Uusimmassa Talouselämässä oli Alkon uudesta toimitusjohtajasta nostettu esiin harvinainen piirre: kotiäitiysvuodet. Jutussa pohdittiin miten tämä silti pääsi huipputehtäviin. Korhosen mukaan salaisuutena on oman ammattitaidon ylläpitäminen; hän oli kotona ollessaan opiskellut ja tehnyt lisurin. Eli no, oliko hän sitten ihan vain "kotona lasten kanssa"?
Työnteon ja lasten yhdistäminen on melko kuuma teema tässä elämänvaiheessa. (Tosin jutun Korhonen on 51-vuotias - en huomannut mainittiinko jutussa milloin kotiäitivuodet on vietetty.)
Vietin eilen iltaa kolmen ystävän kanssa. Äitiyslomalainen samaan aikaan ikävöi töitään ja ihmetteli miten kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen tulee töihinpaluun jälkeen olemaan ylipäätään mahdollista. Lapseton ystävä pohti miten hallita orastavaa työnarkomaniaa, eli tunnetta, että mikään ei pakota lähtemään töistä kotiin - entä miten tilanteen muuttaisi jos ei lapsia tule?
Kolmas kaveri koki, että lapset antavat juuri sen - syyn lähteä kotiin. Vaikka töistä irrottautuminen on ehkä vaikeaa, on oven suljettuaan tyytyväinen siihen, että lähti.
Mutta entä jos ei ole? Jos on vain kamalaa, että lapset keskeyttävät työn, ja odottaa lasten nukahtamista, että töitä pääsee "pakon sanelemana" jatkamaan? Että kantaa huonoa omatuntoa sekä työn että lasten suuntaan?
En sano, että minä kokisin näin - en ainakaan usein. Mutta esitin epäilykseni, että lapset eivät yksin riitä muuttamaan ihmisen identiteettiä. Kyllä, "arvot" saattavat "mennä uuteen tärkeysjärjestykseen", mutta jos on ehtinyt kolmevitoseksi ja työ on ollut keskeinen määrittäjä omalle identiteetille, ei tämä varmasti katoa lasten myötä.
Minä huomaan kuvittelevani, että nyt kun tämä on viimeinen lapsemme, voisin olla kotona vähän pidempään kuin aiemmin. Ja samalla havahdun, että teen tulevaisuudensuunnitelmani sen mukaan, että palaan töihin (mihin töihin?) elokuussa 2013. En uskalla edes ajatella miten minun kävisi jos olisin kotona pidempään.
Tuskin yhtään mitenkään. Mutta kun.
Mies, jonka työntekoa kotielämä on myös julmasti vähentänyt, muistuttaa toisinaan niistä miehistä (ja naisista), jotka eläkkeellä lausuvat, että olisinpa ollut enemmän lasten kanssa ja vähemmän töissä.
Sosiaalisesta pakosta niin sanovat, mies uskoo.
Mutta mitä sanoo muutoksen kotiäidistä huippujohtajaksi kokenut nainen? Millaista on Talouselämän mukaan kahden huippujohtajan perhearki?
No, ihan tavallista yritysjohtamista. "Käymme yleensä joululomalla läpi vuosisuunnitelman, eli mietimme mitä haluamme lomalla tehdä ja raamitamme ne vuoden lomat teemoittain."
Ei sekään sitten kuulemma miehelle kelpaa.
En itsekään usko, että lasten saanti muuttaa identiteettiä valtavasti - tosin tuskin identiteetti sinänsä on välttämättä täysin kiveen hakattu. Muutokset vaan tuppaavat olemaan hitaita.
VastaaPoistaMulla ei suhde työhön kovasti muuttunut. (Okei, ei se silti vielä tarkoita, että olisin joku normi.) En ole kovin urakeskeinen - nautin töissä käymisestä ja kotiäitinä tulisin varmaan hulluksi, mutta tykkään kovasti myös lähteä töistä kotiin. Olin ihan samanlainen jo ennen lapsen syntymää.
