Kesän loppu*

Jos puhelimeni säätiedotussovellukseen on uskominen, eikä siihen ole, niin tämä oli viimeinen kesäinen päivä tähän intiaanikesään. Sen kunniaksi vein isommat lapset uimaan uimahalliin (kun kerran kenties viimeistä kertaa olisi tarjennut maauimalassakin).

Kuva lähipuistosta ensimmäisenä "kesän viimeisenä päivänä" elokuun alkupuolella.

Eilen söimme jo syksyn ensimmäisen jäätelön syötyämme niin monta kesän viimeistä jäätelöä, ettei se enää tuntunut uskottavalta. Vaikka yhtä epäaidolta kuulostaa termi syysjäätelö.

Olenkin pohtinut, että mitä loppujen lopuksi palvelee se, että kesällä relataan kaikista säännöistä: syödään jäätelöä ja joustetaan nukkumaanmenoajoista. Kun elämä tuntuu leppoisalta, tehdään kaikkea mukavaa. Ja kun tehdään kaikkea mukavaa, tuntuu elämä leppoisalta. Ja sitten pimeänä talvena, kun on muutenkin vaikeaa ja hiki nousee pelkästä haalareiden pukemisen ajattelemisesta, pidetään viimeiseen asti kiinni kaikista nipoista säännöistä. Kurjuuden maksimointia. (Jos haluat sanoa, että "ei se lomakaan tuntuisi lomalta jos ei olisi arkea välissä" niin minä vaadin todisteita, sillä en usko.) Mutta näinhän sen on oltava, koska muuten tulee hammaspeikko ja paha karma jos liikaa ruvetaan ilottelemaan. Eli kivan syksyinen asenteen olen jo saanut päälle!

Koska "lapsuuden kesät" on myyttisiin mittasuhteisiin kasvanut käsite, on jotenkin huikea ajatus, että tämä kesä on varmaankin ensimmäinen, josta esikoinen tulee muistamaan asioita aikuiseksi saakka. Muistaakohan lapsi loputtomat pihaleikit vai sen, kun joutui muita aiemmin paimennetuksi kotiin? Muistaako leppoisan lauleskelevan äidin vai sen, joka sadatta kertaa käskee, kun nyt ei vaan kerta kaikkiaan jaksaisi tuota pelleilyä?

Minä tulen varmasti muistamaan tämän kesän pihastamme. Yhteisöstä ja idyllistä, jota jo aktiivisesti ikävöin, vaikka poismuutosta ei ole minkäänlaisia todellisia suunnitelmia. Ja tietenkin vauvakesänä - kotiäitiyden kesänä par excellence. (Tällä hienolla fraasilla toivottavasti hämärretään se, etten onnistunut keksimään mitään kuvaavia anekdootteja virkettäni tukemaan.)

Lähestyvä syyskuu tuo mukanaan paitsi nyt ihan oikeasti sen syksyn ja arjen, niin myös Arjen takaan kaksivuotissynttärit! Nämä kaksi vuotta ovat opettaneet minulle ihan älyttömästi. Esimerkiksi sen, että blogilla kannattaisi olla nimi, jota voi taivuttaa virkkeessä.

Blogin syntymäpäiväjuhlaa vietetään siis tulevana sunnuntaina Liinan alullepaneman ainekirjoitushaasteen merkeissä. (Vielä ehtii mukaan! Vielä ehtii vaikka perustamaan blogin, jonka nimeä voi taivuttaa!) Aine kuuluu osuvasti otsikolla Minusta tulee isona - osuvasti koska on niin sanotusti pikkuisen päällä tämä kyseinen dilemma. No, ikuinen itsensäetsimisaika äitinä ja ihmisenä on varmasti omiaan blogistille. Omanapaisen tekstin tuotanto taattu.

* Tekijänoikeuskorvauksia tämän omaperäisen aiheen jatkokäytöstä voi osoittaa allekirjoittaneelle.