Kolme on uusi viisi

Kolme on uusi kaksi, sanoo Pena ja siltä se usein tuntuu kun katselee omaa lapsellista lähipiiriään. Kolme lasta ei ole mikään kuriositeetti, ja sillä on selitetty jopa syntyvyyden nousua vuosikymmenen taitteessa. Havainto ei tunnu kuitenkaan saavan suurta tilastollista tukea, vaan kolmilapsisten perheiden määrä näyttäisi laskeneen 1980-luvulle tultaessa ja sen jälkeen pysytelleen melko vakiona.

Arjenvaraisen kokemukseni pohjalta tuntuu sitä paitsi että kolme on uusi viisi. Kun hyväätahtovat kommentoijat toteavat, että pärjättiinhän ennenkin viiden tai kymmenen lapsen kanssa, he unohtavat, että vaatimukset vanhemmuuden suhteen ovat jotain aivan muuta kuin kultaisella 1950-luvulla. Pitää olla aidosti läsnä, osallistuva, tukeva ja keskusteleva vanhempi, joka herkillä vaistoillaan ohjaa lasta hyväksi ihmiseksi. Jos lapsi epäonnistuu elämässä, on syynä todennäköisesti huonosti rakennettu kiintymyssuhde vauvaiässä.

Lapsiin panostamisen osoittavat jopa tilastot: samalla kun perheen keskimääräinen koko on pienentynyt, lastenhoitoon käytetyn ajan määrä on kasvanut. Arvatkaa muuten paljonko tuo aika on nykyään? Tunti ja neljäkymmentä minuuttia päivässä äideillä ja isillä puolet siitä. Ei tunnu ihan helpolta yhtälöltä: alle kahdessa tunnissa pitää nukuttaa, syöttää, kylvettää ja kasvattaa lapset.

Eli myönnän: kolmen lapsen kanssa minulta loppuvat kädet. Kuvainnollisesti ja ihan käytännöllisesti. Tästä kirjoitti jo hyvin Leluteekin Emilia. Jos lähtökohdaksi otetaan, että yksi ihminen voi todella kohdata vain yhden ihmisen kerrallaan, kolmilapsisessa perheessä lapset saavat huomiota vain  laumana tai pieninä murusina maailmalla. Eikä sitä faktaa kyllä taida muuttaa mikäään hyvä tahto tai voivottelu. Vauvantahtisuutta on vaikea toteuttaa (kahden muun) lapsentahtisesti.

Ja silti, vauva tuskin on suurimmassa vaarassa jäädä huomiotta.

Nyt kesälomalla harjoitimme hajaantumista: toinen vanhempi lähti uimaan esikoisen kanssa ja toinen teki jotain muuta kahden nuorimman kanssa. Toinen otti vanhemmat lapset ja toinen jäi vauvan kanssa passiin. Ja ainakin kerran mies lähti yksin keskimmäisen kanssa kirjastoretkelle. Mutta useimmiten keskimmäinen muodostaa jakolinjan isoihin ja pieniin, ja jää siten toistuvasti kaksilapsiseen ryhmään.

Eihän niitä saa edes yhteen kuvaan kerralla.

Vaikka tunnustan, että en voi jakaa kolmelle lapselle rajatonta huomiota kaiken aikaa, en myöskään suostu hyväksymään, että keskimmäiselle jää väistämättä lyhin tikku, että niin se vain menee. Mutta huomaan, että tämä vaatii aktiivista itseni muistuttamista. Siksi pidän tärkeänä lasten harrastuksia, jotka erottavat heidät hetkeksi laumasta.

Esikoisen harrastusten tuoma kanssakäyminen vanhempien kanssa rajoittuu tällä hetkellä viemisiin ja hakemisiin, mikä voi toki olla tärkeää sekin, mutta erityisesti iloitsen keskimmäisen tenavajumpasta, jossa mies ja lapsi ovat käyneet viime kevään ja jatkavat nyt syksyllä. Vaikka mielelläni menisin sinne itsekin, annan heidän pitää oman juttunsa, vaikka vain tunnin viikossa.

Minä keskityn huomaamaan lapsen koko kolmenkymmenenneljän minuutin osuutensa verran päivässä.