torstai 1. elokuuta 2013

Kehon kuva

"Mites toi Mami Go Go:n lanseeraama A Beautiful Body -haaste?" kysyi minulta Anonyymi eilen.

Vertaisryhmissäni hyökyvä haaste (tai "Äitien uusi villitys" kuten Iltalehti kekseliäästi otsikoi) pakottaa ottamaan kantaa. Haasteen idea, "tavallisen" (sitä vain ei voi käyttää ilman lainausmerkkejä) naisen vartalon kauneuden esiintuominen ja oman itsen hyväksyminen ovat ehdottoman tärkeitä tavoitteita, ja olen vilpittömän iloinen kaikkien niiden puolesta, jotka ovat saaneet tästä hyökyaallosta voimaa oman kroppansa hyväksymiseen. Erityisen iloinen voi olla siitä hurmaantuneesta vastakaiusta, mitä haasteeseen osallistuneet naiset ovat kohdanneet, kuten vaikkapa Onia kirjoittaa.

Silti minua häiritsevät tietyt kuvien ympärillä käydyssä keskustelussa nousevat teemat. Ensimmäisenä uskaltaminen, mihin Fitness Fuhrerkin omassa kommentissaan tarttuu. Onko oman kehon katseelle altistaminen tarpeellista, tavoiteltavaa? Nyt kuullostan uhittelevalta teiniltä, mutta väitän silti, että omalla kohdallani kyse ei ole uskalluksen puutteesta. En vain halua. Minusta on näin isona tullut vähän siveyden sipuli. En silti koe, että minulla olisi erityisen paljon hävettävää. Tästä hienosti puhui myös Liina.

Mutta sitten vielä se kaunis ajatus, että omasta kehosta ollaan ylpeitä, koska se on tuottanut hienoja lapsia. Olin tänään jälleen uimassa, ja koitin tavoitella ajatusta, että olisin ylpeä siitä, että olen onnistunut raskautumaan ja saamaan lapsia - vieläpä vailla merkittäviä ulkoisia merkkejä ruumiissani. Mikään tästä ei kuitenkaan nähdäkseni omaa ansiotani. Sen sijaan pystyn olemaan ylpeä siitä, että kehoni jaksaa uida tunnin - ja vieläpä maailmanennätysmatkan, kuten kehuni lapsen suussa muokkautui.

Liina vinkkasi oman kehon paremman hyväksymisen avaimeksi liikkumisen. Hyvä neuvo. Minä lisään tähän naistenlehtien lukemisen välttämisen. Naistenlehtien naiskuvaa syytetään naisten huonosta itsetunnosta - ja kuitenkin naiset niitä lehtiä ostavat ja lukevat. Sitä myydään mitä ostetaan. Pysäköimällä hyväksyt ehdot.

Mutta mutta. Lanseeraan itseni näemmä aina kivoista asioista nurisijaksi. Ja olenpa vielä saamapuolella tässäkin keskustelussa. Yhä siellä uidessani, kun oli aikaa pohtia muutakin kuin akuuttia lastenhoitoa, ymmärsin että annan yhä kropalleni samat vaatimukset kuin ennen raskauksia. Samaan aikaan kuitenkin hyväksyn välimatkani tavoitteeseni pysyväksi olotilaksi. Oman kehoni hyväksymättömyyteni on siis tasolla, jonka voin hyväksyä. Ja se pieni hyväksymättömyys laittaa minut menemään lenkille, eli on vain hyvästä.

Kiitos Minttu tärkeästä avauksesta!

Kuvassa myös bloggaaja.

Jälkikirjoitus: Tämä Minna Havukaisen teos on kulkenut mukanani kauemmin kuin ajatus lasten hankkimisesta. Suhteemme alkuaikoina muistan miehen kammonneen teosta. "Kuka tämänkin hoitaa," naisen katse kuulemma kysyy. Eräs ystäväni ei taas pystynyt katsomaan kuvaa koska verkkopikkuhousut ovat niin kaameat. Minusta teos on äärimmäisen kaunis - ja on vaikea ajatella, että naisen vatsa olisi se mihin katse tällaisessa kuvassa pysähtyy. Vai?

