomasti, että oli välttänyt rantojen kulkijat.

Ja minähän sen sinne olin laittanut. Tai paha kiistääkään, kun ei yhtään muista.

Tämän kevään ylioppilaat

Aina välillä havahdun olevani uuden edessä, tienhaarassa, miten sitä nyt sitten haluaakaan metaforisoida. Katson edessä aukeavaan tuntemattomaan tulevaisuuteen kuin tämän kevään ylioppilas - jolla on kolme lasta ja asuntolainaa. Tosin ehkä minussa on vielä pieni hitunen ylioppilasta, koska en järin suuresti tulevasta stressaa. Asioilla on tapana järjestyä.

Perheemme melko tapahtumarikkaalta kuulostava ensimmäinen vuosipuolisko huipentuu pian miehen väitökseen, ja näin hänestäkin saadaan tuore lakkipää avoimen tulevaisuushorisontin eteen. Koska minä olen sementoinut itseni äitiyslomalle, hän olisi 1950-lukulaisen perhemallimme mukaan velvoitettu löytämään jotain uutta toimeentuloa suurperheemme elatukseen. Jännä juttu, että häntä tilanne siis vähän enemmän stressaa.

Työkuvioita on kaavailtu akselilla Turku-Helsinki-Nantes-Wuhan, ja minä olen antanut vapaat kädet kohteen suhteen. Vaikka lasten ja erityisesti esikoisen kanssa muutossa olisi varmasti omat haasteensa, tässä on vielä pari vuotta henkisesti vapaampaa ennen kuin kouluikä suomalaisittain koittaa. Helsinkiin mies ei olisi innoissaan palaamaan (toisin kuin minä), vaan kuulemma mieluummin pendelöisi sinne. Wuhaniin ei voisi pendelöidä, joten siellä työskentely olisi hieman isompi operaatio, mutta laskin, että ainakin saisi blogiin sisältöä, niin ei se kai ihan huono juttu olisi sekään.

Ja sitten yht'äkkiä ilmestyi työtarjous minulle. Tai ei nyt sentään työtarjous, mutta kutsu hakemaan yhtä paikkaa, minkä tulkitsen vähintään indikoivan että minua pidetään vahvana hakijana. Ja niin: se alkaisi syyskuussa.

Jouduin sitten kysymään itseltäni olisinko valmis tulemaan pois täältä 1950-luvulta ja palaamaan töihin vauvan ollessa alle viisi kuukautta. Vastaus oli aika selvä: en halua. Mutta entä pakon edessä - jos mies ei löydäkään sopivaa työtä heti? Luotan, että löytää, mutta haku tähän pestiin päättyy aiemmin kuin se tiedetään.

Miehen olisi jäätävä koti-isäksi, jotta tätä voisi edes harkita, se on selvä. Ja hänen urasuunnittelunsa menisi uusiksi, koska hän ei voisi ottaa mitään duunia vastaan seuraavaan vuoteen. Mutta tulisiko siitä silti mitään? Annan itselleni syitä imetyksestä ja yöheräilyistä, joita en voisi ulkoistaa miehelle. Pelkään, että arjesta tulisi liian rankkaa meille kaikille. Tämä työpaikka ei olisi mikään lepotyö, mistä pääsisi ajoissa kotiin.

Mutta totuus lienee, että siitä tulisi liian rankkaa minulle. Että en halua - olinhan suunnitellut nauttivani kotielämästä pitkään tällä kertaa. Nyt vielä kun siitä olen tosiaan nauttinutkin.

Uskoisin, että päätökseni on tehty, mutta silti hieman pohdituttaa. Tässä aiemmin keväällä tein päätöksen olla hakematta yhtä post-doc-pestiä, ja nyt olisin kääntämässä selkääni harvinaislaatuiselle työpaikalle - kuinka kauan niitä mahdollisuuksia tulee vastaan? Enkö kanna vastuuta perheestäni? (Jäänkö ikuisesti tänne viisikymmenluvulle?)

Puolustaudun vastakysymällä kuinka kauan kestää tämä pikkuvauvariippuvuuskaan (minun siis).

Yhtä epämääräistä se oli varmaan silloin lakkiaisvuonnakin. Paitsi että silloin pääsi Provinssiin, jossa soitti Suede. Sen oikeudesta ei ollut mitään epäselvyyttä.

Ruissalon Saaronniemen rantaa tänään. Eli asioita, joilla enimmäkseen päätäni vaivaan.

