Huippuhelppo raparperituoremehu

Käykö teillekin niin, että puutarhaihmiset tuputtavat näihin aikoihin vuodesta raparperisatoaan? Eivätkä hyväksy vastaukseksi mutinaasi, että kun ei meillä oikein sitä kulu?

No, seuraavalla kerralla ei tarvitse mutista; edellinen tuputtaja nimittäin laittoi minulle mehureseptin satonsa kylkiäisiksi. Ja hyvän laittoikin! Tällä saa tuhottua ison kasan raparperia minimaalisella vaivalla ja maksimaalisella maulla. Olkaatten hyvät:

Täti-ihmisen kaverin raparperituoremehu

Tarvitset

Raparperia, palasiksi lohkottuna kaksi litraa
Kaksi litraa vettä
Puoli kiloa sokeria (se on paljon, voi laittaa vähemmänkin jos uskaltaa)

Valmistusoheet

Pilko ne raparperit.
Kaada päälle kaksi litraa kiehuvaa vettä. Ja sokeri.
Anna seistä yön yli (so. kymmenen tuntia).
Nauti.
(Kyseessä on tuoremehu, eli sen voisi myös pakastaa. Minä join kaiken heti.)

Ja minähän en edes pidä raparperista.

Pyöräkärry kaupungissa: Plussat ja miinukset

Vuosi sitten olimme miehen kanssa sormi hiirellä ostamassa pyöräkärryä, kunnes vielä kerran aloimme pohtia kärrylle tulevaa käyttöä. Kuopus oli parikuinen, eivätkä koko perheen pyöräretket olisi viime kesänä onnistuneet. Ja kuka nyt ensi kesästä tietäisi. Otimme sormen hiireltä.

Pari viikkoa sitten saimme tuolloin katselemamme Croozerin lainaan (koska sen omistajilla puolestaan on pieni vauva, eikä juuri nyt kärrylle käyttöä - ei siis kaupallisia yhteyksiä tässä(kään) postauksessa) ja olen aktiivisesti pohtinut menopelin hankkimisen kannattavuutta. Juuri meidän tilanteessamme.

Teknisiltä ominaisuuksiltaan kärry on nähdäkseni moitteeton:
- Kiinnitysmekanismi on helppokäyttöinen (kunhan mies ensin asensi tarvittavan prikan pyörään), mutta varman oloinen.
- Aisan kääntösäde on kattava, kärry rullaa hyvin ja kyyti on tasaista ja ymmärtääkseni miellyttävää.
- Viisipistevöissä lapset pysyvät hyvin aisoissa (eikä nukkumisasentokaan ole ihan huonoin).

Juhannusaaton kevyissä vetimissä.

Tilan puolesta kärry on myös riittävä:
- Meidän kaksi nuorimmaistamme mahtuvat kyytiin mainioisti, mutta alle metrinen keskimmäinen näyttäisi olevan lähellä maksimimittaa. Ensi vuonna polvet siis jo kunnolla koukussa.
- Tavaratilaan mahtuu piknik-kamat, neljän hengen päällysvaatteet, meikäläisen käsilaukku, jalkapallo ja manduca, eli kevyesti keskivertoperheen viikonloppuostokset.

Käyttömukavuuden osalta joudun valitettavasti antamaan myös miinusta, mikä liittyy enimmin kaupunkiajoon.
- Pelkään tukkivani liikenteen. Leveillä kevyen liikenteen väylillä, kuten jokirannassa, meno on ihan huoletonta, mutta kun ajamme kaupungissa - joko siten, että esikoinen ajaa jalkakäytävällä ja minä ajoradalla, tai siten, että ajamme molemmat pyörätiellä - tukin joko yhden autokaistan tai sitten koko pyörätien. Epäilen siis aiheuttavani vaaratilanteita leveällä, hitaalla kuljetuksellani. (Ongelma olisi pienempi kaksilapsisessa perheessä; nythän ajan kärryineni kuusivuotiaan kaupunkipyöräilyvauhtia.)
- Olen liikkeellä ilman vaunuja. Matkat eivät ole ongelma, mutta perilläoloajat ovat: yksivuotiaalle haluaisi rattaat, jotta sen voisi edes ajoittain sitoa aloilleen - jos vaikka kaipaa käsiä kolmevuotiaan kanssa. Tai muutenkin. Ensi vuonna tämä ongelma olisi pienempi. Ja vielä ensi kesänä kärrylle olisikin käyttöä, mutta seuraavana varmasti jo keskimmäinenkin saa polkea omaa pyöräänsä.
- Pakkautumisen vaiva. Kypärät, lasten vyöttämiset ja avaamiset, pyörän lukitsemiset ja avaamiset - tähän tuhraantuu yllättävän monta hetkeä, etenkin jos vaihtaa paikkaa useamman kerran reissun aikana. Ongelma on toki vastaava myös autoillessa, eli tässä mielessä bussi vetää voiton helppoudellaan.
- Ylämäissä polkeminen muuttuu aika äkkiä reisitreeniksi. Sehän on tietysti kiireisen kotiäidin elämässä pelkkä plussa.

Oma juhannus-look. Tarakalla olisi vielä yksi paikka vapaana. Aaahahahaha.

Summaan, että mainio vekotin, mutta käyttö jäisi meidän perheessämme varmaan melko vähäiseksi: kärry on optimivalinta jos matkustamme hyvällä säällä ilman aikatauluja alle viiden kilometrin päähän (jotta esikoinen jaksaa polkea myös kotiin). Niitä leveitä kevyen liikenteen väyliä pitkin. Kesälomapeli siis. (Päiväkotikuljetuksiin emme tarvitse menopelejä, koska matkaa on kortteli, ja harrastuksiin... no, niihin on yleensä aina kiire tai menee liian myöhään tai [lisää tähän hyvä tekosyy].)

Jos asuisi vähän enemmän haja-asutusalueella, juuri päiväkotikuljetuksiin vehje olisi täydellinen. Siihen sitä ovat käyttäneet kärryn oikeat omistajatkin: kärryllä lapsi hoitoon, kärry päiväkodin pihaan parkkiin ja itse pyöräillen töihin. Nerokasta.