12 kommenttia:

  1. Hyvin kirjoitettu. Ja jatkoin tuumailua mm. sinun ja Liinan kannustamana, ilman kuvia myöskin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä tästä tosiaan on syntynyt monia hyviä pohdintoja, tärkeä aihe! Tykkäsin sinun pointistasi siitä miten henkinen ja fyysinen hyvinvointi kulkevat yhdessä.

      Poista
  2. Minna Havukainen se oli! Yritin googletella noita vastasynnyttäneiden kuvia, mutten muistanut nimeä.

    Hyviä pointteja sulla, ihan samoja kysymyksiä pohdin. Että onko uskaltaminen jotenkin "voimaannuttavaa" tai tarpeellista, vai onko siinä jotain turhaa todistelua mukana? Yllätyin osallistuessani, olisin nimittäin odottanut olevani se, joka toteaa rauhallisesti, että hieno juttu, muttei mun juttu. Näemmä siinä omien rajojen ylittämisessä oli mulle se tietty kiksi-elementti sitten olemassa.

    Tää Beautiful body -haaste on poikinut todella paljon hyviä juttuja. Enkä meinaa niitä kuvia, vaikka kauniita ovatkin ja koskettavia. Vaan tätä kaikkea pohdintaa ja debattia ja äitienvälistä lempeyttä, uusia ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna Havukainen on kyllä ihan mahtava, ja tuo kuvasarja puhutteli mua kaikessa rujoudessaan tosiaan ennen lapsiakin.

      Mä sanoisin, että jos haluaa uskaltaa ja saa siitä kiksejä, mahtava juttu. Itse kenties pohdin asiaa riittävän kauan todetakseni, että en saisi kuvien julkaisusta itselleni mitään, enkä siten myöskään sillä mitään antaisi.

      Tuo lempeä, hyväksyvä äitiyspuhe on kyllä ollut ihan parasta! (Vaikka mun lukemissa blogeissa keskustelu on yleensä aina lähtökohtaisesti fiksua ja hyväksyvää, mutta silti tässä jotenkin ihan erityisesti. Että kuvia ei ole lähdetty mollaamaan vaan kilvan kiittämään.)

      Poista
  3. Toi kuva on kyllä vanginnut huomion mullakin jo monta kertaa - tosin nauraa hörähtelin miehiselle kuva-analyysille. :D

    Mä lähdin vähän soitellen sotaan ton haasteen kanssa, koska oma kuva oli vähän kepponen ja toisaalta en kokenut sille suurta tarvetta - oon koko kesän pyörinyt bikineissä lasten kanssa rannalla ja tiedän miltä näytän ja olen sen kanssa erittäin sujut. En usko, että tarjoan kauheasti kenellekään vertaistukeakaan, mutta halusin kirjoittaa ne pohdinnat ja tuli sellainen "kuva olis kiva"-fiilis (ja hei, tuli mahtava 2000 kävijän ennätyspiikki, eh eh). Mutta allekirjoitan sun ja Liinan ja muiden kuvattomien älykköjen pohdinnat. Vaikka osa ideasta on mennyt ohi suurelta yleisöltä - ainakin Iltasanomien keskustelupalstalla - niin se yleinen kannustava ilmapiiri on ilahduttanut. Ainakin positiivinen ja pohdiskeleva ilmapiiri on vallinnut muutaman päivän, ja pian tää nakuilutouhu unohtuu - onneksi tuli uusi MiniRodinin mallisto, vähän muuta ajateltavaa...

    Mä en ole varsinaisesti ylpeä omalle kropalle raskauksista tai synnytyksistä, kysehän on biologisesta arpapelistä, mutta kauhean kiitollinen siitä että homma on toiminut hyvin eikä ole tarvinnut sen asian suhteen katkeroitua tai käydä läpi hoitoja tai muuta. Että en ehkä koskaan ollut se koulun hoikin tyttö tai notkein joogaaja, mutta tässä asiassa pääsin helpolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta sun kuva oli toimiva, ja hauska, mikä tukee myös puhettasi aika suoraviivaisesta suhteesta kroppaasi. Sun ei tarvi asettua mihinkään ihmeelliseen poseen.

