 |
| Kuva täältä. |
Matkalle lähtiessäni viime viikolla kohtasin ensimmäisenä iltana sen huumaavan vapaudentunteen: minulla on aikaa! Ompelin takkiini napin, putsasin jugurtin (?) takin hihansuusta, viilasin kynnet ja nypin kulmakarvat. Kaikki tehtäviä, joihin menee kenties minuutti, mutta joihin arjessa "ei ole aikaa". (Eli kyllä, tykkään arjessani näyttää siltä kuin kaivautuisin aamuisin roskiksesta.)
[Toisaalta huomaan olevani kummallisissa tilanteissa se, jolla "on aikaa". Kun harrastajaporukassa kukaan ei halua olla jotain duunia tehtäväkseen, en pysty käsittelemään tilannetta, vaan koen että minun on se tehtävä. Että kai minulla nyt aina sen verran on aikaa. Tästä haluaisin oppia pois - samoin kuin haluaisin oppia myöhästymään. Mutta se on eri tarina, jos ehkä aikaan liittyykin.]
Siellä laivalla - jossa on vain aikaa, koska mitään tekemistä ei ole - muistelin nuoruuden reppureissuja. Kun ei enää tarvinnut "nähdä" tai "tehdä" mitään, matkakaverini kanssa (usean päivän ajan luonnollisesti) nypimme säärikarvoja pinseteillä. Kenties täydellisen joutilaisuuden huipentuma. Muistan myös tylsyydessään lähes transsiinvaivuttavia bussimatkoja, jolloin tunteja ja tunteja yksinkertaisesti tuijotin ikkunasta ulos ja spekuloin elämälläni. (Bussissa en pysty lukemaan ja tämä oli aikaa ennen ipodeja ja ipadeja, vanh. huom.) Silloin oli aikaa.
Mutta kiire on helppo tehdä. Viime viikkoisellakin matkalla huomasin äkkiä tulevani kiireiseksi. En osannut lintsata konferenssista ja toisaalta halusin nähdä museoita ja käydä kahviloissa. (Matkakertomusta myöhemmin - kunhan on aikaa.) Iltaisin olin raastavan valinnan edessä, että lukeako vaiko nukkua. Molempia ei ehtinyt. Valitsin pääsääntöisesti unen.
Ja nyt voin kuulkaa rakkaat kanssakärsijät kertoa, että huikealta tuntui se kun laittoi herätyksen päälle ja puhelimen näytöllä luki "Aikaa herätykseen 10 tuntia 45 minuuttia" - ja tiesin, ettei minua kukaan tällä välillä herättäisi. (Nyt vietän pienen hiljaisen hetken kaikille kateuden kohahduksille.)
Sanotaan, että nukkua ei voi varastoon, ja paluu arkeen alkoikin heti maanantaiaamulla, kun Viking Linen matkustajapolitiikan mukaisesti minut julmasti herätettiin kello 06:15 (laivan saapuessa satamaan 07:35). Ja paluuni jälkeen olen luonnollisesti ollut yövuorossa. Mutta silti väitän, että tuollainen muutaman päivän oma aika ja akkujen lataaminen on ehdottoman tärkeää ihmisen selviämiselle.
On niitä, jotka kirkkain silmin väittävät, että äiti ei tarvitse eikä saa tarvita omaa aikaa lasten ollessa pieniä. Annettakoon heidän pitää teesinsä, mutta minä sanon, että lyhyitä irtiottoja tarvitaan usein - oli se sitten kävelylenkki tai harrastus - ja pidempiä irtiottoja edes joskus.
Olen ollut omalla lomalla (jollaiseksi, kuten huomaatte, työmatkat lasketaan) viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti. Niin ja miehen kanssa yhdessä häämatkalla! Nyt laskeskelen, että 2015 varmaan taas pääsen. Koskaan ennen ei ole aika ollut niin arvokasta kuin nyt - monellakin tasolla.