Paluu tulevaisuuteen

Yli vuosi sitten tuskailin täällä tulevaisuudensuunnitelmiemme epämääräisyyttä. Pian tuon jälkeen mies sai töitä Helsingistä sekä postdoc-paikan Kiinasta. Luulin ensinmainitun vastaanottamisen sulkevan pois jälkimmäisen, mutta Kiinan pestin toteutumisessa olikin joustoa. Ja loppukeväästä kävi ilmi, että voimme sekä syödä että säästää: jos lähtisimme Kiinaan, miehen työ Helsingissä jatkuisi sen jälkeen. 

Minä, joka haluaisin sementöidä kaiken hyvissä ajoin kalenteriin, olen joutunut oppimaan aivan uudenlaista huolettomuutta. Ehkä muutetaan, ehkä ei. Viime syksynä juoksimme asuntonäytöissä Helsingissä. Kunnes lopetimme. Nyt keväällä laitoimme kovalla tohinalla asuntomme myyntiin. Ja otimme sen yhden näytön jälkeen pois. Katsotaan nyt.

Meistä huolettomampi, mies, on pitänyt Kiinaan lähtöä jo pitkään faktana, mutta minä olen halunnut ajatella, että ehkä ja kenties. En usko, ennen kuin näen viisumin passissani. Nyt lähtö on sovittu miehen työnantajan kanssa, työsopimus Wuhanin yliopistoon pilkistää tärkeiden papereiden laatikosta ja kahdelle vanhimmalle lapselle on varattu päiväkotipaikat yliopiston päiväkodista.

Työhönottoterveystodistuksessa kysyttiin kaikki normivaivat.

Pikku hiljaa pitää kai minunkin hyväksyä: olemme lähdössä ensi vuodeksi Kiinaan. Kolmen kuukauden kuluttua.

Seuraavaksi pitää kai kertoa lapsille.

Pallojalkoja

Sain suurella työllä houkuteltua esikoisen kokeilemaan jalkapallokoulua ja mukaan pääsi myös yli-innokas alaikäinen keskimmäinen. Tunnin jälkeen meillä oli perheessä neljä jalkapalloentusiastia. Hyvin menee, hykertelimme me vanhemmat intoilijat.

Lasten jalkapallon jälkeen oli rouvaitten vuoro.

Tästä syystä Ranskan ja Nigerian pojat pääsivät nauhalta katsottaviksi lasten nukuttamisen jälkeen. Myöhäispelikin piti katsoa, mutta ei vain ihminen pysynyt hereillä. Vaikka hyvin ymmärrän miksi, en voi olla kokematta vääryyttä siinä, että yhteen päivään tuhlataan monta peliä, kun jää niin monta päivää vuodessa käyttämättä.

Onneksi ei tämä!

Talo Italiassa: Kymmenen hyvää ja kaunista

(Tämänkertaisen) täydellisen loman resepti oli seuraava:

1. Seura

Kuten edellisen postauksen kommenteissa tuli esiin, tärkeintä ryhmämatkailussa on valita matkaseuransa tarkkaan. Paitsi että me emme valinneet mitään, mutta meidät huolittiin mukaan, eli hyvässä seurassa olimme. Ainuttakaan työvuoroa ei jaettu, eikä koskaan tarvinnut ihmetellä, että kukakohan mahtaisi tiskata. Täten työnteko jäi sivuosaan, ja pääosassa oli muuten hyvässä seurassa oleilu.

Yhdeksän lapsen joukko - ja uima-allas - takasi lapsille juhlaa aamusta iltaan.

2. Talo

Majapaikkamme oli osan seurueesta jo aiemmin hyväksi havaitsema. Ja loistava olikin, niin tunnelmaltaan kuin toimivuudeltaan. Neljälle perheelle löytyi makuuhuoneet kylpyhuoneineen sekä vielä viides isoimpia lapsia varten. Iso keittiö, jossa sai laittaa ruokaa kaasuhellalla, terassit ja hyvinhoidettu uima-allas. Täydellisen luksusta.

3. Ruoka

Ruoassa ei tässä seurueessa säästelty. Yksi matkatovereistamme erikoistui grilliherkkuihin, toinen osasi loihtia friteerattujen kesäkurpitsankukkien kaltaisia juhlaeväitä ja minä pääsin toteamaan, että tuoreiden tomaattien ja vastapoimitun parmesanin kera tututkin reseptit pääsevät erityiseen loistoon.

4. Lämpö

Ihana lämpö. Sitä kelpaa muistella näin keskikesällä kotimaassa.
 

5. Pizza

Matkakohteena Italia on siitä loistava, että huonompikin ravintola tarjoaa yleensä hyvää ruokaa, keskiverto erinomaista. Ja voiko ruoka oikeastaan hyvästä Pizza Margaritasta parantua? Yksinkertaista ja nerokasta - ja kelpaa jopa minun valikoivalle jälkikasvulleni!

  

7. Kahvi

Täydellisiä cappuccinoja hintaan, jolla helsinkiläisessä kahvilassa ei sanota asiakkaalle edes päivää. Ihanaa kahvia, ihanan täyteläistä maitoa, eikä pelkoa hylaluirun kysymättä tarjoamisesta. Ilokseni myös huomaan, että blogiraportti ei ollut matkalla mielessäni: en valokuvannut yhtään kahvikuppia.

8. Jäätelö

Syy poistua talolta, syy pitää tauko, koska vain hyvä tekosyy.

8. Hevostyttöily

Matkalla syntyi kaksi uutta hevostyttöä (ja yksi vanha hevostyttö nosti päätään). Kolmivuotias ratsasti rennosti kuin olisi syntynyt satulassa, kuusivuotias kokeili ravia ja kolmekymmentäkuusivuotias laukkaa. Vakiharrastusta tästä tuskin voi Suomessa ottaa, mutta jos vaikka edes joskus vähän... 
 

9. Toscana

Talolla olisi hyvin voinut elellä viikon poistumatta kertaakaan - paitsi ruokakauppaan ja jäätelölle - mutta poistumisen valitessaan oli yhdessä hujauksessa sellaisissa historiallisissa kaupungeissa kuin Lucca, Pisa ja Firenze. Viimeksimainittuun teimme "loma loman sisällä" -tyyppisen päiväretken naisissa. Ei vain proseccoa ja kahvia, vaan myös taidetta!