Ehkä hyvin perhekeskeiset ihmiset ihmiset ovat hyvin perhekeskeisiä jo ennen lasten syntymää? (Ja ehkä myös niitä vauvaa kovasti kaipaavia; voin olla tässä kyllä kovin väärässä, vauvakuumeen luonne on täysi mysteeri minulle.)
Koitin tässä järkeillä, että suhde työhön riippuu varmasti työn luonteesta - mutta kenties onkin niin, että hakeutuu sellaiseen työhön, jossa voi toteuttaa sitä omaa työidentiteettiään... Yritin nimittäin vastata, että jos mä olisin sellaisessa perus-kasista-neljään töissä, lähtisin varmasti kotiin ihan mukinoitta. Mutta sitten en keksinytkään yhtään esimerkkiä sellaisesta potentiaalisesta duunista.
PoistaJa sitten taas toisaalta, juuri nyt toimin niin. Mulla ei ole mitään ongelmia lähteä töistä klo 15.45. lähes joka päivä - ja teen siis about seitsentuntista päivää (eli en nyt ihan *hirveän* pitkää). Mutta kesällä kun väänsin väikkäriä esitarkastukseen, kotiinmeno oli vain pakollinen rasti, joka piti suorittaa. Vaikka lapsia tietysti halusi myös nähdä. (Pakollinen olenhan-minäkin-ihan-hyvä-äiti-silti -huomautus.)
Lapsen saaminen muutti omaa käsitystäni itsestäni valtavasti: kuvittelin, että minusta tulee pullantuoksuinen seitsemän lapsen kotiäiti, jonka koti on viihtyisä huvikumpu, hiukan hyrskyn myrskyn, mutta kodikas. Ja kuinkas sitten kävikään: ensimmäisen lapsen jälkeen ei ole vauvakuumetta näkynyt; niinpä en ole erityisemmin kriisiytynyt siitä, että kakkosta ei ole kuulunut. Halusin töihin heti vanhempainvapaan päätyttyä - enkä ole katunut. Pullaa leivon toki joskus, mutta luoja paratkoon, jos metelöiviä muksuja olisi jatkuvasti jaloissa pyörimässä useita. Pojan kavereissa on jaksamista riittävästi.
VastaaPoistaMeni tovi jos toinenkin, että sain rakennettua minäkuvani uudelleen todellisuutta vastaavaksi. En tiedä vieläkään, pidänkö siitä, mitä olen.
Tosi mielenkiintoista! Tuota mä ehkä hain takaa, että ei se lapsi tuokaan välttämättä ihan uutta itseä esiin. Toisilla voi tietysti tuodakin. Niillä jotka kuvittelevat, että ei?
Poistamun silmään iski tuo sama juttu mut otsikko oli turhan raflaava. hilla k. oli kotona perhevapailla 87-92 ja 01-03. eli ekan pätkän alkaen 25 vuotta sitten, 26-vuotiaana jolloin hän tuskin oli vielä kovin johtavassa asemassa. toka pätkän 10 vuotta sitten eli pari vuotta vanhempana kuin minä nyt.
VastaaPoistamutta musta lisuri oli tehty vasta ekan pätkän jälkeen: "kun olin ollut kotona yhtäjaksoisesti viisi vuotta, jatkoin opintoja ja tein lisensiaattityön" ei siis "kun olin kotona" vaan "kun olin ollut kotona".
tuohon työkotijuttuun palaan täällä myöh, nyt mua imetään oikeasta tissistä niin vasurilla on työläs naputella...
Ok, kiitos korjauksesta - tunnustan etten lukenut koko juttua niin huolellisesti... Mutta sitä paremmin oikeastaan sopii mun pointtiini jutusta - että nainen, joka on ollut kotiäitinä ja *silti* pääsee huippujohtajaksi, on isojen otsikkojen juttu. Siitä huolimatta, että pitkien kotivuosien ja huippujohtajuuden välissä on neljännesvuosisata...
PoistaNo onhan se iso juttu. Naisjohtajat ylipäätään - saatikka sitten naisjohtajat, joilla on lapsia - ovat edelleen valitettavan harvinaisia.
PoistaSilti mun mielestä huomionarvoisempaa tuossa jutussa oli tuo "kahden pomon kotitalous" -osuus. Ihan liian harvoin missään tuodaan esille sitä, mitä oikeasti vaatii se, että molemmat vanhemmat ovat uraorientoituneita. Todella monella uralla menestyneellä miehellä on taustalla vaimo, joka pyörittää arjen. Entä, jos molemmat haluavat sekä työn, että perheen? Silloin on ulkoistettava kaikki epäolennainen - eli siivous, ruuanlaitto ja omat iltaharrastukset. Mun mielestä tämä on ihan ookoo, vaikka aika usein kuulee ihannoitavan just sitä pullantuoksuista puhtaista raaka-aineista omin pikku kätösin perheelleen ruuat laittavaa äitiä.
Tuohon identiteettiasiaan. Omani on parhaillaan vähän hukassa. Vielä muutama vuosi sitten olin olevinani kovinkin uraorientoitunut ja kunnianhimoinen. Töitä tulikin paiskittua siihen malliin, että kotona kävin vain nukkumassa ja työpäivä oli lyhyt, jos se kesti alle 12 tuntia. Lopputuloksena uupumus, sairasloma, masennuslääkkeet ja terapiakäyntejä. Pahimmasta ajasta on kohta kaksi ja puoli vuotta, ja vielä en ole saanut takaisin suurta (mitään) intohimoa työhön. Parhaillaan pohdin, onkohan sellaista työtä olemassakaan, joka olisi innostavaa ja haasteellista, mutta josta voisi lähteä kotiin viimeistään viideltä.
mähän luin sen kuin piru raamatun :D
Poistaotsikko oli turhan raflaava mielestäni juuri siksi, ettei tuolla kotiäitiydellä ollut kyllä mitään tekemistä johtajuuden kanssa. meillä töissä on saman ikäluokan naisia johtajina ja ovat olleet kyllä esim. perustutkintoon valmistuttuaan kotiäiteinä. mäkin olin valmistumisen jälkeen, ilman vakituista työpaikkaa, kotiäitinä 2,5 vuotta.
mulla on työelämässä ollut sellainen onni, että mun esimies (johtaja) tekee itse töitä klo 9-17 (noin), ei iltaisin eikä varsinkaan viikonloppuisin ellei ole pakottava tarve kuten budjettiaika. pomo on aina viettänyt kuulemma vapaa-aikansa mieluummin vaimonsa kuin töiden kanssa :D
Saara: ikävä kuulla työuupumuksestasi. Toivottavasti se oma (työ)identiteetti löytyy sieltä jostain tasapainoisemmalla tavalla, ja mielekäs ja innostava työpaikkakin!
PoistaMä kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä oma aika on liian arvokasta, että sitä pelkästään palkkaa vastaan myisi työnantajalle, eli kyllä työn pitää tosiaan olla myös mielekästä.
Mutta kyllä mä ajattelen myös kuten Wandaben pomo, että työt on tehtävissä järkevän työajan puitteissa. Ei kenenkään työpanos voi olla 15 tuntia päivässä - kuten monien nuorien ammattilaisten selästä tuolla yritysmaailmassa koitetaan repiä.
Mä en usko, että lasten saanti muuttaa kovinkaan paljon (naisen) identiteettiä ainakaan työn suhteen. Itse olen ollut hyvin paljon työstä nauttiva ihminen ja ei se into ole minusta mihinkään lähtenyt kotonaolovuosienkaan aikana ja sormet syyhyten odotan, että pääsen takaisin hommiin muutaman kuukauden päästä. Olen tehnyt sellaista työtä, jossa on jonkinmoiset raamit työajalle, joten kotiinkin olen lähtenyt suht ajoissa, kun ei siitä työajan ylittämisestä niin kummoista korvausta saa. Wandaben pomon tavoin, vietän vapaa-ajan mieluummin kotona.
VastaaPoistaAjattelin töistä pois jäädessäni, että hoidan nyt tämän kotonaoloajan kerralla ja sitten keskityn enemmän omaan työuraan. En jaksa uskoa, että ne kotivuodet kenenkään urakehitystä torppaa. Jos on kunnianhimoa ja kykyä edetä uralla, uskon että ne ihmiset menestyy ja saa asiat järjestymään. Mutta kai elämässä aina joitakin ajankäytöllisiä valintoja joutuu tekemään. Eikä ne työpaikalla yömyöhään roikkujatkaan ole aina niitä produktiivisimpia tyyppejä muutenkaan.
Samasta aiheesta alettiin keskustella nyt myös Nollavaimon blogissa - ja sielläkin sanoin, että mun tuttavista löytyy ainakin perheitä, joissa molemmat vanhemmat "tekevät uraa" ja ihan hyvää sellaista ja silti lapset ovat samanlaista päivää hoidossa kuin kenen tahansa muun.
PoistaOn totta, että työelämässä vaaditaan nykyään hirveästi, mutta toisaalta on hassua, että vanhemman kunnianhimo työn suhteen nähdään heti vahingolliseksi lapselle. Eli kyllä sen ilman ura-ambitioita työskentelevän vuorotyöläisen lapsi joutuu hoitopäivissään usein joustamaan ihan yhtä paljon ellei enemmän.
Musta sä olet tehnyt ihan huiman suorituksen tuolla neljän vuoden kotiäitiydellä! En tiedä olisinko jaksanut jos olisin toisenlaisessa työssä, mutta omassa tilanteessani, kesken väitöskirjarahoituskauden, olisin heittänyt hukkaan pitkälti kaiken siihen asti hankitun. Mm. sen rahoituksen. (Sitä paitsi "oikeaoppisesti" edeten mun kotiäitiyspesti oli 8 vuotta putkeen...) Se ei vain ollut mulle vaihtoehto.
Kyllä mä luulen, että suuria uhrauksia tehdään 3-vuorotyötä tekevän yh-vanhemman perheessä. Tietty tulotaso ja asema työelämässä tuo myös joitakin vapauksia. Ja voihan tietysti työhönsä suhtautua kunnianhimoisesti ihan missä tahansa työssä ja tuloasteella.
PoistaNyt kun asiaa ajattelen, on niillä hyvin toimeentulevilla uraihmisillä paljon enemmän realistisia vaihtoehtoja yhdistää työ- ja perhe-elämä, kuin niillä toimeentulon rajoilla kamppailevilla pienituloisilla perheillä.
Niinpä. (Ja myös mahdollisuuksia ulkoistaa kotielämästä ne aikaa vievät tylsät osiot kuten siivouksen.) Mutta toisaalta, eivätkö juuri matalapalkkaiset naiset eniten hyödynnä perhevapaita? Eli siltä osin toteuttavat ideaalia vanhemmuutta. Perhevapaiden jälkeen se jouston mahdollisuus sitten useilla loppuukin.
PoistaNolliksen blogista eksyin tänne. Tuolla edellä Liisa sanoi erittäin hienosti: "voihan työhönsä suhtautua kunnianhimoisesti ihan missä tahansa työssä ja tuloasteella". Olen 3-vuorotyötä tekevä sairaanhoitaja ja olen edennyt "urallani" asiantuntijavaiheeseen (yli 30 vuotta saman erikoisalan työtä takana).
PoistaMielenkiintoinen keskustelu täällä on käynnissä.
Tervetuloa Sirpa! Ja tottakai näin on. Siksi tämä uraäitikeskustelu aina onkin jotenkin outoa: työnteko on äidille ok (=välttämätön pakko), uran tekeminen ei ok (=itsekästä). Ja siksi vältän nimeämästä mitään esimerkkiammatteja, jotta en yleistäisi.
PoistaMä luulen, että osaksi matalapalkkaiset naiset hyödyntää enemmän perhevapaita, koska niissä perheissä se kotihoidontuki ei välttämättä ole niin suuri muutos tulotasoon töissä ollessa, jos siitä miinustetaan päivähoitomaksut.
PoistaSe tässä kyllä on hassua, että kun lähes kaikkien naisten on kuitenkin käytävä töissä ja vietettävä siellä keskimäärin 8h/pv. Onko se sitten asenne työhön, joka erottaa uraan orientoituneen naisen perusduunimutsista vai työssä käytetyt tunnit? Vai onko uraäiti se, joka jollain tapaa asettaa valintatilanteessa työn lasten hyvinvoinnin edelle? Vai onko se vaan esimiesasemaan edennyt naishenkilö?
mä olen nimennyt itseni turvauraäidiksi :D
PoistaHeh, tuo on Wandabe hyvä!
PoistaMua ihmetytti ko. Talouselämän jutussa haastattelijan kysymys: "Mutta mite johtaja voi urallaan korvata sen, että on poissa työelämästä seitsemän vuotta? Miten sen saa kiinni?"
VastaaPoistaSiis olenko mä itse niin pihalla työelämästä, että näen tuon kysymyksen ihan absurdina. Ei se johtajuus nyt mun mielestä ole tehdyistä työvuosista kiinni, varsinkaan kun ne kotivuodet tosiaan ovat olleet pääosin jo 1990-luvun taitteessa. Kyllähän sitä keskimäärin porukka ylipäätään valmistuu maisteritasolle 25-30 -vuotiaina enkä nyt ole ihan hirveästi nähnyt, että sillä valmistumisiällä olisi enää 35-vuotiaana hirveästi merkitystä.
Ja olisihan se nyt tosi outoa, jos 25 vuotta sitten pidetty perhevapaajakso aiheuttaisi sen, että jonkun tahon mielestä ei olisikaan pätevä johtajaksi vaikka olisi sen jälkeen ehtinyt tehdä sen 20 vuotta nousujohteista ja hyvää uraa.
Niinpä. Jotenkin tuon koko jutun pointti lässähti, kun ottaa huomioon kotiäitivuosien ajankohdan. Herää kysymys, että eikö siihen uuteen toimariin sitten keksitty mitään muuta näkökulmaa...?
PoistaMutta jos haluaisi ajatella, että haastattelija on tässä ihan avoimesti ihmeissään, etsisin logiikkaa "aukkoina cv:ssä". Eli tosissaan oleva työntekijä ei voi jättää työuraansa 5+2 vuoden aukkoja - se on osoitus siitä, että ei ole kiinnostunut urastaan. (Ja ei siten sovi johtajaksi?) Ja nousee kysymyksestä esiin tietynlainen vastakohtaisuus: että jos nainen on kiinnostunut uralla etenemisestä, hän ei ole kiinnostunut perheen huoltamisesta - ja kääntäen. Valitettavan moni tuntuu näin ajattelevan. (Ja siksikin varmasti naisjohtajat ovat edelleen kummajaisia - naisten odotetaan valitsevan perheen ja työn väliltä. Molempia ei saa haluta tai voi saada.)
Hitsi, toi "vastaa" -kikkare ei nyt jostain syystä toimi. Piti vain tuohon ylläolevaan Liisan kommenttiin vastata, että hyviä pohdintoja ja näkemyksiä siitä millainen on uraorientoitunut äiti. Mä olen joutunut havahtumaan siihen tosiasiaan, että mulla ei ole roolimallia 40 h/vko töitä (+ työmatkoja) tekevään naiseen/äitiin omasta lapsuudestani ja olen joutunut painiskelemaan sen asian kanssa mikä on riittävää läsnäoloa äidiltä lapsilleen ja millainen on meidän perheen ratkaisu lapsiperhearjen pyöritykseen.
VastaaPoistaOma äitini oli opettaja, joten hänellä oli lyhyet työpäivät + lomat samaan aikaan kuin lapsilla. Eikä niitä työmatkojakaan osunut kohdalle. Lapsuudestani johtuen näytän mieltävän sen ideaaliksi äidin työssäkäynniksi ja nyt tosiaan oma elämä on työuran suhteen hyvinkin erilainen.
Ja minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni viettänyt aikaa päiväkodissa vanhempainilloissa... Äitini teki osa-aikatöitä - iltaisin kun isäni oli palannut töistä. Eli olihan se aluksi outo ajatus tuupata lapset päiväkotiin, kun itsellä ei sitä kokemusta ole. En silti hirveästi nähnyt sille vaihtoehtoja - ja toistaiseksi olen ollut tyytyväinen hoitopäivien pituuteen ja muihinkin järjestelyihin. Katsotaan miten jatkossa...
Poista