Valokuvien muisti (eli yhä häistä 4/4)

Lupasin taannoin, että häiden jälkeiset hääpostaukset jäävät neljään. Siitä neljännestä piti tulla kuvallinen ihastelu juhlista, mutta sellaisen tekeminen osoittautui mahdottomaksi ja aiheesta valittamisen jätin väliin, koska toivoin, että se lakkaisi minua harmittamasta ajan kuluessa.

Ei ole lakannut.

Mutta miten minua voi harmittaa kun häämme olivat mielestäni - ja tietysti kohteliaitten kavereittemme kehujen mukaan - ihan täydellisen onnistuneet? Kun se ainoa asia, joka epäonnistui, oli tämän täydellisyyden dokumentaatio.

Olen yrittänyt kyseenalaistaa ongelman suuruuden. Yritän järkeillä, että juhlat olivat juuri sellaiset kuin olivat, riippumatta siitä onko niistä olemassa ainuttakaan kuvaa. Mutta kun kadehtien katson toisten ihmisten valokuvareportaaseja tai postin kiitoskorttien mukana tuomia otoksia meistä vieraista, en voi olla miettimättä, että juhlan ihanuus korostuu ajan myötä sitä esilletuovien valokuvien kautta. Valokuvat tulevat ensisijaisiksi muistoiksi - ja luovat sellaisia myös niille, jotka eivät itse ole hetkeä kokeneet tai ovat liian pieniä muistaakseen. Joiden haluaisi myös tietävän.

Ja minä kun vielä yritin valokuvaukseen panostaa. Tietäen, kuinka vaikeaa vierailta on ruinata valokuvia (nimim. en itse ikinä saa lähetettyä), halusin varmistaa, että juhlat on dokumentoitu hyvin. Otimme siis ammattivalokuvaajan, mutta. Kaverin kaveruus riitti suositukseksi ja saimme sitä myötä myös hiukan alennusta hinnasta.

Tähdensin etukäteen, että haluan jokaisesta juhlavieraasta kuvan. "Ei tuota ongelmaa," kuvaaja vastasi. Hän kuvaa myös koristeet, ruokapöydät, tilan, kaiken. Juhlapaikalla oli määrä ottaa myös meistä joitakin miljööpotretteja. Nämä kaikki jäivät toteutumatta.

Sain kuvia koko juhlista viiden tunnin ajalta noin kaksisataa kappaletta. Ja vieraitakin oli jo 130. Ei osunut ihan jokainen kuvaan, ei lähellekään. Myöskään jazzduostamme ei tullut yhtään otosta, eikä upeista kynttiläasetelemista. Lapsistamme on kuvia aivan muutama, eikä yhtään sellaista, missä minä esiintyisin samassa kuvassa lasteni kanssa. Noin esimerkiksi.

Jälkikäteen, kun mitään ei enää ollut tehtävissä, kuvaaja sanoi, että "Näin käy usein, kun on paljon vieraita." (Vain pieni ero lausunnoissa...) Mutta vaikka kuinka asiaa pohdin, en ymmärrä miten voi olla vaikeaa ottaa pöydissä istuvista ihmisistä kuvia siten, että jokainen tulee kuvattua. Vastaus: siten että ei liiku häätilassa.

No, olen sittemmin haalinut kuvia vierailtamme, jotka ovat niitä kiltisti lähettäneetkin. Mutta eihän taso ole tietenkään sama kuin ammattikuvaajalla. (Eli sanottakoon, että hyviä kuvia otti. Sen mitä otti.) Ja silti on ihmisiä, jotka eivät ole vahingossakaan osuneet yhteenkään kuvaan.

Sain mielipahani lievitykseksi ilmaiseksi vedoksia studiopotreteista, mutta en ole lohduttunut. Perhepotrettia ei ole tullut laitettua seinälle enkä myöskään ole halunnut tehdä hääalbumia. (No okei, en ole tehnyt mitään albumeita sitten esikoisen kuvakatsausten 2008 ja 2009 jälkeen, mutta se ei tietenkään liity asiaan.)

Harmittaa niin vietävästi. Mutta ehkä jos saisin sen kuva-albumin tehtyä, voisin leikkiä, että valitsin siihen ne kaksisataa parasta kuvaa. Ja ehkä yksikin hyvä riittää tunnelman ikuistamiseen. Sellaisia on.

Tunnelmakuva koristeluista juhlavieraan kamerasta.

Ja toisaalta - on niitäkin juhlia, joissa hääpari on kuvattavana puolet ajasta. Jos nyt hakemalla haetaan jotain positiivista, niin ainakin keskityimme hetkessä elämiseen, emme sen taltioimiseen.

Eli sanokaa nyt, että olen naurettava. Jos vaikka tästä mielettömästä first-world traumastani alkaisin toipua.