Harmittelin viikonlopun aikana useamman kerran, etten ole lifestylebloggari kun kerrankin olisi ollut materiaalia. Sadesäässä lasten kanssa hakemassa kauppahallista tuoretta kalaa. Rustiikkihenkinen illallispöytä eriparisine lautasineen. Aamiaispöytä kakkuineen peilityynen meren rannalla. Villasukat varvastossuissa. Kuvia voisi siivittää hauskoilla anekdooteilla: avokadopasta jouduttiin valmistamaan ilman parmesania!
Mutta toisaalta on hyvä etten ole lifestylebloggari, koska en myöskään muistanut ottaa reissuun kameraa.
Tänään saavuin kotiin pihassamme vietetyn kirpputoripäivän ollessa hiipumassa. Olin toivonut taloutemme tavaraliikenteen kulkevan toiseen suuntaan, mutta miehen ilmaiseksi myymä käyttämätön fonduepata ei löytänyt ottajaa, kun taas esikoinen vapautti naapurit kahdesta maljakosta, tekoruusuista, kahdesta lautapelistä, kahdesta "barbista", petshopeista, askarteluvihoista ja muusta, vielä inventoimattomasta materiasta.
Minä sain lahjaksi jättimäisen sinisen konjakkilasin, helmet ja korvakorut, pikkuveli tuttipullon. Vaikka vähän jouduin nieleskelemään päivän saldoa, sain suustani ulos melko vilpittömiä kiitoksia saamistani - ensimmäisistä itse ostetuista - lahjoista. Ihanahan lapsi oli huomaavaisuudessaan. Ja kun muistelen isälleni itse tekemääni kravattia, voin miettiä, että tämä oli vasta alkua.
Lohduttaudun myös sillä, että tarjosin lapselle ihania elämyksiä olemalla poissa. Mutta ensi kerralla en ole.
Oih. Ja voih. Huomaavaisuus pieneltä ihmiseltä on kyllä hillittömän liikuttavaa. Ja pikkuveljellekin lahja!
VastaaPoistaMeillä on perheessä ollut osin ongelmallinen tapa osoittaa rakkautta lahjoilla. Tämä sun postaus sai mut pohtimaan melkoisesti sitä, miten eräät (niin, minut) saisi hellittämään otettaan tästä tavasta.
Jos nyt nimittäin aivan rehellinen olen, haluaisin lapseltani ehkä mieluummin halauksia kuin tavaraa, vaikka tällainen lahjahirviö olenkin.
Tuo viimeinen lause: nimenomaan! Siksi koin antavani ristiriitaisia viestejä kun iloitsin lahjoista, joista en oikeasti tavaroina iloinnut. En vain halunnut pilata lahjan antajan iloa...
PoistaJa paljoa harjoitusta ei lapsi ole rahankäyttöön saanut, eli mietin miten tästä eteenpäin. Mutta eiköhän toistaiseksi mennä vielä tähänastisella taktiikalla, että omat rahat säästöön ja vanhemmat kattavat hyväksyttävät tarpeet.
Tässä taisi tapahtua vastaava ilmiö kuin säännöstellyn karkinsaannin lapsilla: kun silmä välttää, katoaa koko kulho.
Uh, lahjat on vaikeita. Meillä onneksi lahjomishalu on toistaiseksi saatu kanavoitua esim. omilla rahoilla ostettuihin muroihin - ja tietysti piirustuksiin. Kaksoset askartelee mulle myös nykyään ahkerasti lahjoja, se tapahtuu niin, että repäistään pala paperia ja taitellaan se mytyksi, mielellään teipataan tietysti vielä kiinni. Onneksi lahjan antajat ei yleensä kovin tarkkaan seuraa, mitä lahjalle tapahtuu sen jälkeen kun se on annettu ja sitä on vuolaasti kiitelty.
VastaaPoistaNo joo, olikohan se jouluna '82 kun mä paketoin kaikille lähipiirin aikuisille viikkokausien aikana kotoa keräämäni lyijykynän pätkät. Parhaan ystävän äiti sai sen pisimmän ja hienoimman, mutta silti se naureskeli sille. Koetan pitää tämän mielessä.
Hih tuolle kynälahjaidealle, on varmaan ollut otettua yleisösi ;) Onneksi kynttilä on helppo hävittää, toisin kuin joku susiruma seinävaate. Esmes.
PoistaTajusin, että me ei olla harjoiteltu juuri lahjomistakaan. Kortteja piirrätytän, ja esikoinen tekee niitä joskus (harvoin) oma-aloitteisesti kavereilleen. Lahjaostoksista vastaamme me vanhemmat, joskus lasten kanssa käydyn keskustelun pohjalta. (Miehelle toivotun vaaleanpunaisen pyjaman ostan heti kun vaan tulee vastaan!)
Ilahduttavaa tässä kirppariseikkailussa olikin se, että ajatus lahjojen ostamisesta muille syntyi täysin omaehtoisesti. Mummokin sai yhden maljakon - kyönisti koitin ehdottaa jos tekokukatkin annettaisiin mummolle, mutta se ei valitettavasti mennyt läpi...