Omaa aikaa urheillen

Taannoisen postaukseni kommenteissa Pilami totesi osuvasti, että tarkkaan säädelty lapsiperhe-elämä ei anna tilaa suunnitelluista urheiluista luistamiseen, koska uutta mahdollisuutta tuskin tulee. Omassa perhe-elämässäni olen myös huomannut, että urheiluhetki kannattaa buukata kalenteriin aina kun sieltä tyhjä paikka löytyy - koska muuten se hetki menee. Ja jotenkin tuntuu, että urheileminen on pienten lasten äidille sosiaalisesti helpoimmin hyväksytty tapa "ottaa omaa aikaa". Ainakin minun mieheltäni juoksulenkki saa myötämielisemmän vastaanoton kuin jonkun muun tyyppinen aktiviteetti. Onhan se myös helpompi toteuttaa kuin vaikka leffa tai keikka.

Tästä seuraa, että vapaa-aikani määrään suhteutettuna urheilen paljon. Enemmän kuin monina vapaampina aikoina aikuista elämääni.

Olen kuitenkin laiska haastamaan itseäni. Nyt kun olen kevyesti yrittänyt sitäkin, huomaan että se kannattaa. (Myös koska kasvattamalla ureilusuorituksiani saan enemmän vapaa-aikaa!* Nerokasta.)

Välineillä on myös väliä.

Esikoinen on käynyt nyt heinäkuun ajan uimakoulua - joka päivä maauimalassa - ja olemme jakaneet vientivuoroja. Minun vientivuorollani olen saanut uida matkaa. Ensimmäisellä kerralla uin viisisataa metriä, koska ajattelin, että enhän minä kuitenkaan jaksa sitä tonnia mitä taannoin uin. No seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla. Seuraavaksi uin 1300 ja sitten 1600 metriä. Ehkäpä ehtisin** tunnissa jopa 1800:aan jos oikein yrittäisin.

Kävin AEL uimassa säännöllisesti enkä koskaan ikinä yrittänyt uida yli tonnia. Siinähän olisi voinut vahingossa vaikka kunto kasvaa. Kun sanoin, että huono haastamaan itseäni, niin ihan tarkoitin sitä.

Uintikokemuksesta innostuneena päätin tänään ikuisen*** kuuden kilometrin juoksuläpsyttelyni sijaan kokeilla jaksaisinko juosta tunnin. Ja jaksoin minä - itse asiassa ihan samaa vauhtia kuin aiemmat lenkkini. Taitoin 8,6 kilometriä enkä edes kuollut, eli ei kai se kymppi nyt mikään mahdoton tavoite olisi.

Täytynee asettaa siis myös aikatavoite, että saadaan mahdotonta, koska jatkuva itsensämotivoimisen tarve tässä on. Erityisen hauskaa juokseminen ei meinaan vieläkään ole.

* Vaikka en minä samoihin lukemiin pääse kuin mies, millään - ja tasa-arvoa kohtihan tässä tietysti kilvoitellaan. Heinäkuussakin se on yhden vuorokauden aikana urheillut 30 tuntia. Ja matkoineen suoritukseen saatiin menemään se aiemmassa valituksessa postauksessa mainittu neljä päivää.
** Tässä siis käytän konditionaalia, en imperfektiä turkulaisittain. Jos hämääntysitte.
*** Minähän en koskaan liioittele. Tänään oli lenkki numero 22.