Woo hoo!*

Juokseminen on nyt sen verran kovasti blogiuskottavaa sekä tietenkin keski-ikäisen ja keskiluokkaisen trendikästä, että parempi kirjoittaa siitä vielä kun voi. (So. vielä kun juoksen.)

Multitaskaaja: juoksee ja kuvaa. Ymmärrätte pian miksi.

Kuukausi on jo vierähtänyt siitä kun julistin aloittavani juoksemisen, ja olenkin käynyt urheasti kävelyillä. Yhdeksän kertaa, kertoo Sports Trackerini. Eli niistä ulkoistetuista motivaattoreista tuo tallennusvehje on kyllä kummasti tuonut lisää intoa touhuun.

Tärkein juoksuvarusteeni onkin puhelin, sillä asensin kapulaan myös Spotifyn ja kirjauduin miehen tunnareilla sisään: hänen harrastelija-dj:n ominaisuudessaan karonkkani jatkojen jatkoja varten laatimansa soittolista on aivan kerrassaan menojalkaa vipattavaa kamaa. (Harmi etteivät juhlat jatkuneet niin pitkään.) Suorastaan siten, että on ollut vaikeaa vain kävellä listan tahtiin.

Kun nyt sitten sain viime viikolla neuvolan tädiltä luvan aloittaa juoksemisen ("niin kauan kun ei tunnu pahalta" ja "jos olet juossut ennenkin, niin kroppa on kyllä tottunut siihen" - tämän jälkimmäisen tulkitsin aika väljästi), niin hylkäsin vauvan kotiin, pistin napit korviin, ja kirmasin kuin vuoristokauris vapautuneena, oman ruumiini haltijana. En olisi ikinä uskonut, mutta niin vaan juoksin menemään sen siihen asti kävelemäni viiden kilsan lenkin!

Näin suunnittelin kirjoittavani kahden ensimmäisen korttelin matkalla, jolloin jalka ei painanut lainkaan, vaan tunsin täysin painottomana kiitäväni vapauteen. Kolmannessa risteyksessä palasin keuhkot pistellen kävelyyn.

Kävelin ja juoksin (ja hyppelehdin muina poneina) kuusi kilometriä kolmeen varttiin (eli juoksufanaatikoille tiedoksi: keskivauhtia 7,7km/h). Paljon on siis matkaa kymmenen kilometrin juoksemiseen, mutta tavallaan se alkoi yhä enemmän haasteena kiehtomaan. Että jaksaisinko olla niin pitkäjänteinen, että tästä rapakunnosta pääsisin siihen pisteeseen?

En vieläkään sano odottavani lenkille pääsyä, paitsi merkityksessä "Kun tulet kotiin, minä lähden lenkille", mutta lenkin jälkeen fiilis on aika mukava. Ja tapahtuipa sellainenkin historiallinen käänne parisuhteessamme, että menimme miehen kanssa yhdessä lenkille! Tytöt olivat vanhempieni kanssa mökillä, ja minä ilmoitin miehelle tuon ylläolevan lainauksen, niin hän ehdotti jos tulisikin mukaan vaunuja työnnellen. Ja ilman ilveilyjä hän lönköttelikin lenkin minun vauhtiani. Toki kyllä sopimamme kuuden kilsan lenkki venyi seitsemään - kyöni mies.

Lenkin lopuksi pyysin miestä ottamaan kuvan minusta blogia varten. Kaikkensa antoi, kuten yleensä näissä fotohommissa.

Tätä haettiin (täältä).

Tällainen saatiin.

No, eipähän tarvinnut sensuroida kasvoja. Huomaa myös äitienpäivälahjaksi saadut juoksutrikoot. (Paidassa lukee Jag sprang Stockholm marathon, mikä saattaa hämmästyttää vastaantulijoita. En nyt viitsi mainita kummalta puolelta vaatekaappia se on peräisin.)

PS: Meinasin Liinan tyyliin arvuuttaa biisiviittausta, mutta liian helppohan se olisi ollut. Jos ei tuossa lähde tossu toisen eteen, niin on kumma.

Päivä kuvissa

07: Rise and shine. Ainakin aurinko.

08: Jos vielä toisella kyljellä.

09: Kesä on hullu, ooo-o.

10: Päiväunilla.

11: Vauvan toinen moodi.

12: Lounas. Ihan salaattia ja kaikkea.

13: Kodinraivaus.

