keskiviikko 29. elokuuta 2012

Valokuvien muisti (eli yhä häistä 4/4)

Lupasin taannoin, että häiden jälkeiset hääpostaukset jäävät neljään. Siitä neljännestä piti tulla kuvallinen ihastelu juhlista, mutta sellaisen tekeminen osoittautui mahdottomaksi ja aiheesta valittamisen jätin väliin, koska toivoin, että se lakkaisi minua harmittamasta ajan kuluessa.

Ei ole lakannut.

Mutta miten minua voi harmittaa kun häämme olivat mielestäni - ja tietysti kohteliaitten kavereittemme kehujen mukaan - ihan täydellisen onnistuneet? Kun se ainoa asia, joka epäonnistui, oli tämän täydellisyyden dokumentaatio.

Olen yrittänyt kyseenalaistaa ongelman suuruuden. Yritän järkeillä, että juhlat olivat juuri sellaiset kuin olivat, riippumatta siitä onko niistä olemassa ainuttakaan kuvaa. Mutta kun kadehtien katson toisten ihmisten valokuvareportaaseja tai postin kiitoskorttien mukana tuomia otoksia meistä vieraista, en voi olla miettimättä, että juhlan ihanuus korostuu ajan myötä sitä esilletuovien valokuvien kautta. Valokuvat tulevat ensisijaisiksi muistoiksi - ja luovat sellaisia myös niille, jotka eivät itse ole hetkeä kokeneet tai ovat liian pieniä muistaakseen. Joiden haluaisi myös tietävän.

Ja minä kun vielä yritin valokuvaukseen panostaa. Tietäen, kuinka vaikeaa vierailta on ruinata valokuvia (nimim. en itse ikinä saa lähetettyä), halusin varmistaa, että juhlat on dokumentoitu hyvin. Otimme siis ammattivalokuvaajan, mutta. Kaverin kaveruus riitti suositukseksi ja saimme sitä myötä myös hiukan alennusta hinnasta.

Tähdensin etukäteen, että haluan jokaisesta juhlavieraasta kuvan. "Ei tuota ongelmaa," kuvaaja vastasi. Hän kuvaa myös koristeet, ruokapöydät, tilan, kaiken. Juhlapaikalla oli määrä ottaa myös meistä joitakin miljööpotretteja. Nämä kaikki jäivät toteutumatta.

Sain kuvia koko juhlista viiden tunnin ajalta noin kaksisataa kappaletta. Ja vieraitakin oli jo 130. Ei osunut ihan jokainen kuvaan, ei lähellekään. Myöskään jazzduostamme ei tullut yhtään otosta, eikä upeista kynttiläasetelemista. Lapsistamme on kuvia aivan muutama, eikä yhtään sellaista, missä minä esiintyisin samassa kuvassa lasteni kanssa. Noin esimerkiksi.

Jälkikäteen, kun mitään ei enää ollut tehtävissä, kuvaaja sanoi, että "Näin käy usein, kun on paljon vieraita." (Vain pieni ero lausunnoissa...) Mutta vaikka kuinka asiaa pohdin, en ymmärrä miten voi olla vaikeaa ottaa pöydissä istuvista ihmisistä kuvia siten, että jokainen tulee kuvattua. Vastaus: siten että ei liiku häätilassa.

No, olen sittemmin haalinut kuvia vierailtamme, jotka ovat niitä kiltisti lähettäneetkin. Mutta eihän taso ole tietenkään sama kuin ammattikuvaajalla. (Eli sanottakoon, että hyviä kuvia otti. Sen mitä otti.) Ja silti on ihmisiä, jotka eivät ole vahingossakaan osuneet yhteenkään kuvaan.

Sain mielipahani lievitykseksi ilmaiseksi vedoksia studiopotreteista, mutta en ole lohduttunut. Perhepotrettia ei ole tullut laitettua seinälle enkä myöskään ole halunnut tehdä hääalbumia. (No okei, en ole tehnyt mitään albumeita sitten esikoisen kuvakatsausten 2008 ja 2009 jälkeen, mutta se ei tietenkään liity asiaan.)

Harmittaa niin vietävästi. Mutta ehkä jos saisin sen kuva-albumin tehtyä, voisin leikkiä, että valitsin siihen ne kaksisataa parasta kuvaa. Ja ehkä yksikin hyvä riittää tunnelman ikuistamiseen. Sellaisia on.

Tunnelmakuva koristeluista juhlavieraan kamerasta.

Ja toisaalta - on niitäkin juhlia, joissa hääpari on kuvattavana puolet ajasta. Jos nyt hakemalla haetaan jotain positiivista, niin ainakin keskityimme hetkessä elämiseen, emme sen taltioimiseen.

Eli sanokaa nyt, että olen naurettava. Jos vaikka tästä mielettömästä first-world traumastani alkaisin toipua.

15 kommenttia:

  1. Me järjestimme ensimmäiselle lapsellemme poikkeuksellisen isot nimenantojuhlat viime lauantaina. Vieraita n. 40, paljon hyvää ruokaa ja anopin hienot koristelut juhlatilassa. Juhlista tuli oikeasti ihan loistavat. Lapsikin vain hymyili ja jokelsi (!) koko ajan, sylissä kuin sylissä. Aurinko paistoi. Ongelma? Seuraavana päivänä muutto, tavarat olivat paniikkipakattuja jo etukäteen, myös kamera. Eipä ole kuvia meilläkään, edes huonoja itse otettuja. Tämä tuskin auttaa muuten, mutta jos nyt vaikka vertaistukena otat. On tää vain kauheaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei...! Sympatiani sulle. Ja meillä tietty *on* kuvia, jos ei ihan sellaisia ja ihan kaikesta mistä piti - eli kiitos, vähän lohdutti ;)

      Poista
  2. Onko pakko sanoa, että olet naurettava? Kyllä mä ymmärrän. Etenkin ... no, kun yrititte asiaan panostaa, ja hommasitte paikalle ammattilaisen (joka kyllä ei ammattilaisstatusta tämän jutun perusteella ansaitse, valokuvaajan hommissa vaaditaan paljon muutakin kuin kykyä ottaa hyvä kuva silloin tällöin kun huvittaa. Rahastava amatööri, pikemminkin.)

    Toivottavasti harmitus alkaa pian helpottaa. Tärkeintä kuitenkin on, että bileet olivat mahtavat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se nyt oli se pyyntö tällä kertaa.

      Mut joo. Punnitsin pitkään yhden harrastajakuvaajakaverin ja tämän ammattilaisen välillä. Ja nyt pohdin, että olisko se harrastaja ollut tunnollisempi duunissaan. Luulen, että tälle ammattilaiselle homma meni ihan leipätyönä, rennosti vaan kato. Ja hinta oli kuitenkin alennuksenkin jälkeen enemmän kuin mun hääpukuni. Tai muut palkolliset yhteensä.

      Mutta niin, tätä harmistustahan mun ei pitänyt enempää lietsoa - siksi tilasin dissailua :)

      Poista
  3. Ystävälleni tapahtui seuraavaa. Olivat palkanneet ns. dokumentaarisen kuvaajan ja maininneet, että olisi kiva, jos kaikista vieraista olisi kuva. Vinkanneet vielä, että onnittelun yhteydessä se onnistuisi parhaiten. No, kuvaaja tehnyt työtä käskettyä ja kuvannut kättelyn yksityiskohtaisesti. Ainut pikkujuttu vaan oli, että vieraista näkyi kuvissa takaraivo. Hän oli kuvannut ne hetket, kun vieraat onnittelevat hääparia seisten vieraiden takana. Tällaisia kuvia oli likemmäs sata kappaletta. Ystävääni ei paljon naurattanut.

    Meillä kuvaaja oli paikalla ennen vihkimistä (otettiin ns. viralliset kuvat), vihkimisen aikana ja onnittelutilaisuudessa pihalla (meidät siis vihittiin juhlapaikan puutarhassa). Itse juhlaan emme halunneet kuvaajaa. En enää muista miksi :D Onneksi juhlassa oli muutama valokuvausta harrastava ystävä, jotka ottivat tunnelmakuvia illan varrelta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ou nou, hienosti hoidettu tuokin.

      Toisaalta ymmärrän, miksi monen alan ammattilaiset suhtautuvat kauhulla häihin (ja ehkä morsiuskampaus on syystä tuplahintainen kuin juhlakampaus) - juhliin ladataan nykyään hirveästi odotuksia ja ihmiset tavoittelevat täydellisyyttä. Mutta nämä nyt olivat mielestäni aika simppeleitä pyyntöjä...

      Poista
  4. Kaksoset on 15 kk eikä meillä ole albumin albumia tehtynä. Ei ole pystynyt. Kuvia toki on, jollain kovalevyllä ja muistikortissa. Kai... Ammattilaisella otettiin 1v kuvat ja niistä tuli loistavia. Eipä noita albumeita ole tullut vielä kaivattua. Noita ammattilaisen ottamia kuvia on kiva nähdä sukulaisten kirjahyllyissä kyläillessä.

    Kai ne albumitkin pitäis tehdä ennen kuin tytöt pääsee ripille. Tai kovalevy sanoo poks. Kun muistikortti hukkuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin. Huomasit varmaan, että meilläkin on *esikoisen* jälkeen tehty valokuva-albumeita. Nyt mietin, että pitäisi saada aikaiseksi kuopuksellekin albumi ennenkuin se ei enää ole kuopus, ja saattaa oikeasti alkaa olla kiire...

      Poista
  5. Sahan voit leikkia hippia ja sanoa, et meilla pidetaan enemman noista mentaalisista kuvista kuin kaupallisista valokuvista, jotka tuhoaa sielun ja todelliset muistot... Mulla on yks tuttu, joka ei ota kuvia lainkaan. Mistaan. Kaikki tavallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa! Hipin teeskentely on yleensä vakiomuuvini, kun joku ei mene haluamallani tavalla ;)

      Mut ku just sen takia mä niitä kuvia halusin, että ne korvaisivat todelliset muistot, jotka minun hataran pääni tuntien kuitenkin katoavat.

      Poista
  6. Et ole naurettava. Omiin häihimme palkkasin myös ammattikuvaajan (heitä oli jopa kaksi) ja sovimme dokumentaarisesta kuvauksesta. Koristelusta ei ole yhtään kuvaa, ihmisistä todellä vähän, omista vanhemmistani ja appivanhemmista ei yhtään kuvaa (pakollisia potretteja lukuunottamatta) häiden TUNNELMASTA ei yhtään! Häiden jälkeen saimme vielä väännön aikaan, MITÄ kuvia minun kuuluikaan saada; ensin kuvaaja lähetti meille tyyliin 100 kuvaa. Noin. Aloin kysellä perään, missä ovat kuvat jotka otettiin siinä ja siinä kohdassa, entäs se ja se..siinä sitten luettiin sähköpostikirjeenvaihtomme (ONNEKSI oli kirjallisena ;)) että meille kuuluvat KAIKKI kuvat täysin oikeuksin. Saimme muutaman sata kuvaa lisää. JA siinä joukossa oli oikeasti ne kaikkein parhaat potretit. Onneksi vaadin. V*tuttaa silti koko touhu vieläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi ikävää! Ja tuollainen jälkitappelu jättää kyllä pahan maun koko hommasta.

      Tarkoituksena tietenkään ei ole aloittaa mitään valokuvaajien parjauskeskustelua, mutta ehkä tän tarinan opetuksena vois olla, että kannattaa ottaa kuvaaja, jonka työn laadusta on oikeasti todisteita...

      Poista
  7. Mä ehkä vähän tunsin pistosta sydänalassa, kun mietin, että olenkohan mä (tai joku muu meidän seurueesta; siskoista jompi kumpi? Äitiä epäilen) toimittanut A:n kameralla olleet kuvat. Otokset löytyvät meidänkin koneelta, että jos en ole toimittanut, voin tuoda ensi viikolla. Jos vielä kaipailet? Eivät ole huippuluokaisia (lähelläkään), mutta jos toivot albumiin hassunhauskoja kuvia sukulaisista niin sellaisia voisi olla tarjolla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mulla on ne, huoli pois :) Ja tein sellaisen albuminkin jo kun innostuin tästä vouhkaamaan. Yllättävästi se mielipaha alkoi oikeasti hiukan hellittää kun albumiin kuitenkin löytyi aika paljon kivoja kuvia (joskaan ei tosiaan ihan joka suunnalta juhlatilaa...)

      Ja on siellä teidänkin otoksia, kiitos vaan!

      Poista
    2. Huh, hyvä. Mä saanen siis ensi viikolla ihailla sun valmista albumia. Usko tai älä, mutta meidänkin hääkuvat ovat "jo" matkalla kansien väliin. "Ihan vähän" on vielä projekti vaiheessa tosin.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...