Tee työtä jolla on tarkoitus, osa II

Kadehdin toisinaan ihmisiä, joilla on selkeä suuntaus elämässään - jotka tietävät mitä haluavat ja pyrkivät määrätietoisesti sitä kohti. Kadehdin myös ihmisiä, jotka ovat valintatilanteessa, uuden edessä, vapaana tekemään mitä tahansa.

Unohdan aina, että olen itse siinä jälkimmäisessä tilanteessa. Ainakin ihan kohta. Enkä yhtään kadehdi itseäni. Vapaudesta valita ei nimittäin ole suurta iloa jos ei tiedä mitä haluaa.

Minulta usein kysytään mitä aion väitöksen jälkeen. En oikein osaa pohtia niin pitkälle, vastaan. Ja tottahan se on, en osaa. Mutta pitkälle pohtimista se ei enää ole.

Minulla on unelmatyölleni kyllä monia reunaehtoja, kuten että sen pitäisi olla "hyödyllistä", yhteisöä/yhteiskuntaa hyödyttävää, mieluusti julkisen sektorin tai järjestön palveluksessa. Sen pitäisi olla haastavaa ja mielenkiintoista, palkitsevaakin, ettei tarvitsisi vain vapaa-aikaansa myydä. Ja sen pitäisi sijaita samassa kaupungissa kuin miehen tuleva työ, joka sekin on täysi mysteeri. Eli mihin sitä pitäisi näillä kriteereillä ruveta hakemusta täyttämään?

Kävin tässä hiljan yhden humanistikollegan väitöksessä. Väitöksen jälkeen vanhempi (oletettavasti sukulais)rouva tuli onnittelujen lomassa jututtamaan väittelijää:

- Vieläkö sinulla on jotain tavoitteita?
- No jos vaikka työpaikan saisi. Että alkaisi elämään tällä.
Pieni hiljaisuus.
- Niin minä sitä aina välillä mietin, että kyllä sinun olisi kannattanut lääkäriksi lukea.

Niin. Onko humanisteilla muita vaihtoehtoja kuin valintojensa kyseenalaistaminen?