Woo hoo!*

Juokseminen on nyt sen verran kovasti blogiuskottavaa sekä tietenkin keski-ikäisen ja keskiluokkaisen trendikästä, että parempi kirjoittaa siitä vielä kun voi. (So. vielä kun juoksen.)

Multitaskaaja: juoksee ja kuvaa. Ymmärrätte pian miksi.

Kuukausi on jo vierähtänyt siitä kun julistin aloittavani juoksemisen, ja olenkin käynyt urheasti kävelyillä. Yhdeksän kertaa, kertoo Sports Trackerini. Eli niistä ulkoistetuista motivaattoreista tuo tallennusvehje on kyllä kummasti tuonut lisää intoa touhuun.

Tärkein juoksuvarusteeni onkin puhelin, sillä asensin kapulaan myös Spotifyn ja kirjauduin miehen tunnareilla sisään: hänen harrastelija-dj:n ominaisuudessaan karonkkani jatkojen jatkoja varten laatimansa soittolista on aivan kerrassaan menojalkaa vipattavaa kamaa. (Harmi etteivät juhlat jatkuneet niin pitkään.) Suorastaan siten, että on ollut vaikeaa vain kävellä listan tahtiin.

Kun nyt sitten sain viime viikolla neuvolan tädiltä luvan aloittaa juoksemisen ("niin kauan kun ei tunnu pahalta" ja "jos olet juossut ennenkin, niin kroppa on kyllä tottunut siihen" - tämän jälkimmäisen tulkitsin aika väljästi), niin hylkäsin vauvan kotiin, pistin napit korviin, ja kirmasin kuin vuoristokauris vapautuneena, oman ruumiini haltijana. En olisi ikinä uskonut, mutta niin vaan juoksin menemään sen siihen asti kävelemäni viiden kilsan lenkin!

Näin suunnittelin kirjoittavani kahden ensimmäisen korttelin matkalla, jolloin jalka ei painanut lainkaan, vaan tunsin täysin painottomana kiitäväni vapauteen. Kolmannessa risteyksessä palasin keuhkot pistellen kävelyyn.

Kävelin ja juoksin (ja hyppelehdin muina poneina) kuusi kilometriä kolmeen varttiin (eli juoksufanaatikoille tiedoksi: keskivauhtia 7,7km/h). Paljon on siis matkaa kymmenen kilometrin juoksemiseen, mutta tavallaan se alkoi yhä enemmän haasteena kiehtomaan. Että jaksaisinko olla niin pitkäjänteinen, että tästä rapakunnosta pääsisin siihen pisteeseen?

En vieläkään sano odottavani lenkille pääsyä, paitsi merkityksessä "Kun tulet kotiin, minä lähden lenkille", mutta lenkin jälkeen fiilis on aika mukava. Ja tapahtuipa sellainenkin historiallinen käänne parisuhteessamme, että menimme miehen kanssa yhdessä lenkille! Tytöt olivat vanhempieni kanssa mökillä, ja minä ilmoitin miehelle tuon ylläolevan lainauksen, niin hän ehdotti jos tulisikin mukaan vaunuja työnnellen. Ja ilman ilveilyjä hän lönköttelikin lenkin minun vauhtiani. Toki kyllä sopimamme kuuden kilsan lenkki venyi seitsemään - kyöni mies.

Lenkin lopuksi pyysin miestä ottamaan kuvan minusta blogia varten. Kaikkensa antoi, kuten yleensä näissä fotohommissa.

Tätä haettiin (täältä).

Tällainen saatiin.

No, eipähän tarvinnut sensuroida kasvoja. Huomaa myös äitienpäivälahjaksi saadut juoksutrikoot. (Paidassa lukee Jag sprang Stockholm marathon, mikä saattaa hämmästyttää vastaantulijoita. En nyt viitsi mainita kummalta puolelta vaatekaappia se on peräisin.)

PS: Meinasin Liinan tyyliin arvuuttaa biisiviittausta, mutta liian helppohan se olisi ollut. Jos ei tuossa lähde tossu toisen eteen, niin on kumma.