10. Netti

Eli sen puute. Tai jos ihan rehellinen olen, talolla oli netti, mutta en ottanut sitä puhelimessani käyttöön. Televisio avattiin ensimmäistä kertaa MM-kisojen avauspelin aikaan. Vietin iltani live-ihmisten parissa. Kelpaa sitäkin muistella täällä koneen äärellä iltaisin.

"Nähdään kahden vuoden päästä täällä," hyvästeli yksi lapsista meidät lähtiessämme. Näemme varmasti lähiviikkojen sisällä Suomessa, mutta ei kyllä yhtään harmittaisi tuonkaan lauseen toteutuminen.

Talo Italiassa: Perheversio

Salamatkustajan Satu kyseli taannoin australialaisturistien innostamana kokemuksia ryhmäperhematkailusta. Nyt minulla sellainen on, ja ainoa ongelmani on olla vaikuttamatta valheelliselta hehkutuksineni. Kun joskus kaikki on vaan niin kertakaikkisen kohdillaan.

Matkustelu on yksi elämän osa-alue, joka meillä on mullistunut täysin lasten synnyttyä. Aiemmin suosimamme kaupunkilomat ovat lasten kanssa monin tavoin työläämpiä: on päiväunia ja ruoka-aikoja, on aikaisia nukkumaanmenoaikoja, joiden jälkeen koittava hotellihuonekuolema ei pidemmän päälle houkuta. Ja kuinka montaa museota lasten kanssa kuitenkaan jaksaa koluta? Aivan. Kallista matkailu kuitenkin on.

Tämän seurauksena ulkomaanmatkailumme on typistynyt vuosittaiseen (ihanaan) Tukholman visiittiin, jossa olemme saaneet asua kotimajoituksessa hotellin sijaan. Minä olen ehdotellut uudeksi konseptiksi Bamse-klubi -tyyppisiä helppoja pakettimatkoja, mutta mies on tyrmännyt ajatuksen viikosta hotellin uima-altaalla all-inclusive-ravintolan ranskalaisia syöden. Yhdessä olemme mehustelleet ajatuksella talon vuokraamisesta ystävien kanssa jostain keskeisestä Euroopasta, mutta vasta kun meille tarjottimella kannettiin tilaisuus lähteä valmiille lomalle, suunnitelma toteutui.

Neljä perhettä - kahdeksan aikuista ja yhdeksän lasta ikähaitarilla 1-10 - toskanalaisella villalla tarkoitti viikkoa uima-altaalla ja pitkässä pöydässä herkutellen, myöhäisiä öitä ja aikaisia aamuja, retkiä ja ratsastusta. Hyvää seuraa aina sitä kaipaaville, omaa rauhaa sitä.

Talonvuokrauskonseptissa ainoa huoleni on kohdistunut loman mahdollisuuteen kotiäidin näkökulmasta. Kun arkeni koostuu ruoanlaitosta ja yleisestä lasten huollosta, tuntuu teorian tasolla vaikealta nähdä lomaa siinä, että tekee samaa - olkoonkin, että toisissa olosuhteissa.

Huoli oli täydellisen aiheeton.

Ensinnäkin, lasten kaitseminen ei ole samaa uima-altaalla polskien kuin kotihiekkalaatikolla tylsyyttä vastaan taistellen. Lastenhoidoksi sitä kehtaa kutsua ainoastaan yksivuotiaan osalta. Ja toiseksi, vaikka ruokaa joutuu (joku) laittamaan monesti päivässä lomallakin, oli matkalla kauppavuoroja ja tiskejä jakamassa kahdeksan aikuista kahden saati yhden sijaan - ja yhdeksän puurolautasta menee kuitenkin kutakuinkin samassa kuin kolmekin.

Eli kyllä, täydellisen perheloman konsepti on löytynyt. Ja lisää hehkutusta seuraa. Epäilemättä heti MM-kisojen päätyttyä.

Salaliittoteoria

Tuleva esikoululainen sai kevään infotilaisuudessa ensimmäisen kotitehtävän.

Lapsen tulee kerätä laatikkoon kesämuistoja, joita saa esitellä ryhmässä elokuussa. Voitte kuvitella miten tärkeänä tämä melkein-jo-koululainen olikaan.

Minun otsalleni nousivat hikikarpalot. Olen varma, että todellisuudessa kotiläksy on vanhemmille. Samalla tavalla kuin ne neuvolan laput, jotka annetaan kahdeksaa kuukautta ennen kuin ne tulee palauttaa täytettynä. Lyön vetoa, että niiden tärkein funktio on vanhempien sitoutuneisuuden tarkastelu.

Ai miksi? Koska unohtunutta lappua ei ole koskaan tarvinnut täyttää uudelleen.

Laputhan tietenkin täytetään hyvissä ajoin ja säilytetään ensimmäiset puoli vuotta työpöydällä päällimmäisenä, kunnes sitten laitetaan hyvään talteen. Etteivät katoa.

Eivät katoa - kotoa.

Parasta televisiossa

Olen katsonut viimeiset kolme iltaa televisiota. Koska Twitter käski.

Selitän. Katson televisiota hyvin vähän. (Tietenkin, kaikkihan niin sanovat, ja jos katsovat, niin korkeintaan iranilaisia taide-elokuvia ja A-talkia. Tarkennettakoon siis, että en katso tv-ohjelmia läheskään joka viikko, televisiosta tuskin koskaan.) Seurauksena ja varmasti myös osittaisena syynä on se, että en lue ohjelmatietoja - ja sen olen karvaasti oppinut, että jos tv:n avaa sattumanvaraisella hetkellä, sieltä tulee aivan varmasti pelkkää kuraa. (Sen sijaan internetissä on vain puhdasta laatua liikenteessä!) Jonkun pitää siis tulla erikseen kertomaan minulle mitä katsoa.

Taannoin se oli kanssabloggaaja STD, joka kertoi, että Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin on loistava. Vallan linnaketta kehui puolet kavereistani ja Solsidania samoin. Niin ja sitten oli tietenkin Silta. (Josta katsoin toisenkin kauden, vaikka ensimmäisen kauden loppu oli mielestäni kauhea fiasko.) Näistä suosituksista olen ollut äärimmäisen onnellinen.