Ja ehkäpä, kuka ties, se että on nuorena saanut viettää täysin ketäänpalvelematonta bussinikkunastaulostuijottamisaikaa - ehkä sekin isommassa mittakaavassa auttaa jaksamaan tässä vähän tiukemmassa arjessa.
Amen! Ja kihisin ja kohisin asiaan kuuluvasti :D.
VastaaPoistaTämä on niin totta!
VastaaPoistaEilen juuri kiinnitin puuttuvat napit kahteen lapseni vaatteeseen, joista toinen oli odottanut kiinnitystä neljä kuukautta, toinen vaivaisen kuukauden. Urakkaan meni minulta (joka olen näissä jutuissa hidas) ehkä 10 min. Aiemmin ei muka ole ehtinyt. Miten sitten ehdin luuhata netissä n. 3-4 tuntia päivässä ilman mitään järjellistä syytä?
Ja hmmm... tuo säärikarvojen nyppiminen. Toivottavasti mulla ei koskaan ole niin paljon aikaa! ;)
Pitääkö mun nokittaa ja sanoa, että takkini nappi on ollut irti viime talvesta? Ja kyseessä on vielä ns. parempi takkini :D
PoistaEhkä pienet asiat ovat niin pieniä, että kun ne ehtii tekemään "koska vaan", niihin ei tule koskaan tartuttua. Kun taas netissä roikkuminen - no, parempi ettei siitä sano mitään...
Tässä lapsiperhearjen höykytyksessä ja jatkuvassa "kaikki jää kesken" -olotilassa on silti mun mielestäni omituisinta se, että suuri osa asioista tulee silti jossain kohtaa kuitenkin tehtyä ja valmiiksi. Btw, nukuitko ihan sen 10 h 45 min? Mä olisin varmaan jo tottumuksesta herännyt ennen kellon soittoa! ;)
VastaaPoistaHeh, kyllä mä kellon soittoon asti nukuin - joskin luin varmaan hetken sen herätyksen asettamisen jälkeen. Mutta tää olikin jo neljäs matkayö eli olin ehtinyt keräämään kokemusta pitkään nukkumisesta ;) Ekana yönä nukuin laivalla (herätys 05:20), toisen päivän aamuna heräsin sata kertaa ja kun vihdoin avasin silmät, kello oli seitsemän, mutta kolmantena aamuna osasin nukkua jo puoli yhdeksään.
PoistaPitkiä yöunista teki ennen kaikkea se, että menin ajoissa nukkumaan. Tämä olisi toteutettavissa kotonakin, ellei siihen iltaan sitten ajoittuisi se ainoa "oma aika" - jolloin pitää notkua koneella.
Mun herätyskello raportoi eilen illalla, että nukkumisaikaa olisi tiedossa 9h 45 min. Teki heti mieli raportoida asiasta vaikka sitten Facebookissa. Sänkyyn klo 20.30 minut tosin ajoi jäätävä väsymys, ei kevytkenkäinen yksin lomailu. Ja juu, heräsin myös muistaakseni 3-4 kertaa laittamaan tuttia tai peittoa paremmin ipanalle. Silti on tänään ollut aika freesi olo. Pitäiskö tehdä toi useamminkin?
VastaaPoistaAh, bussista ulos tuijottaminen joskus 90-luvulla, nappien ompelun unohtuminen kuukausiksi. Niin tuttua molemmat. Tekee mieli penkoa läpi kaikki huushollin kaapit ja tehdä lista niistä asioista, joiden tekemistä on siirtänyt yli kuukauden. Lonkalta tulee mieleen ainakin pari tusinaa vaatetuunausta ("tää neulepaita menee vielä ihan hyvin, kunhan löydän just sopivan turkoosia puuvillalankaa ja ehdin korjata tän repsottavan resorin"), lastenhuoneen tapetointi ja maalaus ("kyllä voi ihminen katella vanhan tapetin repaleista pohjaa esim. puoli vuotta"), loppujen muuttolaatikoiden purku sekä pihakalusteiden käsittely ja talvisäilöön pano. Phuuuh.