      Ilmeisesti iltapäivälehdet on todella heittäneet jengiä sivuille. Muutamissa blogeissa mainittiin 5000 tyypin päivämääristä - ja jos Mintun blogissa on sata/satoja linkkejä postauksiin niin kyllä ovat ihmiset jaksaneet klikkailla!

      Kiitollinen sopii minunkin suuhuni paremmin, onnellinen vielä paremmin. Olenkin vitsaillut, että tässä lasten tuottamisessa löytyi aihealue, jossa olen todella hyvä. Mutta paras lopettaa huipulla!

      (Mä niin toivoisin, että toi MiniRodini olisi vitsi, mutta eipä taida olla. :D Äitien seuraava uusi villitys!)

      Poista
  4. Tosi hyvä kirjoitus! Mä jotenkin tykkään kohusta aiheen ympärillä, paljon hyvää keskustelua sen pakollisen toisten arvioimisen ohella.

    Eniten kuitenkin tykkään Jade Beallin valokuvista, jotka ovat ainakin mulle suuri osa tätä koko touhua. Suomessa asiat tehdään niin suomalaisittain. Kauheella pöhinällä iltapäivälehtien sivuille ja jokaiseen mammablogiin -pääasia että maha näkyy. Mukana oli toki aivan ihaniakin mahoja!

    Havukaisen sarja on myös loistava, ihailin sitä jo ennen omia lapsia. Niissäkin kuvissa on niin upean tiivis tunnelma, ja se just tekee musta niistä niin kauniita. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olen samaa mieltä keskustelusta.

      Mä en rehellisesti sanoen kauheasti ole paneutunut tuohon alkuperäiseen projektiin, mutta jossain lukemassani keskustelussa kritisoitiin Bellin liikaa estetisoimista (so. muhkurat näkyy huonommin mustavalkoisina). Eli moni näemmä ymmärsi tämän niin, että mitä suoraviivaisempi (tarkoittaen räpsyä peilistä ilman mitään kuvankäsittelyä), sen rehellisempi ja aidompi ja parempi. (Samaa tyyliä kuin mun päivän asuni. Niissä ei esteettinen silmä lepää :D)

      PS: Valokuvan ammattilaiselle pahoittelut teoksen kuvaamisesta lasin läpi kaikkine heijastuksineen. Mutta haluan huomauttaa, että siinä oli ideakin takana: näyttää, että teos on osa kotiani. (Sen lisäksi etten pystynyt kuvaamaan sitä mitenkään muuten :D)

      Poista
  5. Tuo naistenlehtien välttely on muuten erinomainen pointti. Kuvalla on niissä jotenkin aivan erityinen funktio: myyminen. Huonon itsetunnon myyminen.

    Tämä teksti ja Doritin kommentti toivat tähän keskusteluun jotain, jota en ole itse tullut aiemmin ajatelleeksi: kuvalla voisi olla joku arvo sinällään. Hieno valokuva on hieno valokuva, vaikkei (tai ehkä juuri siksi, ettei) pyri siloittamaan kohdettaan. Ja silloin hommalla on tarkoitus, joka tekee asiasta hieman erinäköisen, ainakin minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä ainakin tosiaan näen, että valokuva(taide) kantaa merkittäviä sisältöjä - hyvänä esimerkkinä tuo Bellin projekti, joka Mintun inspiroi ja sitten muut.

      (Ja on väliä onko kyseessä valokuva vai valokuva - case Niinistön potretti. Ei kannattaisi säästää valokuvaajan palkkiosta väärässä kohtaa.)

      Jäin myös pohtimaan valokuvan tarkoitusta blogeissa (sun ja Doritin jälkeen). Itse seuraan pääasiassa tekstivetoisia blogeja, joissa valokuvan yleensä hyväksyy kuvituksena, jonkinlaisena todisteena tapahtuneesta, ilman suuria esteettisiä pyrintöjä. Sellaisia ne ovat myös/etenkin omassani. Sen sijaan kuvablogeissa kuvissa pitäisi sitten olla oikeasti enemmän tasoja, jotain mikä kannattaa kuvia itsenäisinä teoksina.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...