Olemme eläneet tätä elämänvaihetta kohta kolme kuukautta, ja olen erehdyksen ja erehdyksen kautta oppinut miten homma pysyy kasassa. Yksi arki-ilta pitää rauhoittaa kyläilyiltä ja harrastuksilta, ja kahtena iltana viikossa pitää tasia univelkaa menemällä lasten kanssa samaan aikaan nukkumaan. Joka toinen viikonloppu on hyvä olla ohjelmatonta aikaa, jolloin molemmat vanhemmat ehtivät urheilemaan ja kyllästymään. Nyt on se viikonloppu.
Arki-illat ovat ihan naurettavan lyhyitä kun teen yhdeksästä viiteen -päivää, eli odotan ihan innolla, että pääsen huomenna pihalle istumaan lasten kanssa kun mies lähtee suunnistamaan. Minä en tästä yllätyskeväästä vielä ole ehtinyt nauttia kuin työpaikan ikkunasta.
Joka toinen viikonloppu onkin sitten hyvä ottaa itselle oikein kunnolla vapaa-aikaa, käydä kavereiden kanssa tuulettumassa ja nukkua hyvin. (Niin no. Olisi se hyvä.)
Mutta juuri kun tämä systeemi alkoi rutinoitua, ollaan uuden edessä: kuopuksen päiväkotiura alkaa ja mies palaa töihin. Sekä minulla että miehellä on työkalenterit ihan riittävän täysiä eli haku- ja vientivuorot jaetaan ehdottoman tasapuolisuuden vallitessa. Joka toinen päivä saa pukea kaksi kirkuvaa lasta ja pää savuten myöhästyä bussista. (Pessimisti ei pety.) Ja joka toinen päivä saa poistua töistä puoli neljän aikaan, hoitaakseen lapsia illan kun se toinen tekee pitkää päivää. (Aina välillä mieleeni tulee ajatus "entä jos joku sairastuu?" Mutta
siihen ei nyt kertakaikkisesti ole aikaa. Onneksi meillä ei
sairasteta. Sitä ei vain voi tapahtua.)
Mutta ehkä silti on aika miehen palata töihin. Näin kevään merkkinä mies kokosi joululahjaksi saamansa puutarhatuolin - naapurin terassille, naapurin kotiäitirouvan tuolin viereen. Kuulemma naapuri oli korjannut puhumaan opettelevaa kuopusta: "Ei, minä en ole äiti."
Niinä hakuvuoropäivinä voi taas virkistää lasten muistia siitä kuka äiti taas olikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti