Kerran vielä pojat! Eli huonosti nukkumisesta (ja töistä ja sairastelevista lapsista)

Melkoinen viikko takana, eikä mitenkään erityisen hyvällä tavalla. Joskaan ei nyt maailmoja kaatavan huonollakaan tavalla.

Kuopuksella on jokin vaihe™. Useampana yönä tällä viikolla hän on päättänyt herätä kahden-neljän aikaan, haluta viereen ja olla nukahtamatta uudelleen. Siinä tahi omassa sängyssään. Johtuneeko tutista, en tiedä - tutin puute saattaa kyllä vaikeuttaa unen löytymistä uudelleen, vaikka ei lapsi rauhoittajaansa aktiivisesti kaipailekaan.

Koska työviikkoni ei odotusarvoisesti ollut järin kiireinen - työstän tällä hetkellä esitelmää, joka on lokakuun lopussa* - tein maanantaina ja tiistaina radikaalin ratkaisun ja jäin nukkumaan miehen vietyä lapset tarhaan ja tein töitä vain iltapäivän tunnit. "Luovaa kirjoitustyötä" tekevänä totesin, että tässä kohtaa koneen ääressä nuokkumisesta olisi pienempi hyöty töiden edistämisen suhteen kuin työpäivän lyhentämisestä.

Tiistai-illalla päätin yöpyä sohvalla, mikä usein on taannut paremmat unet koko perheelle. Mies ei herää lasten kitinöihin (ellen minä sohvalta huuda) ja jotenkin lapsetkin taitavat aistia, ettei niinä öinä maksa vaivaa herätellä. Tällä kertaa kuitenkin kuopus huusi katoamisestani huolimatta ja koska totesin, etten nukkunut sohvallakaan, kömmin yläkertaan ja havaitsin pienen hehkuvan patterina. Suppo, unta, ja keskiviikkona kotipäivä lasten kanssa.

Laskeskelin, että olin toista kertaa elämässäni sairaan lapsen takia töistä pois - ja kummallakaan kerralla kukaan ei oikeastaan ole ollut sairas. Kuumetta ei kuopuksella keskiviikkona nimittäin enää ollut.

Tämän yön jälkeen sama meininki jatkui, paitsi viime yönä, jolloin kuumana kitisevänä patterina hehkui isompi lapsi. Tänään lämpöä on ollut 37,5 eli tämä ei taida johtaa kotipäivään huomenna. Ellei sitten yöllä kuume nouse uudelleen. (Mutta marttyyrinä voin kertoa, että kauan odotettu kutomiskerhoni alku jäi sitten minulta tänään kokematta - tosin autonhuollot, anopin synttärit ja sairastelevat lapset taisivat kuivuttaa kasaan koko kerhon. Äiti-ihmisten elämässä jäävät ne omat menot niin kovin helposti viimeiseksi, huomaan.)

Ja huomenna voisin töihin kyllä mielelläni mennäkin. Miehellä on kuitenkin tiukempi tilanne hetkellä, joten sairaslomapäivä lankeaisi neuvottelematta minulle.

Itseohjautuvan työn ja sairastelevien lasten yhtälöä tämä viikko on kyllä saanut pohtimaan. Itseohjautuvalla tarkoitan, että jos minä tai mies olemme poissa töistä, kukaan ei töitä puolestamme. Mietin miten mahdotonta olisi suunnitella töitään jos jatkuvasti saisi olla kotona sairaiden lasten kanssa. Eli miten vanhemmat, joilla on vastaava työ ja sairastelevat lapset pystyvät hoitamaan asiansa? Kuukauden työhön varataan viisi viikkoa työaikaa, jotta yhden viikon voi olla sairaslomalla? Ja kun keskimäärin kaikilla taitaa olla kuukauden töihin aikaa vain kolme viikkoa.

No voihan tätä päivitellä. Hatunnosto niille, jotka tuon yhtälön kanssa painivat. Muistaapahan taas olla kiitollinen tästä tilanteesta; että tämä viikko on ollut poikkeusviikko.

* Älkää kertoko kellekään. Erinäisistä syistä johtuen en pysty edistämään suunniteltuja töitäni nyt (esim. kirjan toimittaminen on vaikeaa ilman toimitettavia tekstejä), joten seurauksena on, että nyt on löysää ja samalla tiedän että kahden kuukauden päästä tulee olemaan kamalaa. Mutta ei auta.