14: Lukutuokio esikoisen (ja kuopuksen) kanssa.

15: Nimiäiskakkua jäi yli.

16: No jos vaikka vähän lisää vesileikkejä.

17: Ensi kerralla pinaattikeitto taas kattilassa.

18: Kansallisbaletti kesäkiertueella.

19: Esikoinen seurasi esitystä, minä muita lapsia.

20: Vauvan nukutus.

21: Päivän lehti.

22: Bloggin' time.

23: Syötön viihdykkeenä Molanders.

 

00: Vielä tän jutun luen...

01:56.

03:30.

07: Rise and shine. Ainakin aurinko.

Ja niin edelleen.

(On pitänyt toteuttaa Jennijeen hauska "kuva tunnissa" -postaus jo kauan, ja nyt muistin ottaa kameran valmiiksi vuoteeseen. Päiväksi valikoitui siis melko tapahtumaköyhä normipäivä, mutta onneksi tunti on pitkä aikaväli - jäi ihan valikoitavaksi asti kuvia, että laitanko tiskikoneesta, pyykkikoneesta vai muusta siivouksesta. Tuli samalla dokumentoitua yöheräämisten määrä, kun en ole sitä aiemmin laskeskellut. Kaksi. Ei huono.

Kansallisbaletin kesäkiertue jatkuu muuten tänään Tampereella, huomenna Helsingissä ja 13.6. Kuopiossa. Tsekkaa muut paikat ja ajat tuolta linkistä ylempää!)

Pieni mies, iso päivä

 

Vauva sai nimen tänään.

Juhlat olivat kauniit: lämpimät ja henkiset. 28 astetta ja saman verran ihmisiä vanhempieni olohuoneessa; isosiskojen kasteelle sai kukin antaa oman merkityksensä. (Esikoinen on ollut pahoillaan, kun meidän nimiäisiämme ei ole seremonioitu kirkossa. Nyt sai itse kastaa pikkuveljen. Pienempi isosisko kuivasi pään.)

Tämä oli myös ehkä jopa odottamattoman merkityksekäs päivä itselle. Toisin kuin aiemmin, vauvan nimi pidettiin salassa juhlapäivään asti - itseltämmekin viimeiselle viikolle. Tämä korosti seremonian merkitystä, nimeämisen kautta vauva otetaan osaksi sukua ja yhteisöä. Meidän perheemme on nyt koossa ja kastemekko pakataan odottamaan tulevia sukupolvia. Millaistakohan on kaivaa se esiin (toivottavasti) parin-kolmenkymmenen vuoden päästä?

"Juuri eilenhän näitä omia lapsia tähän puin." Huh.

Relamutsi

Vanhempana oleminen tekee minulle hyvää. Lasten tai ihan vaan oman iän puolesta. Mutta olen oppinut ottamaan hiukan rennommin.

Lapsethan on siitä käteviä, että kaikki myöhästymiset ja tapaamisista kieltäytymiset voi laittaa niiden piikkiin. Mutta en minä silti oikein ole oppinut myöhästymään. Sen sijaan kalenterin hukkasin tässä kolmeksi viikoksi. Sinä aikana kävin neuvolassa ja sovin seuraavan käynnin, ja koska en kehdannut sanoa, että olen hukannut kalenterin, päätin vain painaa uuden ajan mieleeni.

Päivän muistin. Ja päättelin, että joskus kymmenen maissa aikamme varmaan oli, koska otan kaikki ajat kymmeneksi - sitä aikaisemmista kun pystyy kieltäytymään lapsiin vedoten. Menin siis neuvolaan ja kun näin hoitajamme siinä käytävällä, kysyin mihinköhän aikaan meidän aikamme oli. Oli 10:45. Joku normaali ihminen olisi varmaan soittanut ja kysynyt, mutta puhelimessa asioiminen on niin kovin ikävää.

No, kävin siis ostamassa jäätelön ja totesin, että Turun Puutorilla ei ole yhtään penkkiä eikä kyllä mitään muutakaan, pelkkää kivipintaa. Miksi pitää kaupungista tehdä niin ankeaa, kysyin seisoskellessani rennosti jäätelöni kanssa.

Sitten mietin, että mitäköhän tästä kirjoittaisin ja totesin, että olen alkanut tulla vähän pakkomielteiseksi tämän blogin kanssa: tuijotan kävijätilastoja ja murehdin päivitystiheyttäni, ettette te rakkaat lukijat pettyisi olettamissani odotuksissanne - jotka ovat siis korkeat.

