Mitä en jaksa on *jatkuva* siivoaminen. Se pöydän pyyhintä ja lattian pyyhintä ja raejuustojen kerääminen ja lautasten tyhjentäminen ja huuhteleminen ja tiskikoneeseen laittaminen ja seinän pyyhkiminen ja lasten peseminen - viisi kertaa päivässä. (Niin ja tietysti ruoanlaittoastioiden tiskaaminen. Ja tässä samassa yritit itse myös syödä.) Kun käyttää puolet valveillaoloajastaan "siivoamiseen", josta ei jää mitään näkyvää jälkeä, koska kaikki on kuitenkin vartin päästä taas sekaisin - silloin kirkkaasti näen miten elämäni valuu hukkaan.
No miksi sitten en syö rauhassa ja siivoa keittiötä illalla? Koska mies.
"Parisuhteessa tulee eteen myös niin sanottuja ikuisuusristiriitoja, jotka liittyvät esimerkiksi elämän unelmiin tai keskeisiin elämänpyrkimyksiin tai -tapoihin, joista on siksi vaikea tinkiä. Tällaisia ovat usein muun muassa kodin siisteyteen tai rahankäyttöön liittyvät näkemyserot. Usein riittää, että nämä ristiriidat otetaan puheeksi ja niistä keskustellaan. Jos keskustelu riittää, ristiriitoja ei tarvitse ratkaista."
Lähde: Väestöliitto, "Avaimia hyvään keskusteluun parisuhteessa."Ystäviäni kuunnellessa roolit tuntuvat yleensä olevan toisin päin. Vaimo nalkuttaa likaisista sukista lattialla ja märistä pelikamoista eteisessä. Meillä miehen siisteysstandardi on korkeampi kuin minun.
Okei, olen ahkeruussa rajoittunut; tykkään tehdä asiat minimipanostuksella. Asuin 28-vuotiaaksi yksin, ja sain käyttää samaa kahvikuppia ja samaa vesilasia viikon - ei tullut tiskivuoria. Sain pedata sängyn vain silloin kun oli vieraita tulossa. Nyt yhtään vesilasia ei saa jättää pöydälle ilman naputusta. Mies viikkaa vaatteensa sotilaallisella tarkkuudella ja petaa sängyn vaikka kello kahdeksan illalla jos se on jostain syystä jäänyt petaamatta.
Mutta kyse ei ole vain minun kotitöiden välttelystäni, vaan niiden epätasaisesta jakautumisesta. Miehen mukaan nimittäin siivouksessa vallitsee sääntö, että se joka tekee (sotkun), siivoaa. Eli se joka laittaa ruoan, tiskaa. Se, joka ruokkii lapset, siivoaa pöydän. Ja niin edelleen. Mies toki myös itse toimii näin. Mutta ehkä voitte arvata minun näkemäni epäkohdan systeemissä: jotenkin kummasti se olen useammin minä, joka ne lapset ruokin - eli siis myös siivoan.
"Jos ikuisuusristiriita kuitenkin jumiutuu ja näkyy ahdistavina riitoina tai pahana olona, se pitäisi pyrkiä ratkaisemaan. Koska konfliktissa sisältää [sic] molemmille tärkeitä asioita, pitää miettiä, missä asioissa voisi tulla kumppaniaan vastaan. Esimerkiksi jos toinen haluaa lomailla aina mökillä ja toinen haluaa matkustella, pitää miettiä voisiko lomia jakaa näiden kahden haaveen kesken."Koska siisteys on miehelle erityisen tärkeää, minä tosiaan yritän jotenkin luovia tässä: petaan sängyn (jos nousen viimeisenä) ja otan joka kerta uuden vesilasin. Esikoinen myös auttaa: "Äiti sä jätit kaapin auki vaikka isä on kyllä sanonut, että se pitää laittaa kiinni!" Kasvatuksen kohteita me molemmat.
(Mutta arvatkaa petasinko kertaakaan miehen ollessa Tukholmassa. Hah, mikä kapina!)
Ja kai se mieskin elää kompromississa, koska ei meillä järin siistiä ole.
Haave taitaa silti olla molemmilla sama. Siisti koti ilman siivoamista. Onko meidän ikuisuusristiriitaamme muuta ratkaisua kuin Live-in maid?
Kuulostaapa kovin tutulta. Meilläkin miehen siivousstandardi on korkeampi. Etenkään se ei siedä mun pinoja. Minä taas olen pinoaja koko luontoni voimalla; erilaisia tavaratorneja alkaa kertyä sinne, missä laskutilaa on. Tyyliin, kirjaston kirjat, kaksi palloa vyyhdiltä kerittyä lankaa, valokuvia jotka pitää lähettää mummoille ja kudin. Siinä pino.
VastaaPoistaOngelma: soveliaaksi katsottu laskutila hupenee päivä päivältä. Haluan jonnekin pinoille sallitun alueen! Vastaantulon nimissä!
Meillä työpöytä on tuollainen pinojen koti. Ja valitettavasti myös kirjahyllyn etureunat. Ja olohuoneen pöytä. Ja keittiöntason yksi kulma.
PoistaMies tietenkin haaveilee kodista, jossa on vain *pintoja*. Kävimme pitkän taistelun, kun mies ei olisi huolinut olohuoneeseen mitään muita kalusteita kuin sohvan ja televisiotason. Ja sen tason päällä ei muuten sitten saanut olla mitään! (Mitä siinä nyt sitten on dj-kamat, ja lattialla asuvat viisi laatikkoa levyjä eivät aiheuta tyhjien pintojen kaipuuta yhtään.)
Mutta totuus on, että meillä on yksinkertaisesti liian vähän säilytystilaa - ainakin piilossa olevaa. Meillä ei ikinä näytä siistiltä, vaikka siistiä olisikin, koska tavaraa on näkyvillä niin paljon.
Minä tunnustaudun siivousfriikiksi: ihan omasta tahdostani pyyhin pöydän, lattian, ja lapsen ruokailun jälkeen, pesen ruokalaput ja astiat ja iltaisin kerään lelut laatikkoon. Ja voi kuinka ihana olisi koti, jossa on vain pintoja :).
VastaaPoistaMutta on meillä mieskin siivousintoilija ja naputtaa ihan ihmeellisistä asioista. Kuten eteiseen jääneistä villasukista (mulla on villasukat jalassa kesät talvet, ja välillä niitä unohtuu pitkin).
Joissain asioissa logiikka pettää: päiväpeittoa meillä käytetään vain, kun on vieraita. Mutta - hip hip hurraa - meillä ruuanlaiton jäljen siivoaa se, joka on päässyt käymään valmiiseen pöytään. Eli mies. Minä kokkaan (ja sotken).
Joo, ei sitä ymmärtänyt parinmuodostusvaiheessa, että siisteyskäsitys on se kriteeri, jolla hyvä arki punnitaan ;)
PoistaMutta toisaalta, uskon, että jos riitojen aiheena ei olisi siivous, se olisi joku muu - ja ainakin tämän kanssa pystytään elämään (vaikka välillä tiukkaa tekeekin ;)).