Edelliset iltani on saanut Teeman uudelleenlähettämä Kuolleista palanneet, jota Twitterissä on siis hehkutettu. (Ja kyllä, ymmärrän, että minulle mainostetaan: seuraan Yle Teemaa, joka uudelleentwiittaa kaikki sarjaa kehuvat twiitit.) Se täyttää ainakin kaksi kolmesta vaatimuksestani hyvälle tv-viihteelle, jotka ovat että sarjan tulee olla

1. katsottavissa valitsemallani hetkellä, eli käytännössä Yle Areenalla (no on meillä joku tallentava digivehje, mutta en ole koskaan vaivautunut käyttämään sitä)
2. kohtuullisen pituinen (joskin kohdan kolmen toteutuessa toivon tietenkin kohtuutonta) ja
3. loistava.

Valitettavasti "loistavaan" Kuolleista palanneet ei taida päästä. Se on kyllä "ihan hyvä". Sekä "vähän liian pelottava" yksin öisin katsottavaksi. Plussaa kuitenkin ranskalaisuudesta, eli tekstitettyä keskustelua seuratessa syntyy illuusio siitä, että lukioranskalla selviäisin hengissä - jos nyt en alikulkutunnelipuukottajasta, niin hyvänpäivänkeskustelusta. Mutta katsonen loppuun.

Televisiokanavan tietoisuuteeni nostama random-tyyppien kehu ei siis täysin vastannut luotetuilta tahoilta tulleita katsomissuosituksia. Kavereiden suosituksissa pysymisessä onkin vissi etu paitsi ajantuhlauksen suhteen myös tärkeältä sosiaaliselta kannalta, kuten kuusivuotias (jälleen kerran) on jo ymmärtänyt.

- Mun pitää aina katsoa Karvinen. Istun ruokapöydässä Veikon [nimi muutettu] vieressä ja Veikko katsoo Karvista. Sitten me keskustellaan siitä.

Tältä kannalta tietysti pitäisi katsoa Putousta ja Vain elämäätä - ja lätkää - jotka niin ikään toistuvasti täyttävät somefiidini. Mutta ne eivät (onneksi) täytä vaatimusteni alkeitakaan, joten saan pysytellä ignooraavassa ignoranssissani.

Kohtauksia eräästä lapsiperheestä

Kohtaus 1, jossa feministin sielu lepää

Esikoisen lastentarhanopettaja kehui lapsen antaneen hänelle palautetta. Aikuinen oli viitannut johonkin sanalla poikamainen, jolloin esikoinen oli kääntynyt puuhistaan ja todennut (hyvin rauhallisesti ja opettavaisesti, minulle kuvailtiin)

- Kuule Maija [nimi muutettu], ei ole olemassa juttuja, jotka ovat poikamaisia tai tyttömäisiä.

Aivan juuri näin se on, opettaja oli myöntänyt, jokainen tykkää siitä mistä tykkää. Kyllä siinä äidin sydän oli pakahtua ylpeydestä: lapsihan on kuin ilmetty äitinsä! Eli teoria hyvin hallussa, mutta käytäntö sitten mitä sattuu.

Kohtaus 2, jossa perhe lepää

Mies on viime viikon kääntyillyt tuskissaan vuoteessa. Kuumaa, kuulemma. Mmhm, olen mutissut paksun peittoni alta. Perjantaina ratkaisukeskeinen henkilöhahmomme kantoi kotiin ilmastointilaitteen. (Käytetyn sentään, ja onneksi sen verran kovaäänisen, että sitä ei voi pitää päällä nukkuessa, vaan vain hetken sitä ennen.)

Tehokkaasti laite onkin pienen makuuhuoneemme viilentänyt. (Yhden peiton kanssa pärjää silti, huh.) Eilen siirsimme kuopuksen pinnasängyn huoneeseemme, josko tämänhetkinen huonounisuus* helpottaisi. Siitähän loihe isommat lapset valittamaan, että miksi heidän pitää nukkua kuumassa lastenhuoneessa, hekin haluavat viileään!

Koska televisiosta tuli jotain urheilua ja halusin itsekin nukkumaan, luovutin taisteluitta. Arvaatte varmaan lopputuloksen? Mutta huoli pois, lastenhuoneen lattialle oli varmasti hyvä käpertyä mukavan** penkkiurheilutuokion jälkeen. Ja miehen lohduksi: hän oli jo aiemmin päivällä ajanut kolarin ja porannut käteensä, joten kuumassa nukkuminen tuskin oli päivän murheista suurin.

* Kuopuksella on yksi tiukimmista vaiheista (tm) ikinä. Ei syö, ei nuku, arvatenkin hieman tyytymätön. Hampaita? Miksipä ei? Tai sitten MPR-rokotteen jälkiseuraamuksia tai vain flunssaa ja kuumaa. Yksi lääkäri arvaili enteroakin (toista lasta varsinaisesti tutkiessaan). Tiedä häntä, loppumaan kyllä joutaisi.

** Heräsin (korvatulpat päässä, suljetun oven takana) järjettömään tuuletushuutoon, josta päättelin Suomen voittaneen. Aamulla sitten Facebookista ymmärsin, että peli olikin Putinin tilaama ja tuomarit lahjottu, mikä varmasti onkin ainoa mahdollinen selitys sille, että Suomi saattaisi finaalipelin hävitä. *empaattista nyökyttelyä*

Hyviä puolia miehen työmatkaviikossa

Tämä ei ole sitten mitään ironiaa.