Eli ettei tulisi pilattua blogia pakolla, koitan rentoutua tämänkin suhteen. En jää tauolle, enkä lomalle, sanonpahan vain itselleni ääneen, että antaa niiden tilastojen notkahdella ja että ei haittaa jos välillä venahtaa taukoa. Eihän kesällä kukaan fiksu ihminen koneella notku kuitenkaan. Vai?

Aiheitahan mulla kyllä olisi jonossa. Ensimmäisenä se miten kova olen stressaamaan.

Ihmissuhdeongelmia

Mainitsin, että olin viime lauantaina bileissä - siis ihan aikuisten ihmisten juhlissa, joissa nuorisoa edusti vain minun nukkuva vauvani. Ja kuinka ollakaan, heti alkuun pääsin seuraamaan tiukkaa ja yksityiskohtaista selvitystä hankalasta kolmiodraamasta.

Hieman puuduttavan seurattavan keskustelusta teki se, että draaman osapuolet olivat neljävuotiaita: keskustelevien henkilöiden lapset sekä kolmas lapsi, jonka vanhemmat eivät olleet paikalla ja jonka kasvatus oli selkeästi ainakin osatekijänä tilanteeseen "kuka leikkii kenenkin kanssa".

Tunnistan toki huolen. Oman lapsen sosiaalisten suhteiden kehittymistä on hetkittäin tuskallista seurata. Yhdessä vaiheessa esikoinen murheen murtamana kertoi, ettei hänellä ollut päiväkodissa kavereita. Hoitajien mukaan hän taas leikki kaikkien kanssa. Ongelma saattoikin olla tässä: hän oli kaikkien kaveri, mutta vailla yhtä bestistä - jollainen muilla esikoisen mielestä oli.

Päiväkodin ulkopuolella tuon ikäisten lasten kavereiden valinta rajautuu siihen, minkä vanhemmat mahdollistavat. Ystäväpiiri koostuu sukulaisista, naapuruston lapsista sekä vanhempien ystävien lapsista, joiden kanssa lapset leikkivät vanhempien sosialisoidessa keskenään - halusivat lapset sitä tai eivät.

Mutta entä sitten kun leikit eivät sujukaan? Kun tulee alussa mainitun kaltaisia valtatilanteita, joissa yhtä sorretaan? Kuinka paljon aikuisen tulee ohjata lasten leikkiä? Tai entä jos lasten vanhempien ohjaukset menevät ristiin?

Olen antanut itselleni oikeuden komentaa kaikkia meillä tai pihallamme aikaa viettäviä lapsia tiettyyn pisteeseen asti: ei saa ottaa kädestä, ei saa heittää hiekkaa eikä saa repiä minun kukkiani. Mutta esikoisen ikäisten leikeissä vastaan tulee jo monimutkaisempia tilanteita, joihin en tiedä miten puuttuisin.

Aluksi huomasin tuomaroivani ankarammin esikoista kuin vierasta lasta. Toisen lapsen väärintekoa katsottiin läpi sormien, mutta oman ei - meidän lapsemme piti aina joustaa. Tämä linja alkoi kuitenkin tuntua väärältä omaa lastani kohtaan.

Eräs leikkikaveri tapasi erimielisyyden tullen ilmoittaa, että jos ei tehdä hänen tavallaan, hän lähtee kotiin. Tähän esikoinen reagoi alkamalla anella, ettei tämä lähtisi, minkä jälkeen jatkettiin uhkaajan haluamalla leikillä. Seurattuamme miehen kanssa aikamme tätä valtapeliä opetimme lapsen vastaamaan "lähde vaan", ja myös minä puutuin tilanteeseen sanomalla, ettei ole reilua uhkailla poislähdöllä jos ei oikeasti ole poistumassa. Miten ylpeä olinkaan kun lapsi ensimmäistä kertaa puolustautui, ja sanoi, että mene vain, ei haittaa! Mutta oliko tämä opettamamme tapa maailman paras toimintamalli?

Pidän myös ongelmallisena jatkuvaa leikkeihin puuttumista. Haluaisin kotimme olevan sellainen, johon kaverit tulevat mielellään. Ei sellainen, jossa nipomutsi pilaa kaikki leikit. Silti en halua, että lapseni kärsii tai tekee vääryyttä. Pääsääntöisesti pyydän lapsia itse löytämään kompromissin tai ratkaisun riitaansa. Koska onhan riitojen selvittelykin taito, joka pitää oppia.

