11 kuukautta

Joskus taannoin mietin, että jaksaako enää toisen lapsen kohdalla innostua niistä samoista kehitysvaiheista, joita on jo yhden lapsen kohdalla todistanut, mutta näemmä voi. (Ehkä tässä kohtaa se muistivika auttaa. Eh eh.) Yhtä suurella jännityksellä odotamme milloin käsi irtoaa sohvan ja sohvapöydän välillä siirtymisessä kokonaan.

Ja huikeaa on kehitys tässä(kin) vaiheessa. Monia hyödyllisiä taitoja otetaan haltuun.

Kuten hallittu laskeutuminen aiemman kiipeämisen lisäksi. Tämä hyödyttää eritoten äitiä, kun lapsen voi jättää vaikkapa sängylle leikkimään kauemmas kuin käsivarren mitan päähän. (Samoin eteisen riskinä on enää kengänpohjien nuoleminen aiemman portaissaputoamisriskin sijaan. Ja kurahan vain lisää vastustuskykyä.)

Tai omalla lusikalla syöminen. Ja sotkusta huolimatta lusikka kannattaa antaa, sillä muuten lautaselle menee käsi. Ja jos lautasta pitää niin ettei käsi ylety, lapsi kiipeää pöydälle. Eloonjäämisen kannalta ihan keskeistä. Älykkyyttä taas osoittaa, että käsi suunnataan mieluiten jonkun toisen lautaselle, koska sieltä saa maukkaampaa, suolattua ruokaa.

Itsessään hyödytön, mutta vanhempiin ja isosellaisiin vaikutuksentekevä on sylinterinmuotoisen palikan saaminen Jukka-laatikkoon. (Toistuvasti siis, ei tuurilla.)

Ilman tukea paikallaan seisominen on myös hyödyllinen taito, jolle on runsaasti kysyntää viimeistään yläasteiässä.

Huvittaviakin yrityksiä ottaa maailma haltuun on koittaa pukea päähänsä/kaulaansa – en ole ihan varma kumpaa lopulta haetaan – kaikki nauhan tai kankaan tapaiset kappaleet ja puhaltaa lähestulkoon leluun kuin leluun, jos siitä saisi äänen kuten kukkopillistä tai vuvuzelanpuolikkaasta. Kun käteen osuu ilmapallo, on tästä vakiolähestymisestä hyötyäkin.

Tännekin on (vanhempien mielestä) mukavampi kiivetä kun pääsee itse alaskin.

Näitä juttuja seuratessa on vanhemmuus palkitsevaa sillä harvemmin käytetyllä, ei-ironisella tasolla.