• Ei tarvitse keskustella lastenhoitovuoroista eikä hätäillä oman vapaa-aikansa suorittamisesta.
• Kääntäen: mikään mitä tekee, ei ole omasta ajasta pois. Voi vaikka imuroida.
• Keittiön voi siivota silloin kun se sattuu sopimaan. Esimerkiksi kohta.
• Pärjää koko viikon vailla välikauppareissuja, kun kukaan ei puutu sekundaarisiin vajeisiin jääkaapissa.
• Pärjää kutakuinkin koko viikon kahdella ruoanlaittokerralla.
• Käyttää isomman hetken päivän suunnitteluun ja keskittyy sen mukavaksi tekemiseen.
• Voi vaihteeksi olla se relampi vanhempi, joka ostaa spontaanit jäätelöt.
• Saa rahoilleen vastinetta, kun vie kolme lasta kuntosalin lapsiparkkiin.
• Voi hyvällä omallatunnolla pyytää lastenhoitoapua pienimmälle ihan vaan viedäkseen isommat lapset uimaan.
• Saa jakaa itselleen loputtomasti Arjen sankari -pisteitä.
• Saa hyväntuulisia viestejä mieheltä, joka on ehtinyt nauttimaankin matkastaan.
• Se loppuu ensi yönä.

Kutsukaa Deko tai edes Glorian Koti

Edellisessä asunnossamme oli hyvin pieni keittiö. Siihen hyvin pieneen keittiöön haettiin tilapäiseksi ratkaisuksi mökiltä hyvin pieni pöytä. Tuo pöytä oli isoisäni (ei nyt tietenkään puuseppäisoisäni vaan sen toisen) mustaksi sutima, luonnollisesti parin aiemman maalikerroksen päälle. Pöytälevy ei ollut kiinni pöydän jaloissa eivätkä pöytälevyn laudat toisissaan.

Historiallisia kerrostumia.

Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin olen hekumoinut ajatuksella, että seuraavassa muutossa on edes yksi huonekalu, jonka saan hyvällä omallatunnolla hävittää.

Sitten lähdin kotoa pois viikonlopuksi.

Ajatelkaas kun tämän olisi lakannut tai vahannut. Ai jai.

Kun palasin, oli pöytä jo kannettu pihalle. Jotta mies ei ihan olisi tylsistynyt kotivuorossaan, hän oli liimannut kasaan pöytälevyn ja hionut sitä - entisöimisharrastukseni pohjalta pystyn sanomaan, että perusteellisesti. En oikeastaan edes halua tietää miten tämä on tapahtunut kolmen lapsen kanssa ahkeroiden.

Lapset saavat maalata pöydän, mies kertoi. (Välillä vähän kadehdin, että miksi minä en keksi näin hauskoja ohjelmanumeroita. Onneksi minä saan kuitenkin toteuttaa ne, koska ne olisivat aivan liian kaoottisia miehelle.)

Ensin pohjamaalattiin. Tai siis minä pohjamaalasin. Kolmesti, jotta tuli tarpeeksi tasaista miehenkin silmään. Kolmena iltana, koska maalin kuivumisaika oli 24 tuntia. Sitten vihdoin päästiin asiaan.

Mies ja esikoinen hoitivat maaliostokset. Ehdotin päävärejä, jotta saisi sekoitettua muita. Sinistä ei ollut, mutta esikoinen valitsi kultaisen.

Aluksi oli tiukka sääntö, että yksi lapsi ja yksi väri kerrallaan käytössä.

Ensimmäisen maalauspäivän iltana.

Sitten oli aika monta lasta - naapurikin - ja aika monta sivellintä.

Kissa.

Myönnän, että ei ollut projekti minullekaan helppo. Lapset nimittäin maalasivat vääränlaisia sotkuja, sellaisia jotka eivät näytä söpöiltä lasten maalauksilta vaan sotkulta. Iltaisin lasten nukahdettua vahvensin viivoja, väritin tai piirsin ääriviivoja. Muutamia kohtia ihan raa'asti päällemaalasin valkoisella ja maalautin uusiksi seuraavana päivänä. Kuopuksenkin annoin maalata (kyllä: yksivuotias tekee sotkun näköistä sotkua, mutta se kuuluu asiaan).

Aika monta päivää maalailtiin ja aika liian monta ateriaa syötiin "piknikillä" keittiön lattialla. Toimii nimittäin ihan sairaan hienosti lattialla syöminen 1-, 3- ja 5-vuotiaiden kera. Jos sellaisesta tykkää.

Sitten sovin itseni kanssa pöydän valmiiksi.

Melkein valmis.

Thumbs up.

Nyt lakkailen toista iltaa. (Kynnetkin lakkasin ennen juoksua, kun ajattelin, että meikki menee hukkaan, siitä kuva.)

Pitkällinen projekti, mutta nyt on sellainen pöytä, että ei oo muilla. Ja kätevä on kuin sika pienenä: ei tarvi pöytäliinaa eikä näy pienimmät roiskeet. Eikä isommatkaan.

Jään odottamaan soittoja sisustuslehdistä.

Se on täytetty, eli puolipakollinen juoksuraportti

Olen yrittänyt muodostaa mielipidettä eilisestä puolimaratonista. Liinan tontilla enemmänkin urheillut Fitness Führer kommentoi Helsinki City Runin reitin olevan hirveä, ja vailla muuta maratonkokemusta olen taipuvainen uskomaan sen. Paljon puuduttavia ylämäkiä ja henkisesti tappava Pikku Huopalahden lenkki siinä kohtaa kun melkein olit jo käynyt kääntymässä Stadionin kulmalla. Mutta toisaalta, enhän paremmastakaan tiedä.

Näin se meni:

Lyötyäni vuoden verran laimin kaikki hyvät treenineuvot, viimeisellä viikolla noudatin neuvoja orjallisesti. Kävin keskiviikkona viimeisellä hölkkälenkillä ja sen jälkeen keskityin säästelemään jalkojani. Lauantaina yritin parhaani mukaan jopa nostella jalkoja tuolille oikein vakavissani lepuuttaakseni. Söin kolme päivää ennen kisaa pastaa ja vaihdoin ruisleivän paahtoleipään. Raskasta oli.

Puoli viikkoa myöskin murehdin varusteitani, että millainen paita ja takkiako vaiko ei takkia - ja että ei, sortseilla en kyllä pysty. Lopulta valikoin ylleni trikoot sekä miehen juoksupaidan, jonka pitkät hihat välttivät hansikkaiksi asti kylmällä alkumatkalla. Akuutin viime hetken paniikin aiheutti säänmuutos pilvisestä paisteiseksi juuri ratikkaan hypätessäni, mutta kaupallisessa yhteistyössä Jennijeen kukkaron kanssa hankin itselleni viime hetken paniikkijuoksulippiksen kisakaupasta. (Kiitokset vielä kerran sinne!)