Tunnistan tietysti myös, että helposti malka on jonkun toisen lapsessa - minkä vuoksi tilanteista ei välttämättä tule puhuttua toisten vanhempien kanssa. Tämä kun helposti voitaisiin kokea syyttämiseksi.

Lapsen reviirien kasvaessa olen yhä harvemmin seuraamassa ja kuulemassa tämän kanssakäymistä kavereittensa kanssa. Eli miten antaisi eväitä, että lapsi ei jäisi altavastaajaksi, mutta toisaalta ei itse käyttäisi väärin valtaa muihin? Siinäpä kevyt iltapohde.

Isän poika

Vauva hymyilee vain isälleen. Tai jos ei ehkä vain isälleen, mutta aina sille. Tai no jos ei tietenkään aina, niin ainakin useammin kuin minulle.

Vatsanväännehymyjä, sanon. Mies saa hyvin syötetyn lapsen hetkeksi köllöttelemään vatsalleen, kun taas huudon tullen lapsi palautetaan minulle.

Vauvanhoitovastuu on meillä selkeästi jaettu: se on minun. Ehkä iloiset hymyt johtuvatkin tästä. Vauva ilahtuu kun kahdesti päivässä näkee minuutin ajan jotain muutakin naamaa kuin minun. Tai ehkäpä vauva ei näe minun naamaani ollenkaan - minä vain höökään hoitotoimenpiteitä enkä pysähdy lepertelemään edes sen kahden minuutin vertaa. Voi voi.

Mutta tällä kertaa ei ollut tarkoitus valittaa kotitöiden epätasaisesta jakautumisesta. Ja kokolailla sama jako on ollut aiemminkin. Esikoisen kohdalla kiukuttelin epäreilua työnjakoa; nyt taas se, että saan hetkittäin hoitaa vain vauvaa, lasketaan vapaahetkeksi. Mies hoitaa iltaisin oman osionsa isompien tyttöjen kanssa, ja hänen lenkkiaikansa on venähtänyt ysin lähdöstä jopa yhteentoista. Minä taas käyn kävelylenkeilläni superteknisissä urheiluasuissani tai bileissä* vauvan kanssa. Tiedän kyllä kaivavani omaa kuoppaani toteamalla, että on vain helpointa pitää vauva itselläni koko ajan. En ole ottanut rintapumppua edes esille, eikä pulloa ole tarjottu lapselle kertaakaan. Kas näin petaan itselleni kotivuoroa koko vuodeksi.

Ihan kohta muuten vauvan ikää ei enää lasketa viikoissa vaan kuukausissa - voitteko ymmärtää? Sanoisinko jopa, että "miten aika rientää!" Mutta en enää itke hormonihuuruissani vastasyntyneen perään. (Vauvan ensimmäisestä elinviikosta vahvin muistikuva jäänee siitä, että tuskailin miten en tule muistamaan sitä.) Vauva on ihana juuri nyt. Uutuutena myös hereilläolo! Jopa puoli tuntia niin ettei syö eikä itke. Ihan hassua.

Myös maistraatin määrittelemä deadline lähestyy. Ensi viikon puhdelistalle kuuluukin käsitöitä: pitäisi kirjailla isän pojan nimi kastemekkoon. Sitä ennen pitäisi siis keksiä vauvalle nimi. Päätä sinä, sanoo mies, ja lobbaa omia suosikkejaan. Suuri viikko edessä. Mutta tämä päätös on kyllä siitä kiitollinen, että ajan kanssa nimestä tulee aina oikea. (No, okei, on sitä harhavalintoihinkin törmätty, mutta ei omalla kohdalla.)

Äitini ompelema kastemekko vuodelta 1975. Uskomaton suoritus, huomioiden, että käsityölahjani ovat häneltä perityt.

Helman viidestä nimestä kaksi ylintä on minun kirjailemiani. Itsekeksityin pistoin - kun nyt mainitsin käsityötaidoista...

* Kyllä: olin eilen bileissä! Koskaan ei ole juhlia, ja sitten kun on, niin ei jaksaisi mennä, mutta kun menee kuitenkin, on tosi kivaa. Aina sama virsi. Vaikka ei siellä virsiä laulettu, vaan, kuten sanoin, oli kivaa. Harmi kun niitä juhlia on niin harvoin...