Väitöskirjojen alussa on tapana laveasti kiitellä erilaisia ihmisiä, jotka ovat auttaneet tutkimuksen valmistumisessa ja niitä, joiden olisi asemansa puolesta pitänyt. Kiitoksissa korostetaan miten mieletön matka tutkimuksen tekeminen on ollut, miten kaiken ajan vievää, mutta palkitsevaa.
Lopuksi kiitetään perhettä: vanhempia ja puolisoa rajattomasta tuesta ja ymmärryksestä ja pahoitellaan lasten luota poissaolemista.
Minua on usein harmittanut, että miksi niiltä lapsilta pyydellään anteeksi - yhteiskuntamme kun perustuu aikuisten työnteolle. Mutta kenties olenkin anteeksipyynnön velkaa oppiaineelleni ja rahoittajilleni, kun virka-aikaan nakutettu väitöskirjani tulee olemaan historian heikoin. Ehkä kaikki muut vain tekevät pidempää päivää kuin minä?
Mutta miten? Minulla lapset tarkoittavat etten voi tehdä pitkää päivää. Pitäisi olla puoliso, joka mahdollistaisi pitkien päivien tekemisen: kun mies on samassa tilanteessa, on vaikea tukea toista asettamatta omaa työtään kakkossijalle.
Lasten hoitopäivät olemme halunneet pitää lyhyinä, seitsentuntisina. (Ja jos rehellisiä ollaan niin aamun päästä en niitä itseni vuoksi pystyisi pidentämään.) Se tarkoittaa, että joka toinen päivä lastenhakuvuoro koittaa neljältä. Ja tuntuu ettei sitä jokatoistapäivääkään koskaan pysty kunnolla hyödyntämään. Aina on jotain.
Sen verran stressi alkaa kuitenkin painaa, että poistun töistä selittämättömän kuristavan ahdistuksen tunteen kera: tämäkin päivä loppui jo, kesken taas, en ehdi en pysty en kykene. Mutta lapset on pakko hakea ja kotiin päästyä töitä on mahdoton jatkaa, joten pikkuhiljaa hyväksyn tilanteen ja palaan työajatuksiin vasta seuraavana aamuna. Ilman lasten interventiota hakkaisin konetta hyvän päivän sattuessa kalsareissani aamusta yöhön - sellainen olin ennen. Enkä varmasti stressittömämpi.
Että kai minulla sitten kuitenkin on enemmän kiitettävää kuin pahoiteltavaa.
PS: Pahoittelen työaiheisten postausten tulvaa, ymmärrän kyllä jos ei jaksa kiinnostaa. Se on vaan niin mieletön matka, vie ihan kaiken ajan, että ei oikein osaa muuta ajatella. Mutta on se lopulta niin palkitsevaakin.
Aivan samoissa ajatuksissa itse, ja olen vähän päättänyt, ettei kiitossanoihini tule anteeksipyyntöjä perheelle - siis että sellaisiin ei tule tarvetta. Hyvä tosin tässä huudella, käsiksen aion jättää esitarkastukseen syksyllä, en ehkä vielä osaa kuvitellakaan, mitä se vielä tulee vaatimaan. Mutta olen ottanut sen periaatteen, että väitöskirjojakin, kuten tutkimusta muutenkin, pitää voida tehdä virka-aikana (poislukien työmatkat), ja perheellisenkin ihmisen(myös naisen). Suurella ilolla luen näitä työpostauksiasi, samassa jamassa siis, ja vielä humanisti ja suuressa henkisessä ahdingossa "ura"valinnan ja sen vaiheen kanssa...(oikeastaan lainausmerkit voi laittaa myös "valinnan" ympärille.)No mut, tsemppiä kovasti ja kiitokset kun jaksat jakaa ajatuksiasi meille muillekin! Nimimerkillä "yksi melkein valmis, elinkeinoelämää hyödyttämätön väitöskirja ja neljä lasta"
VastaaPoistaTervehdys kohtalotoveri ja kiitos kiitoksista! Minua auttoi kovasti esitarkastukseen jätössä ajatus, ettei työn tarvitse olla silloin vielä valmis - muutoksia voi tehdä sen jälkeenkin. Laski henkinen kynnys kummasti. :)
PoistaTai siis enhän minäkään ole vielä mitään jättänyt, mutta laskin, että minulla on 10 tehokasta työpäivää jäljellä ennen kuin kuolonhetki koittaa, joten kauhean suuria muutoksia ei tässä kyllä enää kehitellä :D
Minunkin on pakko kiitellä näistä työpostauksista, itsellä on väitöskirja vasta alussa (vajaa vuosi tutkijakouluajasta takana) ja lattialla touhuaa kohta 6kk vanha tyttö. Äitiysloman aikana olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä, mutta olen koettanut ajatella, että pidän lakisääteistä vapaata, jolloin ei kuulu tehdä töitä. Samalla linjalla siis ensimmäisen anonyymin kanssa - väitöskirjan tekemisen pitäisi hoitua järkevillä työajoilla ja -panostuksilla, etenkin näillä palkoilla!
VastaaPoistaTsemppiä loppurutistukseen, voi kunpa itsekin olisi joskus tuossa vaiheessa...:)
Jee, lisää tutkijaäitejä :) Mä olin vähän vastaavassa tilanteessa ekan äitiysloman koittaessa: 1,5v tutkijakoulua takana, mutta mulla oli kauhea hätä että kaikki kosahtaa nyt tähän. En sitten osannutkaan olla tekemättä töitä. Oliko se sitten hyvä vai huono idea, varmaan molempia...
VastaaPoistaNo, kesti se väikkäri sitten kaksikin äitiyslomaa kaatumatta (kai ;)) ja lopputulos on vain, että olen pari vuotta vanhempi kuin piti. Riittääkö meriitit muuten, se ratkaistaan pian...
Minäkin seuraan mielenkiinnolla tätä jättöprosessia ja tsemppasin jo kerran aiemminkin.
VastaaPoistaMyös minun väitöskirjani valmistui virka-aikaan, eikä edes kauhean paljon myöhemmin kuin muiden samaan aikaan aloittaneiden. Ajankäyttö tehostuu kun koneella ei voi vanua ikuisuuksia. Toisaalta on muitakin vaativia töitä, joista naisten onnistuu suoriutua lasten ja tarha-aikataulujen puristuksessa. Tosin niistä maksetaan ja voi vaikka palkata lastenhoitajan.
Pidän tutkijan työstä ja sen itsenäisydestä, mutta tunsin kyllä pientä kateutta kaikkia normaalia palkkatyötä tekeviä kohtaan kun rv 32 tein esitarkastajien ehdottamia korjauksia käsikirjoitukseen *opiskelijakirjastossa*. Kotona kun ei ollut printteriä ja läppärissäkin oli onnettoman pieni näyttö. No sama suo koskee tietysti yrittäjiä ja muita itsensä työllistäjiä.
Ja joo, ei todellakaan mitään anteeksipyyntöjä perheelle. Kiitoksia sitäkin enemmän.
Olin jokin aika sitten ystäväni väitösjuhlassa. Puheosiossa ei kuultu anteeksipyyntöjä mutta hän esitti kiitoksensa toki puolisolleen osallistumisesta perherumban pyörittämiseen väitöskirjan teon aikana. Todeten samaan hengenvetoon, että kiitoksien yhteydessä tosin pitäisi huomioida sekin, että jos mies ja perhe eivät olisi ilmaantuneet sekoittamaan alkuperäistä aikataulua, olisi nekin juhlat pidetty jo kauan sitten =D
VastaaPoista