Tohtoriksi kortistoon

Viime päivinä on muuallakin kuin minun päässäni pohdittu tohtoreita. Etenkin sitä miten tutkimusrahoitusmallit tekevät tohtorikoulutettavista hyvin hyödynnettäviä, toisin kuin tohtoreista, ja sitä etteivät tohtorikoulutuksen antamat taidot ja työelämän odotukset kohtaa. (Ja sitten on tietysti keskusteltu kohu-tohtori Himasesta, mutta Long Playn juttu on ollut liian pitkä että olisin ehtinyt sitä vielä lukea. Vielä!) Vähän liian ajankohtaista, että olisin halunnut hirveän syvälle näihin keskusteluihin uppoutua.

Mutta vähän kuitenkin. Vaikka jutuissa on fokuksessa ollut ns. kovien alojen tohtorikoulutus, niin uskon että myös humanistipuolella tohtoreita pidetään usein väärin koulutettuina työelämään. (Tosin jos tohtoreiden työttömyysaste on 2,4% ja kokonaistyöttömyys 9% hujakoilla, tuntuu, että ei se tohtorius nyt varsinaisesti vaaranna työllistymistä.) Koska minä olen kouluttanut itseni juuri kortistoon äitiyslomalle, haluaisin kiukutella, että on kapea-alaista ajatella, ettei tohtorikoulutuksen läpikäynyt henkilö osaisi enää leikkiä yliopiston ulkopuolella. Väittäisin, että väitöskirjaprojektin läpivieminen antaa taitoja pitkäjänteiseen itsenäiseen projektinhallintaan budjettivastuusta työajansuunnitteluun ja monialaiseen yhteistyöhön, mitkä on aika peruskamaa nykyisessä työelämässä. (Tai sitten tosiaan olen vain vieraantunut siitä.)

Tosin todettiinhan se jo täälläkin, millaisena pölyisenä kammioelämänä tutkijuus nähdään. Virheellisesti, siis, huudahdan!

Yhtenä syynä "tohtoritehtailuun" voidaan nähdä yliopistojen perusrahoitusmalli, jossa valmistuneesta tohtoritutkinnosta saadaan merkittävä summa yliopiston budjettiin. Siihen peilattuna onkin toisaalta melko karua ja henkilökohtaisella tasolla ärsyttävää, että yliopisto ei millään tasolla huolehdi työntekijöidensä palkkauksesta. Minulla esimerkiksi jäi rahoittamatonta aikaa väitöskirjarupeaman loppuun kokonaisen kuukauden verran - eli tervemenoa vain minulle työvoimatoimistoon, mitään määrärahaa ei ole, että minut oltaisiin voitu palkata tuoksi kuukaudeksi. (Projektivetoisessa kovien alojen tutkimuksessa hankkeen johtaja pystyisi kyllä halutessaan paikkaamaan tällaisen työllisyysskuopan.)

Kuten mies sanoo, yliopisto on ainoa työpaikka, jossa työntekijä joutuu itse järjestämään palkkansa - ja maksaa tästä palkasta vielä isoa siivua työnajantajalleen. Siitä ilosta että saa töitä tehdä. Samaa mentaliteettia osoittaa vaikkapa että väittelijä maksaa itse väitöskirjansa painatuksen, ja yliopiston kirjasto myy kirjaa omaan piikkinsä.

Mutta no, minä nyt sitten ehdin jo äitiyslomallekin ennen väitöstä. Ja haluan uskotella teille, ja ennen kaikkea miehelle ja itselleni, että olisin kyllä eri tavalla orientoitunut työllistymiseni edistämiseen, jos en olisi tiennyt jääväni äitiyslomalle. Jotenkin työnhaku seitsemännellä raskauskuulla vain tuntui vähän hassulta. Saati näin yhdeksännellä.

Pieni byrokraattistekninen huvittavahko huomio syntyi työvoimatoimiston lausunnoista: käydessäni ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, virkailijan mukaan keissi oli aivan selkeä. (Kiitos vuoden 2009 lakimuutoksen - sitä ennen tutkija ei voinut jäädä työttömäksikään.) Silti, virkailija kertoi, päätöksen tekemisessä menee 30 päivää - ja tätä lain asettamaa määräaikaa he eivät pysty pitämään.

Sainkin työvoimapoliittisen päätöksen tilanteestani nelisenkymmentä päivää myöhemmin - samana päivänä kun jäin äitiyslomalle eli työttömyyteeni päättyi. Päätös työttömyyden päättymisestä onnistui kuitenkin samalta viranomaiselta ihan yhdessä arkipäivässä. Nähtäväksi yhä jää, saanko jonkinlaista rahallista korvausta tästä työttömyyspyrähdyksestäni.

Ja todella kiinnostavaa on se, miten työllistyn äitiysvapaan jälkeen.