Kuulostaa liioittelulta ja niin se vähän olikin, mutta vieraat oli sentään hajautettu kolmeen kattaukseen kahdelle eri päivälle. (Eivätkä ne kaikki edes tulleet.) Hankimme ohjelmanumeroksi pomppulinnan ja tarjoiluna oli nakkisämpylöitä*, suklaakakkua, jäätelöä ja keksejä. Sukulaisten kattaukseen äitini teki sienipiirasta. (Ikinä en ole järjestänyt näin pienillä tarjoiluilla juhlia, mutta alan näemmä hiljalleen oppia. Päätin, että koska kyseessä ovat lastenjuhlat, vähempikin leipomisshow riittää.)
*En löytänyt riittävän pieniä sämpylöitä, joten pilkoin pehmeäkuorista patonkia kahdeksan sentin paloihin (ei, en mitannut). Lasten laumakäyttäytymistä osoitti jälleen, että ensimmäisissä lastenjuhlissa ensimmäinen lapsi kieltäytyi hodarista, ja sen jälkeen kaikki. Toisella kattauksella ensimmäinen lapsi otti ja sen jälkeen kaikki. Kannattaa siis pohtia tarjoilujärjestys.
 |
| Kakku. |
 |
| Kakun jälkiruoka. |
 |
 |
| Pomps pomps. |
Opiskeluaikoina, kuten tavataan kutsua sitä aikaa, jolloin nuorena juhlitaan, minä olin se, jonka luona oli aina juhlat. Sittemmin juhlat ovat muuttuneet, mutta ei haluni juhlia. Ja vielä enemmän kuin ennen, tuntuu, että juhlien järjestäminen on ainoa tapa tavata ihmisiä - arjessa kun on kovin vähän spontaania liikkumavaraa kenelläkään.
Silti on kummaa, että ihan läheiseksi ystäviksi lukemiani ihmisiä olen saattanut nähdä vuoden aikana kerran: häissäni. Tai ei kummaa, vain väärin. Kuinkakohan isoina näitä juhlia pitäisi alkaa järjestää?
Itse taas en ajattele noin, että aina pitäisi järjestää juhlat, että voisi nähdä kavereita. Ystävien näkemisestä ei pitäisi tehdä niin hankalan oloista. Jos tupa täytyy siivota huolella ja leipoa monenlaista tarjottavaa, näkemisistä tulee aivan liian isotöistä. Tekosyitä on niin helppo listata, mutta kahvittelu tai vaikkapa jäätelöt kaupungilla ei vaadi oikeasti kovin suuria järjestelyjä, ainoastaan aikataulujen yhteensovittamista.
VastaaPoistaTemppu, mutta kuinka se tehdään?
PoistaMinä huomaan, että jonkun kahvittelemisen sopimisessa saattaa vierähtää kuukausi, kaksi, ja sitten se jo jääkin. Usein tietysti luovuttaa jo etukäteen, kun ajattelee, ettei kuitenkaan kenellekään sovi.
Olen vilpittömän ilahtunut kun joskus joku soittaa spontaanisti ja pyytää syömään tai tulee kylään (ja se vielä sattuu sopimaankin). Mutta sitä tapahtuu harvoin.
Tuntuu, että elämä on niin *kiireistä* (tm) ja *hankalaa* (tm), ettei sellainen spontaanius vain enää onnistu.
Hehee. Pomppulinna edusti tällä kertaa sitä neuvolan lehtisestä lukemaani viisautta, että rahalla voi hyvin korvata läsnäoloaan lapsen elämässä.
VastaaPoistaLaskin, että sen sijaan että nykertäisin aarteenetsintää, ongintaa ja aasinhäntää, pomppulinna hoitaa kaiken viihdytyksen puolestani. Ja niin se tekikin - ja melkolailla saippuakuplien hinnalla.