Ehkäpä se kaikki kannatti. Tankkaus, varustelu ja yleinen juoksufiilis olivat nimittäin erittäin kohdillaan, kun järjestin itseni oman juoksuryhmäni eturivistöön, jotta saisin hyvän startin. Ei ollut nälkä, kylmä eikä vessahätä.

Ja hyvän startin sain. Viralliset kannustusjoukkoni hurrasivat minulle ekan kilometrin kohdalla ja juoksu oli iloista koko Töölönlahden ympäri. Miehen kellon asettelin näyttämään juoksunopeutta ja koko juoksun keskinopeutta, enkä ensimmäisen kymmenen kilometrin kohdalla laskeskellut kilometrejä juuri lainkaan. (Toisella kympillä en paljon muuta ajatellutkaan.) Tuijottelin kuitenkin maanisesti juoksuvauhtia ja laskin päässäni sekuntien tuomia muutoksia kokonaisaikaan. Koko kilpailuviettini oli koko juoksun ajan hyvässä käytössä.

Eka kymppi menikin nätisti, tasan tuntiin. Sen aikana toki pohdin, että lähdinkö liian lujaa - koska lähdin todellakin lujempaa kuin 2:15 tavoitteeni olisi antanut syytä. Salaa mielessäni toivoin kuitenkin 2:10 tai jopa 2:05 loppuaikaa. Viritin mieleni odottamaan juomapisteitä, joita oli reilun neljän kilometrin välein - sekuntien menettämistä ja jalkojen puutumista peläten en uskaltanut ottaa yhtään kävelyaskelta, vaan aidon urheilijan tavoin heitin juostessa urheilujuomaa naamani suuntaan ja nielin nenän kautta. Olin etukäteen tehnyt paljon työtä sen eteen, että en yrittäisi heittää mukia roskikseen vaan viskaisin suosiolla mäkeen. Sekään henkinen varustautuminen ei mennyt hukkaan.

Ja tosiaan, lähdinhän minä vähän lujaa: jo pari kilometriä kympin jälkeen alkoi matka painaa. Olen juossut pitkiä lenkkejä, kuten kerroin. Mutta en olen koskaan juossut näin pitkään näin lujaa. Tunnelmaa keventääkseni en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin hokemaan mantrana seuraavaa kilometrilukemaa. Kohta viisitoista, kohta viisitoista, kohta viisitoista. Jalat olivat lyijyä. Eli ei minulla siitä Pikku Huopalahden kierroksesta paljon hyvää sanottavaa ole. Paitsi että se loppui lopulta.

Kahdeksantoista kohdalla alkoi henkisesti helpottaa ja kiristin vähän vauhtiakin, takaisin kuuden kilometrin keskivauhtiin. Tästä mennään maaliin vaikka mikä olisi. Kohta yhdeksäntoista, kohta yhdeksäntoista. Viimeisillä loppukireillä leppoisissa ylämäissä kirosin jokaisella puuskuttavalla uloshengityksellä, irvistin hymyntapaisen maalisuoran kuvaajille ja sitten.

Suunnittelin lyyhistyväni maaliviivan jälkeen, mutta se tuntui liian dramaatiselta, joten toikkaroin puujalkojeni kanssa läpi mitalinjaonchipinirrotukseneväidenjaonnarikan, vedin takin ylle ja raahauduin ratikkaan.

Sitten tuntui ihan hyvältä. Hymyillytti ehkä jopa. Alitin tavoitteeni, jopa sen salaisemman tavoitteeni 2:10. Olin juossut niin hyvän juoksun kuin pystyin, eikä tarvinnut miettiä olisinko pystynyt parempaan.

Päivän ulkojuoksullisissa osioissa tapahtui skumpanjuomista hyvässä seurassa. Mutta vaikka pöydässä istui neljä bloggajaa, ei kuoharilaseista ole yhtään kuvaa. Voitte kuvitella sellaisen tähän. Ja nyt kun kerran aloititte, niin toisen, jossa kirmaan kuin gaselli.

Etukäteen kuvittelin, että seuraava looginen etappi juoksuharrastuksessani olisi täyspitkä maraton, mutta ne suunnitelmat ropisivat Pikku Huopalahden rannoille. Nyt juuri nautin siitä, että en aio vähään aikaan mennä lenkille lainkaan.

Elisa Kirjan surkea asiakaskokemus

Rekisteröidyin Elisa Kirjaan. Halusin viedä sairaalaan tuliaisiksi äänikirjan, ja ymmärtääkseni Elisa on kutakuinkin ainoa vaihtoehto suomenkielisille kirjoille. Palveluntarjoajan valinta oli siis helppo.

Kirjan valinta ei enää ollutkaan. Kun lahjan saaja ei välitä dekkareista eikä kaariutrioista, äänikirjavalikoima supistui kerrassaan vähiin. Kohteen konsultoinnin jälkeen löytyi kuitenkin sopiva: Tove Janssonin Kesäkirja.

Hyvä. Klik, klik ja klik. 22 euroa, klik. 

Sitten enää kirjan lataus ja sairaalan vierailutunnille.

Paitsi, että kirja ei lataudu. Tapahtuu yllättävä virhe 450, 550 tai 00. Lataan Elisa Kirjan sovelluksen ipadille, puhelimeen sekä tietokoneelle ja painan "yritä uudelleen" yhä uudelleen. Mutta ei, kirja ei lataudu. Löydän asiakaspalvelun puhelinnumeron eli ei kun reippaasti jonotusmusiikkia kuuntelemaan. Vierailutunti kuluu.

Liki puolen tunnin kuluttua puheluuni vastataan ja saan kerrotuksi asiani koskevan äänikirjaa.

- Pieni hetki, yhdistän sinut Elisa Kirjan puolelle.

Myönnän: tässä kohtaa alkoi jo korventaa. Mutta siis lisää musiikkia. Aikanaan puheluun vastataan ja pääsen kertomaani ongelmani - vaan ensin

- Varmistetaan vain sun henkilöllisyys, eli annatko nimen ja syntymäajan?

Vähän hämmentyneenä kerron. Mutta en malta olla jatkamatta:

- Mitenkäs, kun ei teillä pitäisi minun henkilötunnusta missään rekisterissä ollakaan.
- Ai? No siitähän ongelma varmaan johtuukin, eli laitetaanpa nämä tiedot kuntoon!
- Mutta miksi te tarvitsette henkilötunnustani? [Henkilötietolain mukaan sitä kun ei kuuluisi rekisteröidä kuin ihan määrätyissä tilanteissa.]
- Oletko joskus ostanut puhelinliittymän?
- Olen.
- Onko kysytty henkilötunnusta?
- On. Mutta nähdäkseni tämä vertautuu paremmin siihen, että ostan kirjan netistä. Siinä ei kysytä.

Hiljennän sisäisen nillittäjäni, sillä minulla on kiire, haluan edetä. Annan sosiaaliturvatunnukseni Elisa Kirjan rekisteriin tuntemattomasta syystä. Mutta ei virhe siitä sitten johtunutkaan. Olisikin ollut aika erikoista, koska sotua ei rekisteröintivaiheessa kysytty.

No, ihmettelyä jatketaan - oikein harvinainen virhe on. Tuskastun jo vähän enemmän ja kerron tilanteeni: haluaisin viedä tuotteen sairaalaan, vähän kiirekin olisi. Mutta ei, puhelu pitää nyt ohjata eteenpäin. Pitää tehdä virheilmoitus. Kysyn voisiko joku sieltä vikakeskuksesta soittaa minulle, kun pitäisi tässä oikeastaan jo lähteä, mutta se ei ole mahdollista, asiakkaan pitää itse tehdä virheilmoitus. Ilmoitan ymmärtäväni sen (vaikka en ihan ymmärräkään), mutta en sitä, miksi minulle ei voida soittaa takaisin. Ei voida. Eli yhdistetäänpä.

Arvaattehan? Oikein. Jonotusmusiikkia.

Seuraavakin asiakaspalvelija on henkilönä mukava, ja jännä kun näin erikoinen virhe onkin. Ei, ei kyllä hänkään tätä taida osata korjata, pitää ihan tekniseen tukeen laittaa kysely. Yritän tässä kohtaa kertoa, että kirjan tarpeeni alkaa olla kutakuinkin poistunut, koska en saa sitä vietyä lahjaksi jos kirja ei nyt toimi.

- Totta kai kirja hyvitetään jos sitä ei saada toimimaan lainkaan.

Mutta kun..! Ei vaan aivan sama, nyt minun ihan oikeasti pitää jo lähteä. Tekniseen tukeen minua ei sentään enää kaivata, vaan minulle luvataan lähettää tekstiviesti kun kirja on ladattavissa.

Kuusi tuntia myöhemmin saankin viestin, jossa todetaan, että kirja on nyt ladattavissa. "Pahoittelemme virhettä. Hyvää kevään jatkoa."

Menetin 22 euroa kirjaan, jota en saanut silloin, kun olisin sitä tarvinnut. Menetin tunnin elämästäni puhelimessa Elisa Kirjan kanssa. Ja menetinpä nekin eurot mitä tunnin puhelu minulle maksaa.

Puhelinpalveluun jonottaminen on tietysti ongelma monilla palveluntarjoajilla (joskin esimerkiksi Turun kaupungin terveyskeskus ja vakuutusyhtiöni osaavat jonotuttamisen sijaan tarjota takaisinsoittomahdollisuutta), mutta miksi asiakkaan pitää olla linjalla sillä aikaa, kun firma etsii ratkaisua? Ja miksi asiakkaalle ei voida soittaa takaisin jos hän sitä pyytää?

Jos valitukseni olisi otettu vastaan toisella tavoin, en kenties olisi niin tuohtunut siitä, että minulle ei tarjottu mitään taloudellista hyvitystä viallisen tuotteen toimittamisesta. "Pahoittelemme virhettä" ei tässä kohtaa ihan riitä.

(Harmittaa se sotukin yhä.)

* Ai niin: tätä postausta ei ole toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Elisa Kirjan kanssa.

Lähtölaskenta

Puolimaratonille, se on.

Liina jo hienosti maalailikin paniikkia lähestyvän juoksutapahtuman edessä. Itse liikun pääosin epäuskoisen kauhun ja katteettoman optimismin välitiloissa. Yritin valaa itseeni uskoa tutkimalla juoksuhistoriaani Sports Trackerista, mutta lukemat eivät valitettavasti olleet toivomani suuruisia. Olen viimeisen 11 kuukauden aikana (tasan) käynyt lenkillä 57 kertaa ja taittanut niillä yhteensä 450 kilometriä.

Mutta kun aloin miettiä tarkemmin, tuo kilometrimäärä saattaa hyvinkin ylittää aiemman elämäni juoksusaldon. Olen lenkkeillyt vuoden ympäri aika tarkkaan kerran viikossa, keskimäärin 8 kilometrin lenkkejä. Ei yhtään huonosti minun pitkäjänteisyydelläni.

Itseni ylittämisiä olen tehnyt lukuisia. Olen juossut pakkasella! Juossut yhdeksän asteen pakkasessa! Juossut vaikka yhtään ei ole huvittanut. Ja: saanut trackeriin tänä vuonna lähes joka viikko kolme merkintää.

Tämä kaikki on maininnan arvoista siksi, että minä en ole ns. urheiluihminen. (Enkä ns. talvi-ihminen.) Koskaan ollut. Olen väkisin-jumppaaja-ihminen. Juoksukisan tuoma motivaation motivaation lisäksi oman kehityksen näkeminen on varmasti auttanut harrastuksen ylläpidossa. (Bodypumpissa en ole tainnut lisätä painoja viimeiseen kymmeneen vuoteen. Kertoo kehityksen palkitsevuudesta väkisin-jumpparina.)

Kun viime kesäkuun alussa aloitin juoksemisen, jaksoin juosta kolme korttelin väliä. Enkä liioittele yhtään. Kuitenkin jo heinäkuun lopulla testasin jaksaisinko juosta yhtäjaksoisesti tunnin ja jaksoin: matkaa kertyi jopa 8,6 kilometriä. Lokakuussa juoksin Kaarinan syysmaratonilla kympin tunnin alittaen.

Kuten olettaa kuitenkin saattaa, tuon kympin jälkeen en lenkillä käynytkään: marraskuun track record oli kokonaiset kaksi lenkkiä. Tästä ihan itse päättelin, että kilpailutavoitteen tuoma motivaatio on ilmeisesti minulle toimiva konsepti. Ja ainoa keino - jos sellaista olisi - saada minut juoksemaan talvella. Kiitos vähälumisen talven ja juoksuun tsemppaavan kaverin, kävin joulun välipäivinä haastamassa itseni kahden tunnin lenkillä. Sen jaksaminen sinetöi osallistumiseni HCR:ään. (Liinan syytä se silti on.) Ja lopun kerroinkin poukkoilevassa tarinassani jo aiemmin.

Harvinaisen pitkä 21 kilometriä, jos minulta kysytään.

Tämän viikon maanantaina siirryimme futiksessa ulkokaudelle ja tajusin, että kolme aiempaa kesää kestänyt puuskutukseni siitä, että kun nyt edes jaksaisi juosta sen tunnin, on historiaa. Jaksan juosta tunnin, helposti, ja intervalli-tyyppisenä treeninä spurttailin huviksi pitkien pallojen perään. (Jalkapalloa en valitettavasti ole vieläkään oppinut pelaamaan.)

Tokikaan ensi lauantaina ei riitä tunti, eikä kaksikaan, ja kilometrejä on edessä enemmän kuin koskaan aiemmin. Pisimmät lenkkini ovat olleet 18-kilometrisiä - sellaisia olen juossut puolen vuoden aikana kaksi. Enköhän minä sen maaliin pääse, ellen sitten tyri yrittämällä juosta kovempaa kuin jaksan - mutta kun yllä esittämäni huikea kehityskertomus keskinkertaisuuteen antaa syytä luoda odotuksia ajankin suhteen.

Sanottakoon se siis ääneen, viimeiseksi tsemppaamiseksi. 2:15 pitäisi saada alitettua, ja kaikki siitä alemmas on pelkkää juhlaa.

Mutta lähtölaskenta kisaviikkoon: huomenna viimeiset futikset, keskiviikkona kevyt jolkottelu, ja sitten loppuviikolla syön (ruokaa) ja toivon nukkuvani edes vähän. Niin ja mies käskee kokeilemaan energia-geelejä. Sitä vielä puntaroin.

Aika  jännää, kuitenkin.

Mene Tallinnaan, mene Kalamajaan

Ehkä kaikki muut tiesivät tämän jo ennen minua, mutta minä iloitsen, että tiedän nyt. Tallinnan nerokkuus aukeaa kun poistuu vanhankaupungin ulkopuolelle: mieluiten Kalamajan suuntaan.

 

Olimme siis naisissa viettämässä luksusviikonloppua Tallinnassa. (Vielä kerran pieni juhuu sille: Juhuu!) Yksi meistä, hyvän ruuan ystävä, oli tutkiskellut asiaa ja laatinut tarkat suunnitelmat puolikkaalle ruutupaperiarkille. Minä nostin kauan ennen matkaa kädet suostuvaisesti pystyyn ja sanoin että sopii. Kaikki.

Eikä menty harhaan. Perjantaina olimme perillä vasta myöhään, joten illastimme helppouden vuoksi vanhankaupungin Controventossa, jonka canneloneissa ei toki ollut valittamisen sanaa, mutta naamiaisasuihin pukeutuneissa humalaisissa suomalaisissa oli. Sen enempää vanhaakaupunkia suunnitelmiin ei onneksi kuulunutkaan.

Lauantaina suuntasimme heti spartalaisen aamu-uinnin jälkeen Kalamajan suuntaan. Joukkomme johtaja ohjasi meidät Kohvik Sesooniin, joka osoittautui nerokkaaksi niin interiöörinsä, ruokansa kuin hintatasonsakin puolesta. Jos Controventon hinnat olivat lähellä suomalaisia, täältä sai keittolounaan kahdella eurolla ja lasin viiniä kolmella. (Syöttötuoleja löytyi useita, äitiseurueemme havainnoi, vaikka iloisesti lapsitta liikuimmekin.) Lista oli kattava ja sillä oli runsaasti kasvisvaihtoehtoja. Olin myyty jo tällä.

Jatkoimme pienen harhailun kautta Telliskivi 60:n ostoskompleksiin, joka piti sisällään lähinnä designputiikkeja ja kivoja kuppiloita (ja tee-itsellesi-ilmainen-hennatatuointi -pisteen, miksipä ei?).

  

 

 

Nurkan takaa löytyi mahtava olutbaari Pudel sekä viinibaari Pokaal. Valitsimme näistä oluisen ja maistelimme ensin hieman oluita ja sitten koko maistelusetin, vain huomataksemme, että oluen lisäksi tarjoilulauta sisälsi myös keskiaikaisen keittolounaan juotavan mämmin muodossa. No, senkin maistelimme, olemmehan kulttuuri-ihmisiä.

Pudelin hanavalikoima maistelussa.

 

Illallisen söimme F-hoonessa, joka oli myös juuri sitä mitä pitikin. Hyvää ruokaa kivassa miljöössä. Ja kohtuuhintaan. So. kolme ruokalajia ja puoli pulloa viiniä kahteenkymppiin. Niin ja siellä oli jopa lasten leikkihuone! [Menin äsken erehdyksissäni googlaamaan Kalamajaa, ja päädyin tietenkin ensimmäisenä oikean trendi-ihmisen hifistelyblogiin, jossa kerrottiin, miten F-hoonen taso on kerrassaan romahtanut ja paikalle on löytänyt kaikenmaailman suomalaisia - kuten me, oletan. Lopetin googlailun siihen. Mutta, se on siis joskus ollut varmaan tosi tosi hyvä. Ja vieläkään ei tullut vastaan yhtään porsaaksi puettua polttarisankaria.]

Slaavilaisen keittiön lahja maailmalle: valkosipuliruisleipätikut.

 

F-hoonen lasten leikkinurkka oli poislähtiessämme jo hiljainen.

Menkää siis hyvät ystävät Kalamajaan. Se kannattaa.